Näytetään tekstit, joissa on tunniste suosikit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suosikit. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. tammikuuta 2020

Daphne du Maurier: Rebekka


Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  



sunnuntai 3. helmikuuta 2019

John Williams: Butcher's Crossing




"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."

John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.

Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.

Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.

Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.

Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.

Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.

Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.

Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Tammikuu on lukukuukautena tarjonnut varsinaisia helmiä kohdalleni tänä vuonna, ja niistä ehdottomasti mieleen jää Chimamanda Ngozi Adichien loistokas novellikokoelma Huominen on liian kaukana (2012). Novelleissa liikutaan mantereelta toiselle, Nigeriasta Yhdysvaltoihin ja takaisin. Yleensä keskiössä on nigerialainen nainen. Hän on siirtolainen, yliopisto-opiskelija, järjestetyn avioliiton yllättämä tai kulttuurierojen keskelle heitetty perheenäiti.

Länsimainen ihminen kuvataan toisenlaisen kulttuurin kohtaamisessa melko raadollisena, sillä hän on novelleissa täynnä ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä - mikä kamala yhdistelmä! Adichie ei kuitenkaan tyydy syyllistämään tai edes pelkästään realistiseen kuvaukseen, vaan hänen tekstissään on lämpöä, armoa ja huumoria ja silti se on viiltävää.

Jos ei Amerikkakaan ole kultamaa ja unelmien täyttymys, myös Nigeria kuvataan väkivaltaisena, korruption turmelemana ja arvaamattomana maana. Sotien traumoihin palataan yhä uudelleen. Kaduilla nähdään palaneita ruumiita ja lapsia kuolee nälkään. Kulttuuriakaan ei ylistetä. Nigerialainen avioliitto, ainakin järjestetty, tuntuu melko karsealta naisen näkökulmasta. Voi sanoa, ettei Adichie kaunistele mitään, vaikka toisaalta afrikkalainen luonto ja ruokien tuoksu tunkeutuu suomalaiseen pakkaspäivään tavalla, joka ilahduttaa.

Adichie lukeutuu yhdeksi lempikirjailijoistani, ja suurin syy tähän on, että hän avaa minulle lukijana mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota en tunne lainkaan. Hän kirjoittaa afrikkalaisista naisista, perheistä ja siirtolaisista tavalla, jota monet eivät tee. Adichien tekstissä heillä on itsenäinen ääni, eivätkä he ole pelkkiä tahdottomia uhreja, vaikka kohtaavatkin kamalia asioita. Olen lukenut kaksi romaania Adichielta, Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa, ja mielestäni novellikokoelma toimii aivan yhtä hyvin. Harvoin törmää novellikokoelmiin, jonka jokainen novelli herättää mielenkiinnon ensimmäisistä virkkeistä alkaen.

Adichielta täytyy lukea kaikki ilmestynyt. Se on nyt selvää.

Helmet-haasteen kohdan #10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, kuittaan tällä aarteella.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina


Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut minulle huikea lukukokemus – voisin jopa sanoa sen kuuluvan kaikesta lukemastani suosikkien joukkoon. Ferranten kerronta tulee lähelle, sillä se on koukuttavaa, intiimiä, raastavaa ja inhimillistä. Ostin kirjan heti syksyllä suomennoksen ilmestyttyä, mutta säästelin ensimmäisten lukujen jälkeen sen lukemista. Halusin viettää aikaa Lenun ja Lilan kanssa mahdollisimman pitkään: sarjan loputtua tuntuu kuin kokonainen maailma olisi loppunut.

Täytyy tunnustaa, että hitaaseen lukemiseen on myös toinen syy. Sarjan neljäs osa Kadonneen lapsen tarina alkaa hieman junnaavasti Elenan ja Ninon suhteen kuvauksella. Nino oli jo edellisessä osassa mielestäni vastenmielinen, joten lukijan on helppo arvata, mihin suuntaan suhde väistämättä kulkee. Kirjaa on kuitenkin mahdoton arvioida erillisenä osana, sillä se on niin kiinteä osa koko tarinaa, ja lopulta se viekin tarinan loppuun huikealla tavalla.

Sarjan viimeisessä osassa naisten elämä on edennyt kypsyyteen ja lopulta vanhuuteen. Elämä on lyhyt ja lopussa joutuu kysymään, mikä onkaan sen tarkoitus. Onko elämällä edes tarkoitus olla jokin syvempi merkitys? Joka tapauksessa vanhuus merkitsee luopumista ja katse kääntyy taaksepäin.

Kirjassa on todella luopumista ja kadottamista. Ihmisiä kuolee ja katoaa jälkiä jättämättä. Napolin kadut eivät heitä kaipaa, vaan ne muuttuvat tunnistamattomiksi. Kirjoitetut tekstit, aatteet ja ideologiat menettävät arvonsa ajan hengen vaihtuessa ja koko Italia muuttuu. Minne katosi lapsi ja lapsuuden ystävä? Minne katosi itse elämä?

Minusta kirjasarjan suurin ansio on naisten välisen ystävyyden syvällinen kuvaus. Lilan ja Lenun ystävyys on jopa hajottavaa, mutta se sitoo heidät yhteen syvemmin kuin mikään muu. Kummatkin naiset ovat epäluotettavia ja pettävät ystävänsä, vaikka silti heidät on nivottu yhteen läpi elämän.

Kadonneen lapsen tarina särkee sydämen. Loppuun asti lukija toivoo ja elää henkilöiden mukana, ja minun on vaikea päästää henkilöistä irti vielä lukemisen loputtuakaan. Kirjasta olisi kiva puhua ja sitä olisi kiva ruotia enemmänkin, ja tämä tekee siitä omalla kohdallani harvinaisen. Upea sarja!

Helmet-haasteeseen pistän kirjan kohtaan #2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.



sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina


Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 



Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   


Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 


tiistai 23. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät



"Jokainen kertoo elämänsä niin kuin itse haluaa", Lila vastasi.


Oi, mikä kirja! Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (suom. 2018) on ihmeellisen ihana kirja vaikeasta, lähes mahdottomasta, kuitenkin läpi elämän kestävästä naisten välisestä ystävyydestä. Miten paljon pystymme läheisiämme tuntemaan? Sillä jokainen kertoo vain sen version, minkä haluaa.

Kirjan alusta alkaen on selvää, että Elenan ja Lilan elämät ovat kulkeneet eri suuntiin – yhä kauemmas toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Elenan aikuisuus näyttää valoisalta: hänellä on menestyvä ja sivistynyt kihlattu, lupaava kirjailijan ura ja mahdollisuus päästä kauas pois korttelista. Lila taas on eronnut yksinhuoltaja, joka joutuu työskentelemään kamalissa oloissa makkaratehtaalla. Poikkeuksellinen lahjakkuus on valumassa hukkaan. Elämä vie erilleen, mutta kuitenkin jokin pitää heidät kiinni toisissaan.

Päähenkilöt ja erityisesti kertojaminä Elena kasvaa upeasti sarjan aikana. Tämä osa on aikuisen naisen kertomaa tarinaa, ja kertoja tulee poikkeuksellisen läheiseksi. Avioliitto, parisuhde, naiseus, äitiys, ura – kaikki aikuisuuteen vaikuttavat tekijät ovat läsnä. Enää koulutus ei välttämättä pelasta naista, sillä läpi yhteiskuntaluokkien avioliitto ja äitiys asettavat naiselle elämän raamit. Suhteet miehiin ovat täynnä pettymyksiä. 1960- ja 1970-luvun alun radikalismi vaikuttaa Elenaan: työläisten ja naisten oikeudet nousevat aiheiksi, joiden puolesta marssitaan, kirjoitetaan ja taistellaan. Italiakin on murroksessa yhdessä koko maailman kanssa.

Lilan näemme vain Elenan silmin, ja ehkä siksi hän onkin niin kiehtova. Lila on raivostuttava, tasapainoton, raivoisa ja arvaamaton, mutta kuitenkin hän älykkyydessään kiehtoo miehet ja naiset pauloihinsa. Lila on poikkeuksellinen kaikessa, mitä hän tekee. Koko kirjan lukemisen ajan mietin, että hän on myös pahasti masentunut. Kaikkea kirja ei Lilasta kerro, sillä Elenakin kertojana tietää vain Lilan version tämän elämästä. Yhdessä vietettyä aikaa on yhä vähemmän, ja ystävyys jää sanojen varaan.

Ystävyys onkin tässä osassa entistä vaikeampaa, rakoilevampaa ja jopa lähenee vihaa välillä. Naisten välillä tuntuu olevan paljon olettamuksia, odotuksia ja jännitteitä, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat kummankin elämään. Voi vain odottaa, miten sarjan viimeinen osa päättyy. Räjähtääkö kaikki?

Koin tämän osan kaikista läheisimpänä ja koukuttavimpana, vaikken ehkä uskalla tätä kuitenkaan arvottaa muuten suhteessa aiempiin kirjoihin. Upea se on joka tapauksessa. Syvällinen – vaikka viihdyttävä. Harvan kirjan suorastaan ahmii näin, ja liitänkin tämän kirjan suosikkeihini.

Helmet-haasteeseen kirjalla kuittaan kohdan #5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla olen syntynyt. Minä käväisin syntymäni jälkeen 1970-luvulla vain muutaman kuukauden, mutta sieltä sitä alkuun ponnistettiin, joten 70-luku suoritettu!


Mieleen jäi: Napolin kaupungin rakkaudellinen kuvaus.

Matka ajassa: 1960- ja 1970 -luvut

Matka paikassa: Italia, Napoli, Firenze

Kenelle: Lue, lue, lue! Naisille tämä on suunnattu, mutta ennakkoluuloista viis! Mies, tartu kirjaan!

Miten tielleni: E-kirjana omalla lukulaitteella

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Katsaus vuoteen 2017


On aika katsoa taaksepäin vuoden 2017 lukukokemuksiin ja toivottaa onnellista ja kirkasta uutta vuotta! Tämä vuosi oli osaltani runsas ja antelias: sain lukea 59 kirjaa, joista valtaosa oli – ehkäpä jo ennakkoon tiukan seulan takia – laadukkaita ja hienoja lukunautintoja. Minulle käy usein niin, että osaan arvostaa kirjaa vasta sen loppuun luettuani. Lukeminen vaatii keskittymistä, ja välillä se on jopa työlästä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kirja voisi olla lukemisen arvoinen tai hyvä. Raskas klassikkokin usein antaa paljon pohdittavaa, jopa hämmentävän paljon pureskeltavaa, vaikkei hetkellistä mielihyvää tuokaa. Saattaa olla kliseistä, mutta lukeminen todella on ravintoa aivoille ja mielelle. Se on itsensä ylittämistä usein, ja olen haastanut itseäni tänä vuonna. Siitä olen tyytyväinen ja kiitollinen – ehkä jopa hieman ylpeä. 

Nyt siis pieni laadullinen ja määrällinen katsaus lukemaani. 

Olen lukenut, osittain Helmet-haasteen takia, monipuolisemmin kuin ennen. Olen liikkunut – jopa harpponut! – genrestä toiseen sujuvasti. Fantasiaa, kauhua, scifiä, tietokirjaa, dekkareita, uutuuksia ja klassikoita sulassa sovussa!

Kirjoistani on ollut sarjakuvaromaaneja viisi, ja näistä olen ollut erityisen iloinen. Ennen tuntematon kirjallisuudenlaji on alkanut avautua. Erityisesti Guy Delislen matkakertomukset Merkintöjä Jerusalemista ja Pjongjang ovat huikeita ja älykkäitä, joten suosittelen niitä kaikille. Runokokoelmia luin harmittavasti vain kaksi: Eeva Kilven Perhonen ylittää tien ja Antti Holman Kauheimmat runot, mutta tietynlaisina kohokohtina nekin jäivät mieleen. Novellikokoelmia mukaan mahtui yllättäen vain kaksi, joista mieleen jäi Alice Munron vaikeahko mutta loistava Jupiterin kuut. Uudenvuodenlupauksena olkoon lukea enemmän novelleja!  

Olen lukenut englanniksi enemmän kuin pitkään aikaan, josta olen todella iloinen. Kielitaitoni riittää myös kaunokirjallisuuden lukemiseen! Käytän työssäni englantia päivittäin, mutta olen aiemmin ollut arka lukemaan kovin paljon fiktiota englanniksi, koska ajatukseni on ollut, että lukunautinto menee vaikean kielen ja uusien sanojen takia. Nyt kuitenkin olen päässyt tämän ennakkoluulon ohi onneksi. Englanniksi on saatavilla paljon mahtavia kirjoja, jotka olisivat jääneet lukematta, jos en olisi uskaltanut pois mukavuusalueelta. Englanniksi luin tänä vuonna 14 kirjaa. 

Olen kuitenkin onnellinen jokaisesta käännöskirjasta ihanalle äidinkielelleni. Kirja suomeksi menee ihon alle aivan toisella tapaa. Suomi on minun tunnekieleni, ajattelun ja ilmaisun paras väline. On valtavan hienoa, että suomeksi käännetään niin hienosti! Kiitos, maailman parhaat kääntäjät! Käännöskirjoja luin tänä vuonna 30, eli noin puolet lukemastani. Suomenkielistä kotimaista kirjallisuutta taas lukemastani oli 15. 

Mieskirjailijat jyräsivät tänä vuonna naiset: naisten kirjoittamia kirjoja oli vain 20. En tosin näe tätä mies- ja naiskirjailija jakoa kovin tarpeellisena, mutta ehkä tässäkin on hyvä pitää jonkinlainen tasa-arvo tai ainakin tasapaino mielessä.

Nyt TOP 5 -lukukokemuksiin ja ehdottomasti suositeltaviin kirjoihin. Valikoin nyt monen erinomaisen kirjan joukosta mielestäni kirjat, joista nautin eniten. 



John Williams: Stoner

Hehkutettu ja kiitetty John Williamsin vähäeleinen, mutta aivan valtavan puhutteleva Stoner on loistava kirja. Stoner ja hänen elämänsä jää mieleen ja on tunnelmaltaan kovin intensiivinen. Liikutuin ja elin hänen kanssaan. Williamsin historiallinen romaani Augustus kuului myös tämän vuoden huippukirjoihin.


Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Ehkä paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjan loppu salpasi hengen, enkä muista muutenkaan koskaan lukeneeni vastaavaa teosta yksinäisestä vastarinnasta. Ei helppoa tekstiä, mutta valtavan palkitseva lukukokemus.




Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Ensimmäinen kirja, jonka Kate Atkinsonilta luen, ja heti vei kirjailijan tyyli mennessään. Ihana kirja!


Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Oryx ja Crake avaa vahvan dystopiatriologian, jonka viimeinen osa on minulla vielä lukematta. Nautin tästä kirjasta todella. Atwood on loistava kirjailija.


George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Ja tämä! Taistelin vastaan, ja hieman pilkallisesti olen sivusta seurannut TV-sarjan hypetystä, mutta Jään ja tulen laulu on paras aikuisille suunnattu fantasiasarja, johon olen Tolkienin jälkeen törmännyt. Martinin luoma maailma on yksityiskohtainen, järkälemäisen kokoinen ja synkkä sävyltään. Olen edennyt sarjan toiseen osaan ja nauttinut lukemastani. Suosittelen.

Tässä vielä HelMet-haaste tältä vuodelta kokonaisuudessaan:


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis (David Grossman: Sinne missä maa päättyy)
2. Kirjablogissa kehuttu kirja (The Sunlight Pilgrims)
3. Suomalainen klassikkokirja (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)
4. Kirja lisää hyvinvointiasi (Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien)
5. Kirjassa liikutaan luonnossa (Jon Krakauer: Into Thin Air
6. Kirjassa on monta kertojaa (Mats Strandberg: Risteily)
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja (Elena Ferrante: Uuden nimen tarina)
8. Suomen historiasta kertova kirja (Anneli Kanto: Lahtarit)
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (Ian McEwan: Pähkinänkuori)
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis (Asko Sahlberg: Pilatus)
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja (Antti Holma: Kauheimmat runot)
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja (Heidi Köngäs: Hertta)
13. Kirja "kertoo sinusta" (Yuval Harari: Homo Deus)
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella (Tim Butcher: Blood River)
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen(Sandra Brown: Mean Streak)
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Colson Whitehead: The Underground Railroad)
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (Richard Bach: Lokki Joonatan)
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät)
19. Yhdenpäivänromaani (Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki)
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies)
21. Sankaritarina (Hans Fallada: Yksin Berliinissä)
23. Käännöskirja (Alice Munro: Jupiterin kuut)
24. Kirjassa selvitetään rikos (Shari Lapena: The Couple Next Door)
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole (Guy Delisle: Pjongjang)
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja (Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas)
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (John Williams: Augustus)
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (Kate Atkinson: Hävityksen jumala)
31. Fantasiakirja (George R.R. Martin: Valtaistuinpeli)
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta (D.J.Salinger: Sieppari ruispellossa)
33. Kirja kertoo Intiasta (Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö)
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (Mika Waltari: Johannes Angelos)
35. Kirjan nimessä on erisnimi (John Williams: Stoner)
36. Elämäkerta tai muistelmateos (Katarina Baer: He olivat natseja)
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta (Stephen King: Mersumies)
38. Kirjassa mennään naimisiin (Jane Austen: Järki ja tunteet)
39. Ikääntymisestä kertova kirja (Rutu Modan: The Property)
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä (Han Kang: Vegetaristi)
41. Kirjan kannessa on eläin (Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia)
42. Esikoisteos (Yaa Gyasi: Homegoing)
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta (Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta)
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja (Mila Teräs: Jäljet)
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Markus Zusak: Kirjavaras)
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (Pierre Lemaitre: Iréne)
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)
49. Vuoden 2017 uutuuskirja (Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa)
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Asko Sahlberg: Amandan maailmat)

Hyvää uutta vuotta ja paljon luettavaa kaikille!