Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina

Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 

Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   

Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Guy Delisle: Hostage

Ihastuin muutama kuukausi sitten Guy Delislen omaelämänkerrallisiin sarjakuviin maailman oudoimmista paikoista. Merkintöjä Jerusalemista ja Pjongjang ovat mahtavaa luettavaa: uteliaan, avoimen ja rehellisen kertojan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisen hulluudesta, sotaisuudesta ja vallanhimosta. Raskaita aiheita, mutta silti Delislen huumori saa nauramaan ääneen!

Delislen Hostage (ranskasta englanniksi 2017) pohjautuu ranskalaisen avustustyöntekijän, Christophe Andrén, kohtaloon, kun hänet vuonna 1997 kidnapataan ja kuljetetaan Tšetšeniaan. Jokainen ruutu vie lukijan seuraamaan tuskallista kaapatun epätietoisuutta, tylsistymistä ja pelkojakin. Suurimman osan ajastaan hän joutuu olemaan tyhjässä ikkunattomassa huoneessa kahlehdittuna patteriin. Aika matelee ja mielialat vaihtelevat, vaikka yllättävän rauhallisena ja rationaalisena kaapattu pysyykin.

Virikkeitä on siis vähän, ja tämän kokee myös sarjakuvan lukija. Suurin osa paksun sarjakuvaromaanin ruuduista on lähes identtisiä asetelmaltaan: mies käsiraudoilla kiinni patterissa ohuella patjalla maaten tai istuen. Jännitteitä tuovat hetkelliset muutokset tähän, kuten ruokailut, äänet, valot, ja jatkuva tuskallinen odotus, koska käsiraudat hetkeksi avataan, sillä käsi on on jo aivan puutunut eikä veri kierrä. 

Tunnelma on klaustrofobinen ja absurdi. Miksi tämä kaikki tapahtuu ja miten tämä kaikki tulee päättymään? Kaappaajat eivät anna vastauksia, eikä lukijalle anneta vihjeitä tulevasta. Päivät lipuvat samanlaisina tuskallisen pitkään, ja pahin ehtii jo käväistä mielessä. Askeettinen piirrosjälki ja sumea sävy tukevat kirjan epävarmaa tunnelmaa ja vangin surkeaa tilannetta. 

Loppua kohden kirjan vauhti kiihtyy kuitenkin varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi. Yhtäkkiä pienetkin liikkeet alkavat jatkuvan odottelun jälkeen tuntua valtavilta harppauksilta. 

Hostage on varmaa laatua, vaikken pitänyt tästä sarjakuvasta yhtä paljon kuin edellisistä lukemistani matkakertomuksista. Sävy oli synkempi luonnollisesti, eikä jatkuva odottelu tuntunut kovin kiinnostavalta aina. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että luin tämänkin. 

Helmet-haasteeseen tätä teosta ei pitänyt liittää ollenkaan, mutta huomasin miettiväni sarjakuvan tapahtumia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin, joten päätin laittaa tämän tarinan kohtaan #33, selviytymistarina. Sitä tämä tarina todellakin on: miten kukaan voi säilyä järjissään tällaisesta koettelemuksesta? Hyytävää, että joku on joutunut kestämään tapahtumat tosielämässä. Lupaan, etten muita sarjakuvaromaaneja enää haasteeseen pistä, mutta menköön tämä, sillä suunnittelemallani lukulistalla on valtavia järkäleitä tulevien kuukausien iloksi. Pääsenpähän edes tässä kohdassa helpolla. 

Mieleen jäi: Kahlehdittuna ja suljetussa tilassa oleminen on kamalaa!

Matka ajassa: 1997

Matka paikassa: Tšetšenia

Kenelle: Delislen teoksia kannattaa lukea aina, jos sellaisen jostain käsiinsä saa.

Miten tielleni: Kirjastosta

John Lewis, Andrew Aydin & Nate Powell: March, Book One

Aloitin vuoden nyt helposti ja mieluisasta: mustavalkoinen sarjakuvaromaani ja elämänkerta March, Book One (2013) kertoo kansalaisoikeusaktivistin  ja kongressiedustajan John Lewisin taistelusta  tummaihoisten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1950- ja 1960-lukujen Amerikan syvässä etelässä. Kirjaa kehuttiin kovasti Goodreadsin ryhmissä, joten päädyin lukemaan itselleni melko tuntemattomasta ilmiöstä mutta äärettömän kiinnostavista historian tapahtumista. Ja onneksi luin, sillä kirja vei heti mennessään.

Miten pahaa, rasismia, takapajuisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta voi vastustaa? Lewis esittelee liikkeen väkivallattoman, mutta valtavan rohkean – jopa henkiä vaatineen – aktivismin. Gandhin esimerkkiä seuraten kansalaisoikeusliike sitoutui väkivallattomaan vastustamiseen ja oikeuksien vaatimiseen. Kirjan kerronta on yllättävän kiihkotonta ja vailla katkeruuden häivää. Epäoikeudenmukaisuudet tuodaan esille, mutta kirja ei keskity kuvaamaan uhreja – vaikka epäkohdat nostetaankiin rohkeasti esille –, vaan kertoo niiden ihmisten tarinan, jotka eivät tyytyneet olemassa oleviin yhteiskunnan rasistisiin rakenteisiin. 

Kovin pitkälle ei vielä tässä kirjassa päästä, sillä kirjasarjaan kuuluu vielä kaksi osaa. Nyt vasta käydään pienempiä taisteluita rotusortoa vastaan ja saadaan pieniä voittoja. Kirjan nimi viittaa vuoden 1963 ihmisoikeuksia puolustaneeseen marssiin ja kirja antaa ensisivuillaan välähdyksen tulevasta. Tässä kirjassa kuitenkin vasta johdatellaan kohti suurempia yhteenottoja. 

Pidin Nate Powellin piirrosjäljestä: vahvaa, elävää ja taitavaa piirrosta, joka tekee kunniaa kirjan aiheelle. Vahva suositus kaikille ja sarjakuvan ystävälle pakkolukeminen! Aion lukea koko sarjan.

Helmet-haasteeseen kirja kävisi moneenkin kohtaan, mutta valitsen sen täyttämään nyt kuitenkin kohdan #12, sarjakuvaromaani. 

Mieleen jäi:

Lewisin lapsuuden kokemukset paikassa, jossa tummaihoiset joutuivat elämään koko ajan pelon ja sorron alaisina. Sääntöjen vastustamisesta sai maksaa jopa hengellään. 

Matka ajassa: 1950 - 1960-luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, Etelävaltiot

Kenelle: Tämä tekee hyvää aivan kenelle vaan: uudistava ja ravisteleva lukukokemus!

Miten tielleni: Kirjastosta

Guy Delisle: Pjongjang & Merkintöjä Jerusalemista

Lukemiseni on ollut poukkoilevaa ja keskittymistä vailla viime aikoina. Meneillään on muutama todella pitkä järkäle, ja Helmet-haastekin täytyisi rykäistä loppuun. Lukemisen iloa on tuonut kuitenkin uusi sarjakuvatuttavuus, ranskaksi kirjoittavan kanadalaisen Guy Delislen omaelämänkerralliset matkakertomukset maailman vaarallisimpiin ja oudoimpiin paikkoihin. Pjongjang (2003, suom. 2011) vie Pohjois-Korean stalinistiseen diktatuuriin, jossa kirjailija on ollut töissä. 

Pohjois-Korea on kirjassa juuri niin absurdi, kuin sen olen aiemminkin kuvitellut olevan: tyhjiä katuja ja hotellejä, jättimäisiä muistomerkkejä ja rakkaan johtajan kuva jokaisella seinällä nöyriä alammaisiaan vilkuillen. 

Guy Delisle esittää Pohjois-Korean todellisuuden huumorilla ja kuivalla satiirilla, joka iskee minuun todella. Kaikelle saa nauraa, jos sen tekee tyylillä – eikö niin? Delislen kertojaääntä tulee ikävä, joten luulen vähitellen lukevani kaiken häneltä suomennetun tai englannin kielelle käännetyn. 

Helmet-haasteeseen tämä sarjakuva menee nipin napin kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Ei aivan heti uskoisi tämän kirjan olevan sellainen, mutta kyllä vaan: kukaan ei tosiaan itse kirjan tapahtumissa kuole. Tosin kirjassa mainitaan 1990-luvulla nälkään kuolleet miljoonat, joista ei mielestäni ole puhuttu riittävästi. Eikä ole juuri vankileirien saaristostakaan puhuttu. Kirjassa on havaittavissa kuitenkin hienoinen (melkein näkymätön) toivon vire: joskus tämäkin tyrannia kaatuu tai avautuu vähitellen. 

Luin heti perään myös hieman paksumman Delislen Merkintöjä Jerusalemista (2008, suom. 2011), joka on ehkä vieläkin maukkaampi lukukokemus. Kirjailija kertoo vuodestaan koti-isänä yhdessä maailman polttopisteistä. Sillä aikaa kun vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, kertojaisä kulkee pitkin outoa kaupunkia. Outoa ja surullista todella löytyy. 

Delisle ei saarnaa, ei opeta, mutta antaa silti kaikkien uskontojen ja ryhmittymien fundamentalisteille täyslaidallisen. Pilkka osuu – ja lukija ei voi olla tuntematta pientä vahingoniloa. Siitäs saitte.   

Craig Thompson: Habibi

             

Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  

En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.

Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi

Bill Willingham: Fables, Vol 4 March of the Wooden Soldiers

Fables -fantasiasarjakuvan neljäs osa March of the Wooden Soldiers jatkaa tuttujen satuhahmojen parissa: Lumikki on raskaana ja mutkikas rakkaus suureen Susi-Hukkaan syvenee. Miltä heidän lapsensa tai pentunsa tulee näyttämään? Prinssi Uljas havittelee Fables Townin johtajuutta ja Red Rose jatkaa eläinfarmilla. 

Uusiakin hahmoja astuu areenalle: Punahilkka, Hannun ja Kertun paha noita ja Pinokkion sadat, elleivät jopa tuhannet, puusotilasveljensä marssivat lukijaa vastaan sellaisella vauhdilla ja outoudella, että minun piti välillä hengähtää ja pitää taukoa lukemisesta. Itseasiassa kirjan kannesta tuli yöpöytäni pysyvä sisustuselementti, johon aloin lopulta kyllästyä ja tartuin kirjaan uudelleen. Ehkä taisteluja oli tässä osassa hieman liikaa makuuni, josta pitkä tauko johtui.

Mielenkiintoisinta on, että vihdoin saamme tietoa satuolentojen mystisestä pahan valloittamasta kotimaasta. Sarjakuvan alussa seurataan viimeistä katkeraa taistelua ja pakenemista. Pysyykö paha poissa Fables-townista? Se jää nähtäväksi.

Rutu Modan: The Property

Mahtavasti liikkeelle lähteneen Helmet-haasteen ja vuoden ensi metrien loistokkaiden lukukokemusten  jälkeen iski väsähdys ja jumitus: ei etene meneillään oleva teos kuin pari sivua silloin tällöin. Onneksi posti toi aikoja sitten Amazonista tilatun Rutu Modanin pitkän (222 sivua) sarjakuvateoksen The Propertyn. Lukeminen oli jälleen iloa ihan lähtien siitä, että painavaa ja arvokkaan oloista teosta on ihana pidellä kädessä. Takerrunko epäolennaiseen, kun koen nautintoa pelkästään kannen katselusta ja sileän pinnan hivelystä? 

Sarjakuvan viehätys on sen visuaalinen ärsyke yhdistettynä tarinaan. Tässä kirjassa mielestäni tarina vie kuvaa. Piirrosjälki on miellyttävää, mutta ei kovin mieleenjäävää tai leikittelevää. Tarina puhuu ja kuva palvelee. Värit ovat tummat, mutta jännän pastillisävyiset silti. 

The Property kertoo pojantyttärensä kanssa Puolaan palaavasta isoäidistä, joka haluaa saada takaisin sodan viemän omaisuutensa Varsovasta. Ihmeen kaupalla talo on edelleen pystyssä, mutta sillä on uudet asukkaat. Kaikki on muuttunut, eikä vanhan muistelu ole helppoa. Isoäiti Regina löytää yllättäviä henkilöitä menneisyydestään, ja yrittää tehdä sovinnon menneisyyden kanssa ja pitkään vaiettujen salaisuuksien täytyy paljastua. 

Tarinan vahvuus on pippurinen, oikutteleva, päättäväinen ja itsekeskeinen mummo. Hänestä löytyy luonnetta vielä vanhuksenakin, eikä lapsenlapsen auta muu kuin täyttää hänen tahtonsa ja juosta hänen perässään pitkin Varsovaa. Ihanaa lukea tällaisesta persoonallisesta vanhuksesta, joka on täynnä elämää. 

The Property on positiivinen, elämänmyönteinen teos. Vaikka sota vei kaiken – myös unelmat ja rakkauden – ja Varsova on vain suuri hautausmaa, elämä on ollut myös hyvää ja jatkuu vielä vanhuudessakin. Jossakin kaukana on unelmien maa, Ruotsi, johon Regina ei koskaan päässyt, mutta johon hänen pojan tyttärellään on mahdollisuus päästä. Rakkaus voi sittenkin saada täyttymyksensä ja sovinto on mahdollinen.  Ihana teos!

Saako sarjakuvan liittää Helmet-haasteeseen? Päätän, että saa, koska tämä teos puhutteli, eikä se ollut kovin lyhytkään. Regina on mainio vanhus ja hänen kauttaan välittyy positiivinen kuva vanhuudesta, johon katkeruus ei kuulu, vaikka elämä olisi vienyt kaiken, omaisuuden mukaan lukien. Todellinen omaisuus on muualla. Kuittaan siis kohdan #39, ikääntymisestä kertova kirja.

Ruotsi on teoksessa unelmien maa.

Fables Vol 2: Animal Farm ja Fables Vol 3: Storybook Love

Ihmeellisen satuhahmojen valtaaman maailman sarjakuvatarina jatkuu ja kehittyy Fablesin toisessa (Animal Farm) ja kolmannessa (Storybook Love) osassa. Pääosan vievät kummassakin jaksossa ensimmäisestä osasta tutut Lumikki ja Susihukka, ja näiden välille kehkeytyvä suhde. Tarina saa syvyyttä ja taustoittuu yhä enemmän. Kuka tiesiköhän, että Lumikin sisko Punaruusu (onko oikea suomennos?) on elänyt katkeruudessa kuuluisamman sisarensa varjossa. Entä kuka olisi uskonut, että Kultakutri onkin aikamoinen pahis.

Animal Farm kertoo satuhahmosta – eläimistä ja kaikenlaisista muista olennoista, jotka eivät voi sulautua ihmisten joukkoon. Maatilalla tapahtuu eläinten vallankumous, jota masinoivat kolme possua (kuulostaako tutulta?) ja jonka pyörteisiin myös Lumikki siskoineen tempaistaan. Edellistä osaa väkivaltaisempaan kuvaa, mutta tarinana mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäinen osa.

Kolmas osa on tarinana hajanaisempi ja pomppii ajassa sekä henkilöissä. Lumikki ja Susi ajautuvat kohti rakkaussuhdetta, mutta mitenköhän tämä vielä päättyy? Tarina, eivätkä sen kuvitus, ole todellakaan lapsille, sillä tässä osassa veri roiskuu roisisti.

Olen jäänyt koukkuun. Minun oli heti pakko käydä kirjastossa hakemassa seuraavat osat, vaikka en niitä vielä ehdi lukea. Tarina on jotenkin vapauttavan hullu ja outo.

Hyvää uutta vuotta!

Mieleeni jäi: Kiehtovaa lukea todella pitkää hitaasti avautuvaa ja aivan hullua tarinaa

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York, 1800-luvun sisällisodan syvä etelä ja Animal farm jossakin New Yorkin liepeillä

Kenelle: Heittäytyjille, jotka kestävät myös melko väkivaltaista sarjakuvaa

Miten tielleni: Kirjastosta

Fables, Legends in Exile Vol. 1

Halusin tässä taannoin uutta fantasiaa luettavaksi, ja kiitos Lukuisan vinkin, sitä todella sain! Luen vähän sarjakuvaa ja vähän fantasiaa, joten olen vierailla vesillä – ehkä juuri niin kuin pitääkin, kun astuu fantasian arvaamattomaan maailmaan. Innostuin niin, että vinkkasin Fables-sarjakuvasarjasta heti myös miehelleni, joka heitti takaisin julman tuomion: Nerd Alert! Vapauttavaa heittäytyä tähän, vaikka nörtteilyä olisikin. Pelkään, että luen koko 22-osaisen sarjan. 

Pitkän ja monipolvisen tarinan on alettava alusta, luvusta ja osasta yksi. Fablesin asetelma on alusta lähtien herkullinen ja outo: tutut satuhahmot ovat joutuneet jättämään valloittajien tultua oman kotimaansa ja he ovat paenneet maailmaamme. Ne hahmot, jotka menevät tavallisista ihmisistä asuvat New Yorkissa ja eläinhahmot ja muut liian erottuvat hahmot asuvat maaseudulla farmilla. Satuhahmot elävät ja kokevat arkea karusti ja proosallisesti, kuten me muutkin kuolevaiset, mutta omaavat samalla voimia ja yliluonnollisia kykyjä – satuhahmoja kun ovat.

Fablesin ensimmäinen osa Fables, Lagends in Exile (2003) lähtee liikkeelle salapoliisitarinalla: Lumikin sisar Red Rose (Punaruusu? Lumikilla on siis sisar saduissa, mutta hän on ainakin tälle suomalaiselle lukijalle jäänyt tuntemattomaksi) on kadonnut, ehkä jopa tapettu. Kuka on murhaaja?

Mikään kovin vetävä tai yllättävä ratkaisultaan ei ensimmäisen osan arvoitusdekkaritari ole, mutta se esittelee tulevan tarinan henkilöitä ja luo maailman, jonka uskon olevan loputtoman rikkaan erilaisille kertomuksille. Mitä tuokaan tuleva, mitä tapahtuikaan menneisyydessä? Kehittyvätkö tutut satuhahmot tarinan edetessä?

Bill Willinghamin, Lan Medinan, Steve Leialohan ja Craig Hamiltonin yhteistyön on komeaa katseltavaa. Kynän jälki on pikkutarkkaa ja helppoa seurattavaa, mutta välillä mukaan mahtuu yllätyksiä. Mietin, vaihtuuko tyyli pitkän sarjan myöhemmissä osissa, vai onko oma sarjalle tunnistettava tyyli luotu jo ensimmäisillä sivuilla. Se jää nähtäväksi.

Mieleeni jäi: Novellikatkelma varsinaisen sarjakuvan jälkeen. Sujuvasti tarina muovautuu genrestä toiseen. 

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York ja satuolentojen "homelands"

Kenelle: Niille, jotka uskaltavat nauttia aikuisille suunnatusta fantasiasarjakuvasta

Miten tielleni: Kirjastosta 

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu

Tuntuipa hienolta lukea tämä sarjakuva! Marjane Satrapin  omaelämänkerrallinen Persepolis 2, Kotiinpaluu (2004) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Iranilainen lapsuuteni loppuu. Ensimmäisen osan lukemisesta on vähän aikaa, joten en osaa tätä erillisenä teoksena oikein nähdä – vaikka toki eroja on. Olisin lukenut sen samalta istumalta heti ensimmäisen osan jälkeen, jos olisi kirjastosta heti kirja käteeni osunut. Nyt jouduin hieman odottamaan.

Kirjan alkupuoli keskittyy kuvaamaan Marjanen sopeutumista Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet kouluun yksin. Länsimaisen kulttuurin kanssa on joitakin yhteentörmäyksiä, mutta ennakkoluuloiselle länsimaiselle lukijalle yllättävän vähän. Marjane Satrapin perhe on oppinutta, vapaamielistä ja varakasta väkeä, jolla varmasti on myös vaikutusta erojen vähäisyyteen. Iran on vanhoillisten vallassa, eikä vapautta ole, joten Marjanen vanhemmat haluat ainoan lapsensa Eurooppaan. 

Ihmiset Itävallassa ovat pääosin ystävällisiä, mutta tuntuvat Marjanesta naiveilta ja pinnalliselta Iranin haasteiden jälkeen. Joutuu hän kuitenkin Irania puolustamaan ja tulistumaan muutaman kerran. Suurimmat Itävallassa – ja myöhemmin kotona Iranissa – kohtaamansa haasteet ovat kuitenkin hänen itsensä kanssa. Kotiinpaluu on ennen kaikkea kertomus kasvusta aikuiseksi, itsenäistymisestä ja oman tiensä löytämisestä. Ensimmäiseen osaan nähden kirja on keskittyy enemmän yksilöön, ei maailman tapahtumiin tai yhteiskuntaan. 

Marjane palaa Iraniin etsimään suuntaa elämälleen. Hän kuitenkin kokee irrallisuutta ja masentuu. Kotimaa ja sen ihmiset tuntuvat vierailta ja jatkuva uskonnollisuuden kahle rajoittaa elämää. Iranissa kuitenkin luovitaan, kapinoidaan ja otetaan vapauksia siinä määrin kuin ihmisen kekseliäisyys antaa myöten: huivin reunan laskeminen päälaelta kohti niskaa on kapinaa, kynsilakka on kapinaa, voimakas huulipuna on kapinaa, kun suorempi mielipiteenilmaisu on mahdotonta. Biletys salaa verhojen takana on riski, josta voi maksaa jopa hengellään. Tähän kaikkeen ihminen kuitenkin tottuu: Iranissa on arki arkea. Siellä rakastutaan, masennutaan, mennään naimisiin, opiskellaan ja perustetaan perheitä kuten täälläkin.

Kirja päättyy Marjanen lähtöön takaisin Eurooppaan – tällä kertaa pysyvästi. Kirjailija asuu nykyisin Ranskassa ja on naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa. Mielelläni lukisin lisää, sillä niin tiiviissä otteessa kertojaääni minut piti. Marjane tuli läheiseksi kaikessa epätoivossaan ja kapinassaan. Kuvat eivät minulle tässä sarjakuvassa olleet mitenkään mieltä räjäyttäviä, mutta kertomus kaikessa huumorissaan ja arkisuudessaan on tuore ja kiehtova. Pidin kovasti.   

Mieleen jäi: "Olen aina ollut sitä mieltä, että jos Jumalalla olisi jotain naisten hiuksia vastaan, hän olisi tehnyt meistä kaljuja."

Matka ajassa:  1980 –1990-luvut

Matka paikassa: Itävalta, Iran

Kenelle: Kenelle vaan. Tämä on tarina ihmisenä olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä. 

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni

Jälleen ohi lukusuunnitelmien ja -listojen luettavakseni päätyi jotain yllättävää ja kiehtovaa. Marjane Satrapin kuuluisa omaelämänkerrallinen sarjakuva Persepolis oli järisyttävä lukukokemus minulle. Liian harvoin tulee luettua sarjakuvaa, ja ehkä juuri siksi nautin tästä teoksesta valtavasti. Kirjassa kipakka ja itsenäiseksi ajattelijaksi kasvatettu Marjane joutuu keskelle Iranin islamistista vallankumousta ja hänestä tulee jo lapsena toisinajattelija. Tyttö ei kykene sopeutumaan uuteen rajoitettuun elämäänsä, ja yrittää perheensä kanssa selviytyä edes joitakin vapauksia pitäen uudesta absurdiksi muuttuneesta arjesta.

Teoksen suomenkielisen käännöksen kansi on punainen. Tämä mielestäni vastaa vahvasti myös kansien sisältöä – kirja on vahvasti kantaaottava, haluaa tulla huomioiduksi, vihainen, surullinen, vakava ja samalla kuitenkin äärettömän hauska. Ikään kuin Persepolis edustaisi jotakin, joka ei suostu alistumaan, vaan haluaa tulla nähdyksi. Huumoria on kaikessa, vaikka aiheet ja kohtalot ovat surullisia: kuolemassa, pommituksissa, naisten surkeassa asemassa, maanpaossa ja vankeudessa. Tässä on jotakin samaa kuin lähiaikoina näkemässäni iranilaisen ohjaajan Jafar Panahin ohjaamassa Taxi Teheranissa; huumori on pientä ja kätkettyä, mutta samalla kantaaottavaa ja kapinallista. Huumori on vapautta.

Kirjassa seurataan pienen tytön ja myöhemmin teinin arkista elämää, mutta samalla pohditaan syvällisesti uskonnollisia ja poliittisia ilmiöitä. Miten sota muuttaa arkea? Miten kommunistiseksi luultu vallankumous päätyikin islamistiseksi? Kaikki on hämmentävää ja outoa. Sukulaisia ja naapureita alkaa kadota, kuolla ja joutua vankilaan. Jäljelle ei jää lopulta muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois maasta. Siihen loppuu Marjanen lapsuus.

Haluan ehdottomasti lukea myös Persepoliksen toisen osan, jossa kuvataan Marjanen elämää siirtolaisena Itävallassa ja lopulta paluuta takaisin Iraniin. Maa ja sen kulttuuri on aina kiinnostanut minua. Lisäksi harvoin tulee luettua mitään, mikä saa nauramaan ääneen. Siksi siis lisää Satrapia kiitos! Olen jumissa Evelyn Waughin Menneen maailman kanssa, mutta kun saan sen loppuun täytyy lukea sarjakuvaa lisää.

Mieleen jäi: "Kun olin kymmenen, kaikki pienet tytöt hunnutettiin. En kylläkään ymmärtänyt miksi."

Matka ajassa: 1980-luku

Matka paikassa: Iran

Kenelle: Sarjakuvista, politiikasta ja Iranin historiasta kiinnostuneille hieno lukukokemus. Kaikelle voi nauraa, joten mustan huumorin ystäville!