Anne Frank: Päiväkirja

Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina

Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 

Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   

Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Leonard Gross: The Last Jews in Berlin

Joskus kirja johtaa toiseen, ja lukemisesta tulee kuin ketju. Näin kävi minulle Markus Zusakin Kirjavarkaan jälkeen, nimittäin kiinnostuin tarinan perheen kellarissa piilotellun juutalaismiehen innoittamana tutkimaan oikean elämän kohtaloita natsi-Saksassa. The Last Jews in Berlin (1981) kertoo huikeita selviytymistarinoita juutalaisista, jotka elivät paperittomina, väärennetyin paperein tai täysin kätkössä pääkaupungissa Berliinissä, aivan Gestapon silmien alla ja ahnaiden käsien lähellä koko sodan ja natsivallan ajan.

Berliini ei ollut natsien ydinaluetta. Sitä pidettiin liian vapaamielisenä, monikulttuurisena ja turmeltuneena. Natsit joutuivat 30-luvulla jopa tuomaan kannattajiaan yleisöksi muualta Saksasta marsseihinsa ja tapahtumiinsa. Berliinissä oli suuri juutalaisväestönosa, jonka identiteetti oli vahvasti saksalainen, jopa enemmän kuin juutalainen. Kaikki juutalaiset eivät olleet menestyneitä, mutta moni oli. Heillä niin vahva ote yhteiskunnasta sen kaikilla osa-aluella tieteessä, taiteessa ja taloudessa, eivätkä natsit aluksi saaneet heitä pois, sillä heillä oli puolestapuhujia ja heidät koettiin liian tärkeiksi.

Natsit, ja erityisesti propagandaministeri Goebbels, ottivat kuitenkin kunnia-asiakseen "puhdistaa" Berliini sen juutalaisväestöstä viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Vain muutamat etuoikeutetut –puoliksi juutalaiset ja naimisissa arjalaisten kanssa olevat – saivat jäädä, kun muita odotti kuljetus idän kuoleman- ja työleireille. Vuoteen 1942 mennessä juutalaisten puolestapuhujiakaan ei Berliinissä enää ollut, jäljellä oli vain natsien hyväksyviä kannattajia ja heidän toimiaan hiljaa seuraavia. Ensimmäiset massakuljetukset Auschwitziin lähtivät tuolloin.

Monet varakkaat juutalaisperheet lähtivät Saksasta pois jo ennen sotaa antisemitismin lisääntyessä, mutta useat eivät voineet uskoa, että henkeä uhkaavaa vainoa voisi tapahtua sivistyneessä kotimaassa. Väkivaltaiset juutalaisväestöön kohdistuvat pogromit kuuluivat toiseen maailmaan, Venäjälle ja muualle Itä-Eurooppaan, ei filosofejen ja säveltäjien Saksaan. Toisin kuitenkin kävi: Berliinin 160 000 juutalaisesta oli sodan alkaessa hävinnyt puolet, suurimmaksi osaksi maastamuuton ja ilmiöksi muuttuneiden itsemurhien takia, ja sodan päättyessä jäljellä oli 4,700 arjalaisten kanssa naimisissa ollutta, 1400 onnistui pelastumaan piiloutumalla ja 50 535 kuolemanleireille lähetetystä juutalaisesta vain 1900 palasi Berliiniin.

Kirjassa kerrotaan viiden piiloonmenneen miehen ja naisen tarina yksityiskohtaisesti, sillä kirjailija pääsi laajan taustatutkimuksen lisäksi myös haastattelemaan heitä. Gross kertoo kirjan alussa perineensä työn toiselta tietokirjailijalta, joka oli kokenut työn liian ahdistavana ja saanut jopa fyysisiä oireita aiheen ahdistavuuden takia. Gross vie tutkimuksen kuitenkin loppuun ja antaa lukijalle laajan ja kaikkea muuta kuin kuivan kuvauksen juutalaisten, heidän auttajiensa sekä metsästäjiensä kohtaloista. Tyyli muistuttaa osittain jopa trilleriä ja uskomattomia juonenkäänteitä voisi luulla sepitetyiksi.

Mitä selviytymiseen tarvittiin? Kirjan perusteella selvää on ainakin, että usein selviytyminen vaati paljon rahaa. Mustanpörssin ruoka ja asuminen maksoivat huimasti, ja vain harvoilla oli tällaisia säästöjä. Apua tarvittiin aina myös ns. arjalaisilta, jotka altistivat auttaessaan myös oman henkensä. Lisäksi sattumalla – tai johdatuksella tai kohtalolla, nimetköön kukin tämän oman uskonsa mukaan– oli suuri julma tekijä. Eräässä kirjan tarinassa mies kertoo pakemistilanteessa arponeensa kumppaninsa kanssa, pakenevatko he vasemmalle vai oikealle: vasemmalle paenneet pelastuivat, oikealle menneet jäivät kiinni.

Piiloon painuneet juutalaiset olivat jatkuvassa paljastumisen vaarassa. Ihmisiä pelastui piiloutumalla huonekaluihin, hylättyihin mökkeihin, kellareihin, kauppatiloihin ja salaisiin huoneisiin. Natsit käyttivät tehokkaasti hyväkseen juutalaisten hätää rekrytoimalla juutalisia paljastamaan piiloilevia. Kuuluisin näistä Gestapon hyväksi työskennelleistä juutalaisista oli "myrkyllinen blondi" Stella Kübler-Isaacksohn, joka oman henkensä pelastaakseen paljasti 600 - 3000 Berliinissä piilotelleen juutalaisen. Nainen itse selvisi sodasta, mutta joutui kymmeneksi vuodeksi vankeuteen osallistumisesta sodanaikaisiin juutalaisten murhiin.

Stella Kübler-Isaacksohn

Berliinin pommitus toi juutalaisille toivoa, mutta myös asetti heidät muuta väestöä paljon herkempään vaaraan. Juutalaiset eivät voineet mennä pommisuojiin, koska niissä usein tarkistettiin henkilötodistuksia. Vapautumista odotettiin, mutta moni juutalaisnainen muiden berliiniläisten mukana joutui punasotilaiden raiskaamaksi vapauden vihdoin koitettua.

Mieleen jäi: Moneskohan lukemani holokaustia tai natsi-Saksaa käsittelevä kirja tämä on? Silti opin valtavasti uutta. Kirja on todella mielenkiintoinen, vaikka hajanaiselta rakenteeltaan lukijalle hieman haastava

Matka ajassa: 1930-luvulta sodan loppuun

Matka paikassa: Berliini

Kenelle suosittelisin: Toisesta maailmansodasta, holokaustista ja historiasta kiinnostuneille

Miten teilleni: Sähkökirjana kirjastosta

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

Rywka Lipszyc: Ghettopäiväkirja

Tässä on kirja, jota en ajatellut lukevani, vaikka kirjakaupassa sitä hypistelinkin. Aihe tuntui liian rankalta, ja jotenkin mielessä pyöri, että tänä vuonna holokaustikirjallisuus on ollut yliedustettuna lukemieni kirjojen joukossa. Toinen maailmansota kiehtoo ja holokausti sen karmeimpana ilmiönä vetää aina uudelleen puoleensa, mutta silti ajattelin jättäväni tämän kirjan väliin.

Pukki kuitenkin toi paketissa tämän käteeni – hyvä näin!

14-vuotiaan Rywka Lipszycin  kirjoittaman päiväkirjan (2015, suomennos 2016) tausta on uskomaton: neuvostolääkäri löysi sen Auschwitzin krematorion raunioista ja vei sen kotiinsa. Krematorioissa työskennelleiden juutalaismiehien tiedetään salaa kätkeneen maahan löytämiään päiväkirjoja ja dokumentteja. Tämä oli heidän vastarintaansa ja yritys dokumentoida rikoksia myöhemmälle maailmalle.  Rywka Lipszycin päiväkirja on luultavasti yksi näistä maahan piilotetuista teksteistä. Kirja päätyi vasta vuonna 2008 maailman tietoisuuteen, kun lääkärin perilliset luovuttivat sen tutkittavaksi Yhdysvalloissa.

Päiväkirjan tausta on niin erikoinen ja se on historiallisena dokumenttina niin arvokas, että kirjastakin melkein puolet on selittävää ja taustoittavaa tekstiä. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä ilman sitä lyhyehkö päiväkirjateksti saattaisi jäädä laimeaksi luettavaksi. Tiedän, että jotkut lukijat eivät ole tästä kuitenkaan innostuneet. Itse luin mielenkiinnolla myös alun. Valitettavasti vertausta Anne Frankin päiväkirjaan (jonka olen lukenut häpeäkseni vain puoliksi) ei voi olla tekemättä: se on kyllä itse tekstinä paljon vaikuttavampaa. Taustaansa vasten tämäkin päiväkirja on kuitenkin hieno lukukokemus. Pitää muistaa, että sen on kirjoittanut tyttö, jonka koulut keskeytyivät jo kymmenvuotiaana.

Päiväkirja sijoittuu vuoden 1943 lopusta vuoden 1944 kylmään kevääseen, eli gheton loppuvaiheisiin.  Lodzin ghetto oli Euroopan ghetoista pitkäikäisin, joten Rywkan ja hänen läheistensä kärsimys oli jatkunut jo vuosia. Äiti ja isä ovat jo kuolleet sekä kaksi pienempää alle kymmenvuotiasta sisarusta on kuljetettu tuhoamisleirille. Rywka elää serkkujensa luona yhdessä pienemmän siskonsa kanssa. Aikuiset ovat tästäkin perheestä jo kuolleet, vastuuta kantaa kylmäkiskoinen (ja varmasti äärettömän uupunut) 20-vuotias Estusia-serkku.

Päiväkirja kuvaa lohdutonta ympäristöä ja yhteisöä, joka on vauhdilla luhistumassa ja henkisesti jo riekaleina. Kaikesta nälästä, kovasta raadannasta, ihmisten pakkokuljetuksista ja jatkuvista sairauksista huolimatta Rywkan mieli on kirkas ja hän odottaa nuoren ihmisen vimmalla aikaa sodan jälkeen. Lohtua hän löytää uskonnosta, lukemisesta ja kirjoittamisesta, johon hänen rakas ystävänsä ja opastajansa Surcia oli hänet tutustuttanut.

Yhteisökin yrittää vielä pitää kiinni ihmisyyden rippeistä: uskonnollisia juhlia juhlitaan, vaikka ruokaa ei juuri ole, on kirjallisuuspiirejä, orpolasten adoptiotoimikuntia, nuorten kokouksia ja itsekyhättyjä kirjastoja. Yhteisö osoittaa myös solidaarisuutta: orpoja autetaan, omista ruoka-annoksista kerätään osuus sen menettäneille, eikä piileksiviä anneta ilmi. Kuitenkin Rywka toistuvasti suree nälän ja orjatyön negatiivista vaikutusta itseensä ja muihin. Hän useaan kertaan päiväkirjassaan toistaa, miten ghetossa heitä ei nähdä edes ihmisinä. Ehkä juuri tämä vähitellen tapahtuva ihmisyyden poistaminen juutalaisilta on kirjassa kamalinta luettavaa.

Rywka uskoo, toivoo ja rakastaa kaiken keskellä. Hän tulee läheiseksi ja hänen arkensa alkaa elää. Hän ei eroa tavallisesta teinistä juuri mitenkään. Se, mikä tapahtui hänelle, on tapahtunut ja tapahtuu valitettavasti tänäkin päivänä miljoonille. Turvallinen arki muuttuu kaaokseksi. Se, mistä ennen luki vain kirjoissa, tuleekin omalle kohdalle. Pelottavaa.

Mieleen jäi: "Silmieni eteen nousi kuva: himmeästi valaistu huone, ryhmä lapsia istuu pöydän ääressä tekemässä jotakin tai kuuntelemassa, kun luen heille. Luen heille ghetosta, kerron, näen heidän ihmettelevät katseensa, heidän päähänsä ei mahdu että jotain sellaista on voinut ollakaan...Ah, kunpa jo oikeasti elettäisiin sellaista aikaa." 

Matka ajassa: syksy 1943 - kevät 1944

Matka paikassa: Lodz, Puola

Kenelle: Toisen maailmansodasta, historiasta, aikalaiskertomuksista  kiinnostuneille

Miten tielleni: joululahja

Timothy Snyder: Musta maa, Holokausti: tapahtumat, opetukset

"Heillekin minä luon muistomerkin,

poikia ja tyttäriä kestävämmän,

annan nimen, 

joka ei koskaan katoa."

Jes. 56:5

Jos päätyy käymään Yad Vashemissä, Jerusalemissa, sitä ei unohda koskaan. Muistan kolmetoistavuotiaana seisseeni Jerusalemin vainojenmuseossa "Nimien huoneessa", jossa muistaakseni vuorotellen nais- ja miesääni lukee holokaustissa menehtyneiden nimiä loputtomiin.  Heprean sana muistomerkki (Yad vashem) muodostuu kahdesta sanasta: käsi ja nimi. Museon yksi tärkeimmistä tehtävistä tuntuu olevan antaa nimi uhreille, jotta heidät muistetaan. Noin kuuden miljoonan uhrin (joista lapsia oli 1,5 miljoonaa) joukosta 1,5 miljoonan nimeä ei ole pystytty selvittämään. Museon sivuilla voi selata tietokantaa, johon on tallennettu 4,5 miljoonan murhatun juutalaisen nimet ja heidän tiedetyt kohtalonsa.

Numerot ovat pöyristyttäviä. Ne eivät oikein mene tajuntaan. Koko Suomen kansa määrällisesti. Jokaisella oli nimi.

Minusta tuntuu, että jotakin minussa muuttui tuon museovierailun aikana pysyvästi. Holokausti tapahtumana on niin absurdi, käsittämätön ja silti sen suorittajina, murhaajina, tavallisia perheenisiä ja -äitejä. Luulen, että tästä ristiriidasta johtuu, että palaan aina uudelleen lukemaan siitä ja siihen liittyvästä. Sitä on pakko yrittää ymmärtää. Jos tällaiseen ihminen kykenee, sitä on pakko tutkia ja siitä on pakko lukea. Lukemalla minä muistan heitä, joilla ei ole nimiä. Ehkä jotakin tällaista olen ajatellut.

Samoihin ajatuksiin – tai ainakin lähelle –päätyy Timothy Snyder tutkimuksensa holokaustista Musta maa (2015) viimeisellä sivulla: "Sitä pahaa, joka juutalaisille tehtiin – jokaiselle lapselle, naiselle ja miehelle – ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata, ja sen voi ymmärtää. Totisesti, se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää."

En oikeastaan olisi halunnut lukea Timothy Snyderin tutkimusta juuri nyt, mutta olen iloinen, että luin. Sain sen keskelle kesää pitkän jonotuksen jälkeen kirjastosta ja pidin kirjaa lainattuna lähes neljä viikkoa. Hitaasti luin, koska Snyderin teksti on täynnä tutkimusta ja tietoa – ja yritystä ymmärtää. Siinä on kovin paljon vaikeita kysymyksiä: miksi naapurit kääntyivät tappamaan läheisiään?

Snyderin teksti ei ole tunteellista (yllä olevasta sitaatista huolimatta). Se on suurimmaksi osaksi keskittymistä vaativaa tieteellistä, historiallista pohdintaa, dokumenttien ja aikalaisten kertomusten esittelyä. Mennään syvälle syihin ja seuraamuksiin, eikä tämä varmasti kaikkia yhtä paljon kiinnosta kuin minua. Snyder esittää kaksi pääpäätelmäänsä kirjassa: Ensimmäinen niistä on, että valtiottomuus tappoi juutalaisia enemmän kuin byrokratia. Hitler pyrki darwinistisen maailmankuvansa pohjalta vahvemman oikeuteen, anarkiaan, pois moraalista ja muista inhimillisistä rakenteista, jotka edustivat hänelle heikkoitta. Keino tähän oli tuhota valtio Saksassa ja ennen kaikkea idän viljavilla mailla, joilla suurimmat massat juutalaisia asui. Vahvempi rotu oli velvoitettu tappamaan heikomman tai "epärodun" saavuttaakseen sille kuuluvan aseman.

Toinen kirjan päätelmä on, että suurin tuho tapahtui Auschwitzin porttien ulkopuolella. Auschwitz on saanut suuren osan historiassa, koska sieltä pelastuttiin ja sieltä jäi todistajia. Idän massateloitusten jäljiltä ei juuri jäänyt todistajia, eikä niitä siksi tunneta. Iso osa murhaajista päätyi sodan jälkeen jatkamaan elämäänsä ilman seuraamuksia tekemistään tuhansista murhista. Unohdus jäi uhrien kohtaloksi.

Snyder ei vapauta Neuvostoliittoa vastuusta holokaustista. Samat henkilöt toimivat ensin Neuvostoliiton, sitten Natsi-Saksan ja jälleen Neuvostoliiton palveluksessa. Juutalaisten tappajat jatkoivat Neuvostoliiton Gulak-järjestelmässä. Neuvostoliitto miehityksellään tuhosi ensin valtion Baltian maissa, joissa juutalaiset tapettiin lähes kokonaan, ja tämä palveli seuraavaa miehittäjää. Snyder kirjoittaa pitkästi myös Virosta, jonka juutalaiset hävitettiin kaikista tehokkaimmin.  


Mieleen jäi: "Antisemitististen valtioiden harjoittama laillinen syrjintä ei käynnistänyt automaattista syöksykierrettä kohti kuolemaa, mutta valtion tuho käynnisti. Kun juutalalainen menetti yhteyden valtioon, hän menetti mahdollisuuden korkeampien päättäjien ja alempien byrokraattien turvaan."

Matka ajassa: 1930 - 1940-luku

Matka paikassa: Natsi-Saksa, Eurooppa, Neuvostoliitto

Kenelle: Niille, jotka haluavat syventyä tarkasti holokaustin syihin 

Miten päätyi minulle: Pitkän varauslistalla roikkumisen jälkeen sain kirjan kirjastosta

Terhi Rannela: Frau

Suomen kesä on sateinen ja lukija lukee. Kirjastosta sattumalta käteeni tarttunut Terhi Rannelan Frau on magneettinen - luin kirjan hetkessä. En malttaisi kirjan loputtuakaan päästää irti, vaan kirjan maailma on niin elävä ja kiehtova, että se pitää harvinaisen tiukasti kiinni. Frau on Rannelan toinen historiallinen romaani ja hänen kuudestoista teoksensa, minulle kuitenkin ensimmäinen lukemani kirja tältä kirjailijalta. Kirja kertoo natsipyöveli, Prahan teurastaja, Reinhard Heydrichin leskestä Lina Heydrichista, myöhemmältä nimeltä Lina Manninen. Tapahtumat ja henkilöt ovat suurimmaksi osaksi oikeita, mutta heräävät henkiin ja taipuvat uskottavaan fiktioon. Rannela on tehnyt pikkutarkkaa tutkimustyötä ja onnistunut paljastamaan historian lehdiltä maailman, joka on puistattava. Arkipäiväinen, mutta kammottava ja täynnä ristiriitaisuuksia.

Kirja kulkee pääosin kahdella ajallisella tasolla. Toinen on vuosi 1984, jolloin toimittaja-kirjailija Erich Richter yrittää Fehmarnin saarella Pohjois-Saksassa haastatella jo vanhuudesta ja syövästä haurasta sotarikollisen leskeä ja saada vastauksia menneisyyteen. Lina seisoo vuorenvarmasti elämänsä rakkauden Reinhardin rinnalla, kuten kuuliaisen vaimon kuuluukin. Hän "ei tunne syyllisyyttä mistään, ei absoluuttisesti mistään", vaikka maailma tuntee hänen miehensä yhtenä holokaustin pääsuunnittelijana Wannseen konferenssissa ja joka on vastuussa miljoonien kohtalosta. Mies on Linan silmissä virheetön, syylliseksi lavastettu valheiden uhri ja tunnollinen sääntöjä toteuttanut työntekijä. Lina taas oli vain vaimo ja äiti. Hän ei ole vastuussa mistään, kaikki syytökset ovat panettelua.

Toinen kirjan ajallinen taso on 1942, jolloin Reinhard joutuu Prahassa salamurhan kohteeksi, haavoittuu ja lopulta kuolee sairaalassa. Kirjassa seurataan perheen elämää juutalaisilta anastetussa linnassa ja Linan elämän muuttavia dramaattisia käänteitä. Prahan aikaa Lina kuvaa elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Lina ei koskaan pääse yli miehensä kuolemasta, ja hänen uusi avioliittonsa suomalaisen teatterin johtajan Mauno Mannisen kanssa jää vain kulissiksi.

Kirjassa seurataan myös salamurhan seurauksia Lidicen kylän asukkaiden ja salamurhan toteuttaneiden näkökulmasta. Jarek, Marta ja Franz ovat fiktiivisiä hahmoja, joiden kokemat kammottavat tapahtumat ovat kuitenkin todellisia. Hitler määräsi Reinhardin murhan kostoksi Lidicen kylän tuhottavaksi, miehet ammuttaviksi ja naiset ja lapset lähetettäviksi keskitysleirille, jonne useimmat kuolivat. Vaikka varsin rikottu aikajärjestys ja erilaiset vaihtuvat näkökulmat pysyvät kasassa ja tarina kietoutuu hienosti yhteen, fiktiiviset henkilöt ovat teoksen heikoin osa. Olisin kaivannut oikeita kohtaloita ja nimiä.      

Fraun näkökulma toisen maailmansodan ja kansallissosialistisen Saksan tapahtumiin on vetävä. Mikä on vaimon, äidin ja puolison rooli ja vastuu tapahtumiin? Tätä aihetta ovat ryhtyneet käsittelemään muutkin viime aikoina. Tuoreessa lukumuistissa on vielä Wendy Lowerin hyytävä tietokirja Hitlerin raivottaret. Vaikka mies on päätekijä, hän ei kuitenkaan ole Rannelan teoksen päähenkilö. Mies on taustalla, palvonnan kohde, etäinen uni menneisyydestä. Lina on keskiössä ja vain hänellä on avaimet menneisyyteen, vaikkei hän niitä haluakaan käyttää. Erich Richter ei saa häneltä vastauksia juuri mihinkään. Tämä turhauttaa lukijaa – enemmänkin lukkoja olisi voinut avata. Aiheesta olisi helposti voinut kirjoittaa pidemmän, suuremman kertomuksen. Nyt teos on lyhyt ja jää pieneksi tarinaksi, vaikka aihe on elämää suurempi.  Kirjailijan työpäiväkirja on luettavissa, jossa hän perustelee ratkaisujaan ja esittelee historiallisen romaanin syntyä.

Väitän lukeneeni paljon natsiaikaa ja holokaustia käsiteleviä teoksia, aihe on tuttu ja välillä jo tuntui, etten halua pitkään aikaan lukea lisää. Kuitenkin käsittämättömässä hirveydessään se on vertaansa vailla oleva historiallinen aikakausi, joka vaatii tulla kirjoitetuksi ja luetuksi yhä uudelleen. Miljoonat nimettömät uhrit, järjestelmällinen tappoteollisuus ja kaiken oikeuttava rasismi on yhtälö, jota on vaikea uskoa tapahtuneen Euroopan lähihistoriassa, vaikka siitä kuinka lukisi. Tämäkin teos kertoi minulle uuden tarinan, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Natsien rikoslista ylittää käsityskyvyn. Rannila antaa lukijalle jonkinlaisen huojentavan päätöksen tämän käsittämättömyyden keskellä. Natsivaimo ehkä kuitenkin salaisesti, hiljaa mielessään myöntää syyllisyytensä: "Minä Lina Manninen, omaa sukuani von Osten, Lina Heydrich, olen syyllinen kaikkeen siihen, mistä minua syytetään. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte."

Mieleen jäi: "Kuka sanoi, että totuus on ruma?"

Matka ajassa: 1942, 1984

Matka paikassa: Tsekki, Saksa

Kenelle: Toisesta maailmansodasta kiinnostuneille, historiallisen romaanin ystäville