Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam #3)

En olisi uskonut, että tulisin sanomaan näin, mutta antaa mennä: hieno Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogia saa laimean lopun. Uusi maa -päätösosa (2013) on hienoinen pettymys ja tuo vain vähän uutta vedettömän tulvan (virus tappoi lähes sukupuuttoon ihmiskunnan) kokeneeseen maailmaan. Sillä olisi ollut mahdollisuus kertoa – edellisten osien keskittyessä pääosin tuhoa edeltävään aikaan –, miten ihmisten jäänne yrittää rakentaa uuden maan.  

Uusi maa sisältää kuitenkin varsin pitkiä takaumia edellisestä kirjasta tuttujen Zebin ja Aatamin elämästä. Toby siirtyy keskeiseen osaan, mutta hän pääosin kertoo kuitenkin toisten tarinaa. Zeb ja Aatami Ensimmäinen eivät jaksa kiinnostaa kovinkaan. Jimmystäkin saa vain pieniä tiedonmurusia, sillä hän on suurimmaksi osaksi koomassa.

Edellisten osien kiehtovat hahmot, kuten geenimuunneltu ihmisrotu crakelaiset, alkoivat nyt jopa ärsyttää. Miksi ihmeessä Crake loi näin rasittavan, alkeellisen porukan? Kaikessa viattomuudessaankaan heistä ei ole ihmiselle kelpoa vaihtoehtoa.  Ihmissuku hiipuu, mutta crakelaiset lisääntyvät kuin kanit. Kirjan maailma alkoi väsyttää, kun edellisissä osissa se yksityiskohtineen veti puoleensa vastustamattomasti. Mikäköhän mätti?

Kaiken tämän turhautuneen vuodatuksen jälkeenkin: Maddaddam on hieno sarja, jonka ensimmäinen osa Onyx ja Crake varsinkin on dystopioiden aatelia. Ehkä olisin pitänyt tästä päätösjaksosta enemmän, jos olisin lukenut kaikki kolme kirjaa putkeen. Kenties. Oli syy mikä hyvänsä, mutta tämä kirja ei auennut juurikaan aivan loppua lukuunottamatta. 

Helmet-haasteeseen pujotan tämän kirjan kohtaan #42, kirjan nimessä on adjektiivi.

Mieleen jäi: Sikalaiset ovatkin aika epeleitä porsaiksi. Lue niin tiedät, mistä puhun.

Matka ajassa: Suuren tulvan jälkeiset vuodet

Matka paikassa: Entinen USA

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta. Tämä kirja viihtyi loputtomiin yöpöydälläni.

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)

Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)

Margaret Atwood tuntuu olevan kaikkien huulilla yhtäkkiä. Feministinen dystopia Orjattaresi on löydetty uudelleen, ja päädyin minäkin sitä muistelemaan. Luin kirjan jo todella kauan sitten, mutta se jätti minuun "muistijäljen" – kuten puhutteleva kirja tekee joskus. En tiedä, miksen ole lukenut enempää Atwoodia, ennen kuin muutama päivä sitten nappasin kirjastosta mukaani toisen hänen dystopiansa, MaddAddam -sarjan ensimmäisen osan Oryx ja Crake (2003). 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo "Lumimiehestä" Jimmystä, joka on kenties ainoa eloonjäänyt suuren viruksen aiheuttaman epidemian jäljiltä. Hän elää trooppisessa ympäristöstä uuden ihmisrodun – olennot ovat geenimanipulaation tulosta – ympäröimänä. Kloonit ovat hyväntahtoisia, lapsenomaisia ja kauniita, mutta Lumimies ei saa heistä seuraa. 

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: ennen ja jälkeen katastrofin. Ruttoa edeltänyt maailma on jo vuosikymmeniä ollut ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden möyhentämä. Koulutettu eliitti asuu tarkoin vartioiduissa "piireissä", joissa he kehittävät pitkälle vietyä ja kontrolloimatonta geeniteknologiaa yhä kasvavaan (tai tehtyyn) tarpeeseen. Ravintoa on saatava, sairaudet voitettava ja nuorena on pysyttävä. Eliitti rahastaa mellakoivaa ja kuluttavaa rahvasta, joka asuu täysin holtittoman ostamisen ja myymisen sekä väkivallan keskellä "rahvaanmailla". Tätä yhteiskuntajärjestystä kontrolloidaan ja kapinoitsijat tapetaan. 

Jimmyn lisäksi tarinan keskeisiä hahmoja ovat hänen pelottavan älykäs ja kylmä ystävänsä, toinen piirin kasvatti Crake ja molempien miesten rakkauden kohde, lapsena seksiteollisuudelle myyty Oryx. Tarina avautuu pelottavasti vähitellen. Lumimies tietää syyn ja taustan ihmiskunnan tuhoutumiseen ja lukija jaksaa odottaa sitä aivan loppuun asti, sillä tarina on täynnä herkullisia ja kauheita yksityiskohtia. (Vain hienoinen, vähäpätöinen särö oli lukuisat maininnat DVD-elokuvista, sillä eihän niitä näin kehittyneessä tulevaisuudessa enää katsottaisi.)

Kirja on mestarillinen kuvaus ihmiskunnan irvokkaasta piirileikistä hyvän ja pahan kanssa. Itsekkyys, kehitys, taide, raha, tiede, himo, väkivalta ja viihde – siinä ihmistä eteenpäin repiviä voimia (kirjan kielellä peli Ruusujen ja Veren, historian positiivisten saavutusten ja negatiivisten tekojen, välillä). Ehkä rakkauskin pilkahtaa välillä esille. Kummalle puolelle ihminen lopulta kallistuu?

Atwoodin dystopia on parasta genressään (scifiä tämä minusta on, vaikka Atwood itse määrittelee sen spekulatiiviseksi fiktioksi). Luin kirjan yhdeltä istumalta, joten lukukokemuksena yksi parhaista ja viihdyttävimmistä tänä vuonna. Luen aivan varmasti sarjan kaksi muuta itsenäistä osaa myös, vaikken näitä kirjoja Helmet-haasteeseen saakaan enää mahdutettua. Suosittelen todella!

Mieleen jäi:Atwoodin luoma maailma on hyytävän todentuntuinen, jopa mahdollinen. Miten hyvin hän kirjoittaakaan!   

Matka ajassa: lähitulevaisuus

Matka paikassa: Pohjois-Amerikka

Kenelle suosittelen: Dystopioiden ystävä nauttii tästä aivan varmasti

Miten tielleni: Kirjastosta