Eowyn Ivey: Lumilapsi

Ihana. Kerta kaikkiaan ihana kirja. Tiedän, että käyttämäni adjektiivi on melko lattea ja usein käytössä, mutta kerrankin uskon sen tekevän oikeutta tälle kirjalle. Eowyn Iveyn kirjassa Lumilapsi yhdistyy monta minua aina uudelleen ja uudelleen mielyttävää tekijää: erämaa tapahtumapaikkana, sadun ja todellisuuden limittyminen, naisen näkökulma, selviytyminen ja kaunis kieli. Upea kirja, joka jää tämän vuoden lukukokemuksista varmasti mieleen. 

Kirja alkaa unenomaisesti, vaikka siinä on särmää ja kuolemaakin: lapseton vanheneva pariskunta elää raa'an luonnon keskellä Alaskassa ja on menettämässä taistelunsa siellä selviytymiseen. Vaimo on masentunut ja jopa miettii jokeen hukuttautumista. Avioliitto on kuitenkin onnellinen ja se on kestänyt paljon, myös lapsen menettämisen. 

Eräänä lumisena päivänä pariskunta heittäytyy leikkiin ja tekee itselleen lumesta tytön. Seuraavana päivänä pariskunnan pihaan ilmaantuu tyttö, joka muistuttaa lumesta muovattua lasta. Onko lumilapsi  ilmestynyt heille kauan kaivatuksi tyttäreksi? Mikä on satua ja mikä totta? 

Lumilapsi ei ole pelkästään keskustelua vanhan venäläisen sadun, jossa lumesta tehty lapsi herää henkiin, kanssa. Se on myös realistinen kuvaus elämästä äärimmäisen pohjoisen luonnon armoilla. Luonto vie helposti hengen ja ihmisen osana on loppumaton henkiinjäämistaistelu. Luonto on elävä, mystinen, äärettömän kaunis, mutta se voi viedä hengen vain muutaman virhearvion tai kohtalokkaan onnettomuuden takia hetkessä. 

Kirja on myös kaunis kuvaus kestävästä parisuhteesta, surusta, lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta, ja siksi laitankin sen Helmet-haasteen kohtaan #19, kirja käsittelee vanhemmuutta. Onneksi tämä kirja osui tielleni, ja innostuinkin ostamaan jo kirjailijan uudemman, myös Alaskaan sijoittuvan, kirjan Kirjamessuilta eilen.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

George Saunders: Lincoln bardossa

Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 

Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina

Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 

Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   

Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

"Jokainen kertoo elämänsä niin kuin itse haluaa", Lila vastasi.

Oi, mikä kirja! Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (suom. 2018) on ihmeellisen ihana kirja vaikeasta, lähes mahdottomasta, kuitenkin läpi elämän kestävästä naisten välisestä ystävyydestä. Miten paljon pystymme läheisiämme tuntemaan? Sillä jokainen kertoo vain sen version, minkä haluaa.

Kirjan alusta alkaen on selvää, että Elenan ja Lilan elämät ovat kulkeneet eri suuntiin – yhä kauemmas toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Elenan aikuisuus näyttää valoisalta: hänellä on menestyvä ja sivistynyt kihlattu, lupaava kirjailijan ura ja mahdollisuus päästä kauas pois korttelista. Lila taas on eronnut yksinhuoltaja, joka joutuu työskentelemään kamalissa oloissa makkaratehtaalla. Poikkeuksellinen lahjakkuus on valumassa hukkaan. Elämä vie erilleen, mutta kuitenkin jokin pitää heidät kiinni toisissaan.

Päähenkilöt ja erityisesti kertojaminä Elena kasvaa upeasti sarjan aikana. Tämä osa on aikuisen naisen kertomaa tarinaa, ja kertoja tulee poikkeuksellisen läheiseksi. Avioliitto, parisuhde, naiseus, äitiys, ura – kaikki aikuisuuteen vaikuttavat tekijät ovat läsnä. Enää koulutus ei välttämättä pelasta naista, sillä läpi yhteiskuntaluokkien avioliitto ja äitiys asettavat naiselle elämän raamit. Suhteet miehiin ovat täynnä pettymyksiä. 1960- ja 1970-luvun alun radikalismi vaikuttaa Elenaan: työläisten ja naisten oikeudet nousevat aiheiksi, joiden puolesta marssitaan, kirjoitetaan ja taistellaan. Italiakin on murroksessa yhdessä koko maailman kanssa.

Lilan näemme vain Elenan silmin, ja ehkä siksi hän onkin niin kiehtova. Lila on raivostuttava, tasapainoton, raivoisa ja arvaamaton, mutta kuitenkin hän älykkyydessään kiehtoo miehet ja naiset pauloihinsa. Lila on poikkeuksellinen kaikessa, mitä hän tekee. Koko kirjan lukemisen ajan mietin, että hän on myös pahasti masentunut. Kaikkea kirja ei Lilasta kerro, sillä Elenakin kertojana tietää vain Lilan version tämän elämästä. Yhdessä vietettyä aikaa on yhä vähemmän, ja ystävyys jää sanojen varaan.

Ystävyys onkin tässä osassa entistä vaikeampaa, rakoilevampaa ja jopa lähenee vihaa välillä. Naisten välillä tuntuu olevan paljon olettamuksia, odotuksia ja jännitteitä, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat kummankin elämään. Voi vain odottaa, miten sarjan viimeinen osa päättyy. Räjähtääkö kaikki?

Koin tämän osan kaikista läheisimpänä ja koukuttavimpana, vaikken ehkä uskalla tätä kuitenkaan arvottaa muuten suhteessa aiempiin kirjoihin. Upea se on joka tapauksessa. Syvällinen – vaikka viihdyttävä. Harvan kirjan suorastaan ahmii näin, ja liitänkin tämän kirjan suosikkeihini.

Helmet-haasteeseen kirjalla kuittaan kohdan #5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla olen syntynyt. Minä käväisin syntymäni jälkeen 1970-luvulla vain muutaman kuukauden, mutta sieltä sitä alkuun ponnistettiin, joten 70-luku suoritettu!

Mieleen jäi: Napolin kaupungin rakkaudellinen kuvaus.

Matka ajassa: 1960- ja 1970 -luvut

Matka paikassa: Italia, Napoli, Firenze

Kenelle: Lue, lue, lue! Naisille tämä on suunnattu, mutta ennakkoluuloista viis! Mies, tartu kirjaan!

Miten tielleni: E-kirjana omalla lukulaitteella

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja