Tara Westover: Educated

31-vuotiaan Tara Westoverin omaelämänkerta Educated (2018) on kiehtovaa (vaiko karmivaa) luettavaa: Miten on mahdollista, että nykypäivänä keskellä länsimaista sivistystä on perheitä ja yhteisöjä, jotka kieltävät lähes kaiken yhteyden ympäröivään yhteiskuntaan? Lapset eivät mene kouluun, eikä heillä ei ole edes henkilötodistuksia. Apua ei haeta edes vakaviin onnettomuuksiin, sillä jumala ja parantavat yrtit riittävät. Maailmanloppua odotetaan kiihkeästi ja yhteiskunnan yksilöä rajoittavat juonet halutaan välttää.

Tätä oli Tara Westoverin lapsuus ja nuoruus. Hän syntyi seitsenlapsiseen mormooniperheeseen keskelle kaukaista Idahon vuoristoa. Tarkkaa päivämäärää hänen syntymälleen ei muista kukaan. Mitään syntymätodistusta tai henkilökorttia hänellä ei ollut, eikä hänen perheensä antanut hänen koskaan mennä kouluun. Päivät kuluivat perheen vaarallisella romuttamolla leikkien. Osa lapsista ei oppinut edes kunnolla lukemaan.

Taran äiti oli yhteisönsä kätilö ja parantaja. Yrtit korvasivat antibiootit ja lääkkeet. Kirjassa kuvataan hyvin elävästi erilaisia kipuja, jotka nykyihminen on lähes unohtanut. Päiväkausia kestävät hammaskivut ja kovat päänsäryt eivät yrteillä katoa, mutta mitään muutakaan ei ole saatavilla. Lääketieteen uskotaan tappavan, joten vanhemmat pitävät lapsensa lääkkeistä erillään. Westoverin perheessä tuntuu tapahtuvan koko ajan vakavia onnettomuuksia: palovammoja, auto-onnettomuuksia ja päähän kohdistuneita iskuja. Lukija vain kauhulla seuraa, kuinka yrtit ovat niihinkin ainoa hoito.

Westover kirjoittaa kaikesta kamalasta huolimatta lämmöllä ja huumorillakin perheestään. Lapsuus oli onnellinen kaikesta huolimatta. Huomaa, että hän todella yrittää ymmärtää vanhempiaan, vaikka onkin itsensä joutunut heistä repäisemään irti. Taran isä on arvaamaton yksinvaltiaspatriootti, jonka sana on laki. Kirjassa annetaan ymmärtää, että hänellä saattaa olla jokin persoonallisuushäiriö, joka selittäisi vimmaista vainoharhaisuutta. Äiti osoittaa välillä jonkinlaista järjen ääntä, mutta lannistuu vahvemman miehensä tahdon alle usein jopa lastensa edun kustannuksella.

Yksi Taran veljistä osoittautuu myös väkivaltaiseksi erityisesti Taraa kohtaan. Henkisestä ja rajusta fyysisestä pahoinpitelystä tulee arkea, johon kukaan ei puutu. Usein uhri muuttuu syylliseksi. Tilanne on ristiriitainen, sillä Tara kokee syvää yhteenkuuluvuutta perheeseensä kaikesta huolimatta.

Miksi kirjan nimi on Educated – koulutettu? Valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuorille kaiken sivistyksen, koulutuksen ja usein järjen kantamattomiin. Tara kuitenkin pääsee valtavin ponnisteluin irti tästä kaikesta koulutuksen avulla. 17-vuotiaana hän astuu ensimmäistä kertaa luokkahuoneeseen ja päätyy tielle, joka vie hänet Harvardiin ja Cambridgeen asti. Koulutus vapauttaa hänet, mutta yhteys perheeseen katkeaa. Hinta vapaudelle on todella kova.

Kirja on erinomainen ja omakohtainen kuvaus uskonnollisesta fundamentalismista, jonka uhreina yleensä ovat erityisesti naiset ja lapset. Kuuntelin kirjan äänikirjana oikeastaan samalta istumalta, niin mielenkiintoinen se on. Kirja on saanut Yhdysvalloissa ansaitsemaansa huomiota ja on ollut myyntimenestys.

Helmet-haasteeseen pistän tämän kirjan kohtaan #32, kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Sopii tähän kohtaan hienosti! Kiitollinen tästä lukukokemuksesta!

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)

Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta

Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin.