Heidi Köngäs: Hertta

"Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se, joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ainoa toivo: Punatähti"

Heidi Köngäksen sodan ja vaaran vuosiin sijoittuva Hertta (2015) kertoo ehkä Suomen kuuluisimmasta tulipunaisesta naispoliitikosta Hertta Kuusisesta. Köngäs herättää henkiin paitsi Hertan myös hänen  rakkautensa aatetoveriinsa Yrjö Leinoon. Aate on kuitenkin suurempi kaikkea muuta: rakkaus, äitiys ja perhe jäävät toiseksi. Aate maksaa Hertalle kaiken, sillä yksilöllä ei ole juuri merkitystä suuria poliittisia linjauksia tehtäessä.   

En tiennyt Hertta Kuusisesta juuri mitään ennen kirjan lukemisesta, paitsi tietenkin, että hän oli palava kommunistipoliitikko ja kuuluisan Otto Wille Kuusisen tytär. Hahmona hän ei ole kiinnostanut, sillä hän on minulle näyttäytynyt etäisesti suomettumisen ajan jonkinlaisena tunkkaisena hahmona. Onneksi kuitenkin luin kirjan, kun ystävä sen minulle työnsi käteen. Hertta Kuusisen elämä on traaginen, vaikka hän kirjassa esiintyy rautaisen vahvana. 

Kirjan alussa, vuonna 1939, Hertta on vapautunut vankilasta ja rakastuu intohimoisesti naimisissa olevaan Yrjö Leinoon. Hertta on vahva nainen ja elää todeksi "uuden, porvarillisista sukupuolirooleista ja moraalisäädöksistä vapaan naisen elämää". Hän on täynnä elämää ja kiehtoi minua koko lukemisen ajan. Moskovaan on jäänyt ainoa lapsi, Juri.  

Leinoon tai kirjan rakkaustarinaan en oikein syttynyt. Päinvastoin, en päässyt häneen henkilönä kiinni ollenkaan. Leino näyttäytyy Köngäksen luomana heikkona, ylihygieenisenä ja arkana – lähes vätyksenä. Miten karismaattinen Hertta häneen haksahti? En myöskään jännittänyt hänen sinänsä hyvin vaiheikkaan elämänsä käänteissä. 

Kirjassa on kolme kertojaminää: Hertta, Leino ja Supon etsivä Esko Riekki. Riekki jää mielestäni kirjassa hieman irralliseksi muista hahmoista, mutta ehkä hän on jonkinlainen vastapaino punaiselle äänelle. Lisäksi lukija saa hänen kauttaan ajasta monipuolisemman kuvan. Hertta ja Leino nähdään myös ulkopuolisen silmin, mikä on lukijan etu. 

Hyvän kirjan suurin vihollinen on erinomainen kirja. Hertta jää nimittäin väistämättä kahden edellisen poikkeuksellisen hienon kirjan varjoon. Kirjan suurin ongelma on se, että se jää rakkaustarinana melko vaisuksi, eikä se ole kovin poliittinenkaan – paitsi, että se viestii selvästi aatteen usein vievän kannattajaltaan kaiken. Ehkä suurin anti on sen kuvaus äidinrakkaudesta. En syttynyt oikein tähänkään. Historiallisena ajankohtana Suomen vaaran vuodet on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso sittenkin – otin selvää, googlailin ja päätin lukea lisää. Hyvä siis, että luin Hertan.

Laitan tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan #12 (poliitikosta kertova kirja). Jo kymmenen kirjaa luettu tähän haasteeseen. Loistavaa! 

Mieleen jäi: Helsingin eri vuodenaikojen kuvaukset. Kaupunki on vahvasti läsnä ja aistittavissa sivuilla

Matka ajassa: 1939 - 1946

Matka paikassa: Helsinki ja Moskova

Kenelle suosittelen: Suomen historiasta pitäville

Miten tielleni: Ystävältä lainassa

Minna Rytisalo: Lempi

"Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon."

Lukija saa Minna Rytisalon kirjassa Lempi-nimisestä naisesta kolme puolta, siivua hänen elämänsä tärkeiden henkilöiden silmin. Lempi on kirjassa kaiken keskiössä, mutta me näemme hänet kolmin eri silmin, kolmen eri kertojan näkökulmasta. Rakastunut mies Viljami, katkera kotiapulainen Elli ja kaksoissisar Sisko antavat kolme erilaista vastausta kirjan kanteenkin painettuun kysymykseen "Kuka on Lempi?" Lempi jää kuitenkin piiloon, täyttä varmuutta me emme saa. Muistikuvat ja käsitykset hänestä ovat  ristiriitaisia. 

Kirjan toiseen kysymykseen "Mitä on lempi?" kirja mielestäni vastaa. Nuori aviomies Viljami näkee vaimonsa rakastavin silmin. Hänen osuutensa tarinasta on viiltävän kaunista luettavaa. Rakkaus, menetys, muisto, tämä hetki ja sen ohimenevyys. Saavatko kaikki näin voimakasta rakkautta koskaan kokea? Kirjassa vain Viljami saa, ehkä hänen kanssaan myös Lempi. Arkinen ja loukattu Elli yrittää sitä itselleen varastaa; näkee sen enemmänkin luonnon seksuaalisena lainalaisuutena, miehen ja naisen välisenä työtoveruutena. Sisko etsii ja luulee löytäneensä, pettyy ja tyytyy lopulta siihen, mitä kohtalo tuo eteen. Hänelle lempi jää arvoitukseksi.

Lapin luonto elää ja ihmiset hengittävät, kärsivät ja rakastavat osana sitä, kohtaloonsa heitettyinä, sitä vastaan taistelevina tai sen painosta murtuneina. Lapin sota sekoittaa pakkaa ja tekee ihmisistä raunioita, huoria ja tappajia. Jokainen kokee vain oman elämänsä ja näkee toisesta vain siivun. Tunto- ja hajuaisti ovat vahvasti kirjan kuvauksessa läsnä. Kerronta tulee lukijan iholle. 

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on upea, kaunis ja voimakas kirja. Luin sen yhdeltä istumalta voimatta laskea sitä käsistäni hetkeksikään. Oli saatava heti tietää, minne Lempi katosi ja kuka hän oikein oli. 

Mieleen jäi: "Se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää."

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Lappi, Saksa

Kenelle: Kaunis tarina ihmisenä olemisesta ja rakkauden kaipuusta, ja tämän eteen epätoivoisesta vimmatusta ja tuhoavasta taistelusta. Tarina on kaikille.

Miten päätyi minulle: Työpaikan lukupiirin tämän vuoden ensimmäinen kirja

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Nyt eteeni tuli kirja, joka yllätti. Ystävä suositteli Fredrik Backmanin esikoisromaania Mies, joka rakasti järjestystä (2013) ja kertoi sen saaneen hänet nauramaan ääneen. Ennakoin kirjan jonnekin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (jäänyt lukematta) ja Miika Nousiaisen mainion Metsäjätin lähistölle. Sinnehän se toki loksahtaa, mutta teos on kaikessa karikatyyrisessä komediamaisuudessaan yllättävän koskettava. Toki minuakin nauratti, mutta minä myös itkin sitä lukiessani. Harva kirja on saanut tämän aikaan, viimeisimpänä muistan näin tehneen Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. En todellakaan olisi odottanut tältä kirjalta samaa. Niin vain kävi. Ehkä minusta on tulossa herkkä höperö, mutta tämä kirja todella kosketti.

Pintatasolla se kertoo pikkumaisesta pilkunviilaajasta, siitä ärsyttävästä kyttäävästä naapurista, jonka me kaikki tunnemme. Ainakin itse osaan nimetä heti muutaman, enkä todellakaan koe minkäänlaista sympatiaa heitä kohtaan. Kirjan Ove on säntillinen mies, joka tietää tarkalleen mikä on oikein ja väärin. Saab on ainoa oikea auto ja rivitalon järjestyssääntöjä tulee kaikkien noudattaa ilman poikkeuksia ja aina. 

Oven maailmassa on oltava järjestys, vaikka nykyihmiset sen ovat unohtaneet. Naapureilla ei pysy vasara kädessä, eikä nyky-yhteiskunta arvosta enää Oven kaltaisia käsistään käteviä ihmisiä. Ovella ei ole minkäänlaista halua muuttua yhteiskunnan mukana. Ove on kärttyisä, vihamielinen, pitkävihainen, joustamaton jumipää. Hänet voisi helposti bongata mistä vaan, mutta yleisyydestään huolimatta harva kirja kertoo näistä arkisista –usein myös vastenmielisistä – hahmoista. 

Oven hahmolla herkutellaan ja naurattaahan se. Naapurit ympärillä ovat kuin ruotsalaisesta kelpo tv-elokuvasta: on maahanmuuttajia, toimittajanainen, ylipainoinen nörttipoika ja pakollinen homo. Nämä hahmot sotkevat Oven järjestyksen ja lopulta pelastavat hänet. Juoni on osittain hyvinkin ennalta-arvattava ja kuin käsikirjoitus elokuvaan. En tiedä uskallanko katsoa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, nimittäin niin hyvin aivoni tämän jo kuvittivat. 

Mies, joka rakasti järjestystä onnistuu kuvaamaan kaiken pintakohelluksen keskellä jotakin poikkeuksellisen kaunista. Se kertoo rakkaudesta, ihmisyydestä, sydäntä kovertavasta ikävästä, menetyksestä, ystävyydestä, uskollisuudesta ja yksinäisyydestä. Se kertoo myös siitä, miten asiat tehdään oikein suurella välittävällä sydämellä. Se on syvästi inhimillinen ja riipaisevakin kuvaus elämänmenosta ja hetkien ohikiitävyyksistä. Elämä on hirvittävän lyhyt ja äärettömän arvokas. Jokainen ihminen on rakkauden ja huomion arvoinen – myös se ärsyttävin naapuri. Enempää en viitsi kertoa. Lue itse! 

Mieleen jäi: "Aika on kummallinen ilmiö. Suurin osa meistä elää vain sitä aikaa varten, joka on vielä tulossa. Parin päivän päästä, parin viikon päästä, parin vuoden päästä. Eräs elämän tuskallisimmista hetkistä on luultavasti se, jona ihminen vaistoaa, että hän on iässä, jolloin hänellä on takanaan enemmän kuin edessään. Ja kun aika ei enää sijaitsekaan edessäpäin, hänen on keksittävä muita asioita joiden vuoksi elää. Ehkä ne voivat olla muistoja. Aurinkoisia iltapäiviä, jolloin pitää kiinni jonkun kädestä. Juuri mullatun kukkapenkin tuoksu. Kahvilasunnuntait. Ehkä lapsenlapset, joiden kautta voi elää jonkun toisen tulevaisuutta."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: rivitalolähiö Ruotsissa

Kenelle: Kaikille. Tämä on kirja ihmisenä ja lähimmäisenä olemisesta 

Miten tielleni: Kirjastosta ystävän suosituksesta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Hansikoidut kädet, kiillotetut hopeat, hillityt eleet ja herrain kilisevät juomalasit. Hovimestari on täynnä arvokkuutta ja itsehillintää. Kaikki tukahdutetaan äärimmäisen arvokkuuden ankaran kriteerin mukaiseksi. Pitkän päivän iltana vanheneva mies huomaa, ettei jäljellä ole mitään. Arvokkuus on vienyt elämän, rakkauden ja perheen. Edessä on vain työtä, työtä ja taas työtä.

Kazuo Ishiguron kirja Pitkän päivän ilta kuuluu BBC:n kirjahaasteeseen, ja minun on pitänyt lukea se jo pitkään. Minulla – kuten varmaan useimmilla lukijoilla – on mielessä kuuluisa teokseen perustuva Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämä elokuva takavuosilta. Elokuva on hyvä, mutta kirja on loistokas. Sain elokuvasta lähes kokonaan irrallaan olevan lukukokemuksen, vaikka elokuva seuraakin kirjan tapahtumia uskollisesti. Vietin viikon hovimestari Stevensin kanssa ja yritin niellä ja pureskella hänen mietteitään. Kirjan kehyskertomus on Stevensin lomamatka Englannin maaseudulla, jolloin hän muistelee elämäänsä ja uraansa lordi Darlingtonin palveluksessa.

Harvoin tulee luettua mitään, mikä tekisi näin surulliseksi. Tämä kirja nimittäin on surullinen, traaginen kuvaus elämättömästä elämästä, työlle turhaan uhratusta ajasta, jota ei koskaan saa takaisin. Se on myös kuvaus sanomattominen sanojen lohduttomuudesta, joka vaivaa vielä vuosienkin jälkeen. Stevensin koko elämä on entä jos, vaikka tällainen ajattelu on hänen maailmassaan heikkoutta ja turhaa. Minun teki mieli lähes huutaa kirjan päähenkilölle: – Koputa nyt siihen oveen! Älä kävele onnesi ohi! Anna niiden herrojen palvella itse itseään. Karkaa neiti Kentonin kanssa, rakasta häntä ja olkaa onnellisia! Tietenkään herra Stevens ei olisi kuunnellut minuakaan. 

Kirjassa kuvataan myös yläluokan juhlia, aatteiden vaihtelua ja poliittista mietintää. Aate ja arvokkuus pettää myös lordi Darlingtonin. Hän menettää natsikytkösten takia maineensa, mutta ei hovimestarinsa kunnioitusta   – tosin tämäkin kysyttäessä kieltää joskus olleensa tämän palveluksessa. Yläluokka elää omaa elämäänsä ja suopeasti huolehtii palvelusväestään. Kantaa vastuunsa, joka on syntymäoikeutena heille annettu. Välillä kuitenkin arvokkaasta Stevensistäkin tulee herrojen pilkankohde tai ainakin väline siihen, mikä on kamalaa luettavaa. Yhteiskunta on murroksessa, joka ravistelee myös palveltavien ja palvelusväen vuosisataista järjestystä. Herra Stevens on menneen maailman herrasmiespalvelija, jonka kaltaisia ei juuri enää ole. Kirja on hänen muistopuheensa.

Kirja tulee jäämään mieleeni. Se ei ollut helppo luettava, ja aikaa hieman alle kolmeen sataan sivuun meni rutkasti. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että kirja on osittain vähän liiankin viiltävä ja kipeä. Se piti lukea pieninä palasina. Ishiguro osaa kirjoittaa ilmeisesti myös rivien väliin, sillä Stevensin kerronta on pitkälti epäluotettavaa. Hän sanoo toista, mutta sydän huutaa aivan muuta. 

Mieleen jäi:
Kuolevan isän viimeiset sanat hovimestaripojalleen 

"–Minä olen ylpeä sinusta. Olet hyvä poika. Toivon, että olen ollut sinulle hyvä isä. Luultavasti en ole ollut.

– Pelkään pahoin, että minulla on juuri nyt tavaton kiire, mutta voimme puhua uudelleen aamulla. 

Isäni katsoi yhä käsiään, niin kuin jokin niissä olisi ärsyttänyt häntä.

– Olen iloinen, että voit jo paremmin, minä sanoin vielä kerran ja lähdin huoneesta."

Matka ajassa: 1920–1950-luku

Matka paikassa: Englanti (maaseudun herraskartano)
Kenelle: Laadukkaasta, koskettavasta ja aidosta kaunokirjallisuudesta pitäville

Emily Brontë: Humiseva harju

Voi suuri tuskainen rakkaus ja täyttymätön intohimo! Voi katkeruus, viha ja julmuus! Voi nummien kosteat tuulet ja niistä nuorena sairastuvat rakastavaiset! Voi sammaloituneet hautakivet ja niihin hakatut kohtalokkaat nimet! Voi rauhattomat sielut ja ikkunoiden takaa huhuilevat aaveet! Tässä taitaa olla päällimmäiset tunnelmat tämän klassikon jäljiltä. 

Tällä hetkellä joudun lukemaan ja kirjoittamaan niin paljon töissä, että oma lukuharrastus on ollut vaatimattomampaa. Kuitenkin sain luettua tämän kirjahaasteeseeni kuuluvan kuuluisan rakkaustarinan. Tarina on niin tuttu elokuvista, että hetken jopa epäilin lukeneeni kirjan sittenkin joskus teinivuosinani. Ei, kyllä tämä oli minulle uutta tekstiä. Tarinan elokuvaversioista johtuen en kuitenkaan päässyt irti mielikuvasta, että Heathcliffillä on nuoren (järjettömän ihanan) Ralph Fiennesin kasvot. 

Kirja oli lukukokemuksena ristiriitainen. Se oli luotaantyöntävä monella tapaa: lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta, juonen epäuskottavuus ja päähenkilöiden vastenmielisyys vaikuttivat niin, että välillä teki mieli laskea koko kirja käsistä. Toisaalta eihän tätä voinut jättää kesken. Rakkaustarina on elämää (ja kuolemaa!) suurempi, ja jos Heathcliff olisi saanut Cathynsä, hänestä olisi tullut luultavasti enkeli. Sadistisuudessaan ja katkeruudessaan hän on kuitenkin yksi maailman kirjallisuuden kiinnostavimmista hahmoista, joten ehkä on hyvä, ettei Cathy ollut uskollinen sydämelleen vaan valitsi rahan ja vallan. Voi itsekäs ja julma ihmisluonto! 

Täytyy myöntää, että mielenkiintoni lopahti Cathyn kuoltua hetkellisesti, eikä jälkikasvun käänteiden seuraaminen suuremmin kiinnostanut. Jälkipolvi jää teoksessa Heathcliffin pelinappuloiksi ja henkilöhahmoina varsin yksitasoisiksi. Nummilla vaeltavat kummitukset ja aaveet kuitenkin tekivät myös kirjan lopusta lukemisen arvoisen. Suuri tarinahan tämä on. Suuri rakkaus, pelottava ja polttava, vahvempi kuolemaa! Kiitos, Emily Brontë!