Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. 

Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (1970) on älykäs ja oudon lohdullinen kirja marraskuisesta Muumilaaksosta. Kesä on jo kaukana, mutta kylmässä, tyhjässä ja jo talviteloille laitetussa muumitalossa on siitä vielä muistoja. Sinne pyrkivät omassa elämässään hieman eksyksissä olevat Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Ruttuvaari, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli – vaan Muumiperhe on jo lähtenyt.

Muumilaakson marraskuu on täynnä kaikkea sellaista pientä, viipyvää ja elämää kunnioittavaa, joka saa yhä enemmän arvostamaan maailmaa, jossa on Tove Janssonin tekstejä ja maalauksia! Se on viimeinen Muumi-kirjoista, jonka luin ja nautin siitä yllättävän paljon. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta siinä elää luonto ja ihminen outouksineen ja ihanuuksineen. Jansson kirjoittaa todella hienosti, mikä oli päässyt minulta unohtumaan ainakin vähän.

Lempihahmoikseni tässä kirjassa nousivat siivoushullu ja neuroottinen Vilijonkka ja uhmakas dementoitunut vanhus, Ruttuvaari. Oman itsensä kanssa eläminen ei ole aina helppoa – sen joutuu huomaamaan Vilijonkka, mutta Ruttuvaari on onnellisesti unohtanut, kuka hän on. Kirja on niin syvällinen, että palaan siihen varmasti seuraavan vuoden marraskuussa. Yksi lukukerta ei siis riittänyt. 

Ihana kirja ja lukukokemus kaiken kaikkiaan. Helmet-haasteeseen tämä kirja pääsee kolmanneksi viimeiseen vielä vapaana olevaan kohtaan, #3 suomalainen klassikkokirja. 

Mieleen jäi: Muumien ihana maailma

Matka ajassa: Muumilaakson ajanlasku, syksy ja marraskuu


Matka paikassa: Muumilaakso

Kenelle suosittelisin: Jokaiselle tekee hyvää tämä klassikko

Miten teilleni: oma kirjahylly

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg taitaa olla yksi tämän hetken lempikirjailijoistani, tai ainakin minun ja Amandan maailmat osuivat yhteen. Ehkä jopa ymmärsimme toisiamme. Amandan maailmat (2017) osui kiireiseen elämänvaiheeseen ja se lohdutti myös lyhyen sivumääränsä takia. Sen lukeminen tuntui helpolta ja kevyeltä paksujen yöpöydälleni majoittuneiden lukuisten tiiliskiviopusten rinnalla.  

Teoksen ehdoton vahvuus on luonnon kuvaus: pohjoinen syksy maalautuu eteen tuttuna, ja pudonneet lehdet painuvat märkään ruohikkoon päähenkilö, Amanda-vanhuksen, jalkojen alla. Syksy tulee kuin vanha vieras, mutta kuitenkin uusi ja pelottava on jo aivan Amandan puutarhan laitamilla. Elämä on pitkälti jo vaatimattomasti eletty ja takanapäin, mutta kuitenkin Amanda joutuu huomaamaan, että hänen perinjuurin tuntemansa maailma voi milloin vain hajota useiksi rinnakkaisiksi maailmoiksi.

Pieni, hiljainen romaani antaa äänen yhteiskunnassa usein syrjään jääville: vanhuksille, vammaisille ja maahanmuuttajille. Se ei kaunistele, mutta on silti syvästi humaani. Minä pidin – ja suosittelen.

Helmet-haasteeseen liitän teoksen kohtaan #50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Riittääkö suositukseksi se, että kirja on nostettu hyllylle esille? Otan omia vapauksia siis tähän, jos joku oikeaoppisempi haasteen seuraaja on eri mieltä. Kirja kuitenkin lopulta päätyi käsiini ystävän lainaamana. 

Mieleen jäi: Ehdottomasti syksyn kuvaus

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Olisiko tämä Ruotsissa?

Kenelle suosittelisin: Kaunista kieltä arvostavalle

Miten teilleni: Ystävältä lainassa