Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa.
Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938.
Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan).
Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?
Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.
Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.
