Daphne du Maurier: Rebekka

Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  

Anne Frank: Päiväkirja

Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.

Helmet-haaste hanskassa!

Tämän nobelisti Gabriel Garcia Marquezin pääteoksen "Sadan vuoden yksinäisyys" (1967) saan päätökseen vuoden 2017 loisteliaan Helmet-haasteen osaltani. Tiukoille meni, sillä jo mietin jääkö tämä viimeinen kirja puoleen väliin aivan kalkkiviivoilla. Pusersin sen kuitenkin loppuun, ja hyvä niin!

Kuten jo arvata saattaa, kirja ei ollut aivan helppoa sunnuntailukemista, mutta lukuhaasteeni sai arvoisensa päätöksen. Kirja on sellaista kielellistä ilotulitusta, outoja käänteitä ja erikoisia henkilöitä täynnä, että olo on hengästynyt ja vähän nuutunutkin. Tunnustan ja ymmärrän sen paikan maailmankirjallisuuden TOP 20 -klassikoiden parissa, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että en tule luultavasti koskaan sitä uudelleen avaamaan. Voihan siansaparo, kirja löi minut kanveesiin 6-0!

Macondon eteläamerikkalainen kylä ja sen perustanut merkillinen Buendojen suku on vertaansa vailla. Sukupolvet lipuvat - ja usein sekoittuvat lukijan mielessä. Toistuvat Arcadiot, Joset ja Aurelianot pyörivät tapahtumien pyörteissä sellaisella vimmalla, että Suosittelen todella piirtämään sukupuun, jos haluaa pysyä kärryillä kuka on kuka! Itse aloitin, mutta annoin periksi ennen puoltaväliä.

Kirja herätti minussa voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Näin elokuvana kauniin Remedioksen taivaaseenastumisen, ruumiita kuljettavan junan ja kyläläisten unohtelutaudit. En edes yritä tulkita, mitä tällä kaikella fantasialla kirjailija haluaa sanoa.

Helmet-haasteeseen kirja kuittaa kohdan, jossa kirjan nimessä on tunne. Yksinäisyys on toistuva tunnetila läpi sukupolvien yhä oudompien vahvojen henkilöiden parissa. En kiintynyt yhteenkään hahmoon, niin outoja he yksinäisyydessään olivat.

Helmet-haasteeseen palaan vielä uudelleen, sillä on aika katsoa taaksepäin menneeseen lukuvuoteen. Huikea matka tämä on ollut! Itse olen nyt reissussa, ja yhteys tökkii vähän väliä, joten huomenna uusi blogipäivitys aiheesta.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Kukkuloilla vaeltelee neitoja, joita herrasmiehet voivat tarvittaessa pelastella hevostensa selkään. Mies voi paljastua neidon tuskaksi huikentelevaiseksi, mutta ehkä jossain on sittenkin tuleva aviosiippa tuhannen punnan vuosituloineen. Mr. Darcyn veroista vävyehdokasta ei tästä tarinasta löydy, mutta Jane Austenin sarkastinen tyyli pelastaa kuitenkin tämän melko tasapaksun avioliiton metsästyksen.

Keskiössä ovat Dashwoodin nuoret ja kauniit neidot, Elinor ja Marianne. Toista hallitsee teoksen nimen mukaisesti järki ja toista taas tunne. Naiset joutuvat kuitenkin huomaamaan, ettei elämä – eikä varsinkaan rakkaus – kulje heidän tahtonsa mukaisesti, vaan kumpikin joutuu sekä järjen että tunteiden valtaan. Miehet kosivat ja naiset odottavat kosintaa, sillä avioliitto on ennen kaikkea taloudellinen kauppa. Jos siihen väliin saa hitusenkin rakkautta mukaan, ollaan onnellisia. 

Mitä tapahtuu, kun edulliset naimakaupat on vihdoin tehty? Jännitettä ei liene enää jäljellä, joten Daswoodin naiset saavat levätä avioliiton satamassaan ikuisesti lukijan jäädessä epätietoisuuteen. 

Austenin kirjat ovat oivaltavia kuvauksia sovinnaisuudesta. Tämä teos oli täynnä hersyviä hahmoja, joiden päivät kuluvat tylsistyttävässä joutenolossa, juoruilussa ja hurskastelussa. Porvaristo ei pääse helpolla hänen tekstissään, vaikka toki romanttiset juonenkäänteet ovat kuitenkin kaikista selvimmin esillä.

Tämän puolittain nihkeän ja takkuisen lukukokemuksen jätän kuitenkin mielelläni taakseni. Saahan klassikosta sanoa näin? Helmet-haasteeseen kirja osuu kohtaan #38, kirjassa mennään naimisiin. Kirja taitaa kuulua myös BBC:n 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen (johon olen mielenkiintoni melkoisesti jo menettänyt).

Mieleen jäi: "On kyseenalaista, saako Marianne nyt miestä, jolla on suuremmat tulot kuin viisi tai kuusi sataa puntaa vuodessa, ja petun pahoin, ellet sinä pääse parempaan tulokseen."

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Englannin maaseutu ja Lontoo

Kenelle suosittelen: Romanttisen rakkauskirjallisuuden klassikko sopii kaikille pukudraaman ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta

J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa

Pääsiäiskanakin ihmettelee Siepparia


"Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä mä oikeasti haluaisin olla."

J.D.Salingerin klassikko Sieppari ruispellossa (1951, Saarikosken suomennos 1961, Schroderuksen uusi suomennos 2004) on ollut pitkään (totuuden nimissä vuosikymmenen ainakin) lukulistalla. Se on niitä teoksia, joista on paljon tietämystä ja ennakkokäsityksiä. Se kuuluu yleissivistykseen ja sen nimi pompahtaa vähän väliä eteen yllättävissä yhteyksissä. Melkein niin tuttu, ettei ole tehnyt mieli lukea.

Täytyy myöntää, etten oikein odottanut tämän kirjan lukemista. Olin melko varma, että petyn tai päädyn ärtymään jonkinlaiseen (teko)taiteelliseen tajunnanvirtatekstiin. Kerran aiemminkin olin yrittänyt tarttua teokseen opiskeluvuosina saatuani sen lahjaksi. Saarikosken slangisuomennos alkoi aivan ensisivuilta tainnuttamaan ja lopullinen tyrmäys tuli toisen luvun kohdalla. Jätin kirjan kesken ja työnsin sen vuosiksi kirjahyllyyn. Siellä se on pölyttymässä edelleenkin. En halua antaa väärää ylimielistä todistusta: Saarikosken suomennos on aikansa kulttuuriteko ja varmasti tekee kunniaa omalla persoonallisella tavallaan alkuperäiselle tekstille, mutta minulle se ei vaan avautunut Saarikosken kynän kautta.

Omaksi onnekseni tajusin yrittää uutta Arto Schroderuksen suomennosta ja pääsin tutustumaan ja kokemaan Salingerin tekstin, sillä tämä päätyi jopa vahvaksi lukukokemukseksi. Jos joku teos on yllättänyt positiivisesti, niin se on tämä.

Nuori Holden Caulfield on hukassa kuten vain nuori aikuistumisen kynnyksellä voi olla. Hän on saanut kaiken helposti, elää yltäkylläisyydessä ja etuoikeudessa, mutta mikään ei tunnu miltään. Ihmiset ja kulttuuri ympärillä on falskia ja tyhjää, ja vaikka Holden sen välillä kokeekin hervottomana, se ajaa hänet masennuksen partaalle. Kirja seuraa muutamaa onnetonta päivää New Yorkissa Holdenin opinahjon heitettyä hänet ulos piiristään. Lukijalle kuitenkin jää olo, että nämä ovat luultavasti ne surkeimmat päivät ja toivoa paremmasta on.

Holden on teinikulttuurin ja -kirjallisuuden eksynyt, uhmakas, kyyninen, aitoutta etsivä prototyyppi. Hänessä tiivistyy modernin (vai onko tämä jo peräti postmodernin) ihmisen elämän tyhjyys ja tuska. Ihmiset ympärillä ovat tyhjiä tai pinnallisia ja pakenevat Hollywoodin tuotoksiin ja kuluttamiseen. Välillä on vaikea uskoa, että kirja on kirjoitettu jo aivan 50-luvun alussa. Amerikka oli jo silloin kovin tämän päivän oloinen.

Teatteri, elokuvat ja osa kirjoista, ihmissuhteet sekä seksi on tyhjää täynnä, mutta lapset edustavat aitoa ja totta. Voin kuvitella, että tästä teoksesta on pahennuttu, sillä sen kieli ei vieläkään säästele. Sellainen on nuoruus ja sen raaka mustavalkoisuus.

Pidin siis Siepparista. Se sai minut nauramaan ja se kosketti, mutta voin silti ymmärtää, että nuoren Holdenin kärsimykset voivat ärsyttääkin. Täydet viisi tähteä klassikolle minulta siis!

Tämä kirja pitäisi varmaankin Helmet-haasteessa pistää kohtaan käännöskirja, mutta lukijan itseoikeudella laitan tämän kirjan kohtaan #32, kirja on inspiroinut muuta taidetta. En tiedä olenko ainoa, mutta minä törmään erilaisiin intertekstuaalisiin leikittelyihin vähän väliä, niin vankka tämän teoksen paikka on osana amerikkalaista ja maailmanlaajuista kirjallisuutta. Salinger oli aikanaan ajan hermolla tai jopa aikaansa edellä, ja hän loi jotain, joka elää edelleen.

Hyvää pääsiäistä, rakas lukijani!

Mieleen jäi: "Jotkut saattaa etsiä päiväkausia jotain mitä ne on hukanneet. Minulla ei taida olla koskaan mitään sellaista, minkä hukkaamisesta välittäisin kovin paljon. Ehkä minä olen sen takia osaksi raukka. Ei se tosin mikään selitys ole. Ei tosiaankaan. Ei pitäisi olla raukka edes osaksi." 

Matka ajassa: 1950-luvun alku tai 1940-luvun loppu 

Matka paikassa: New York

Kenelle suosittelen: Nuoruuden kokeneille :)

Miten tielleni: kirjastosta

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Neuvostokirjailija ja ehkä tunnetuin venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira (1974) on riemullista luettavaa. Se hullu, iloinen, hieman kapinallinen ja absurdi lastenkirja – eli oikeastaan juuri oikeanlainen päätyäkseen rakastetuksi.  Kuten muissakin hyvissä lastenkirjoissa se kyseenalaistaa aikuisten maailman sääntöjä ja asettaa lempeän ymmärtävästi aikuisten päähänpinttymiä naurunalaiseksi. On vapauttavaa lukea tällaista kirjaa. Ehkä tässä yksi syy, miksi tämä teos on niin rakastettu.

Fedja-setä on pieni poika, joka päättää karata omilleen ja rakentaa kodin ovelan Matroskin-kissan ja kiltin Musti-koiran kanssa. Mukaan tähän uuteen elämään mahtuu ruualla toimiva traktori Tr-tr-Mitja,  kaiken toistava lintu, Naakanpoika Pitkäkynsi ja omaa energiaa tuottava Kotiaurinko ja muita hassuja hahmoja. Aikuisten maailmaa edustaa virkaintoinen ja kaikkialle nenänsä tunkeva Posteljooni Petshkin – vai voiko hänet nähdä jopa osana valvontakoneistoa? 

Lukiessani ääneen tätä kirjaa lapsille pelkästään kirjan hahmojen nimet herättivät suurta riemua. Ne maistuvat ihanilta suussa, eikö totta? Aivan nerokkaista hahmoja ja heillä on vielä tällaiset kielellisen iloittelun tuloksena syntyneet nimet! 

Juoni on yksinkertainen, mutta ihan dadaa – siis onnistuneesti sitä! Täydet viisi tähteä tällekin. Juonen sijaan tekee mieli palata vielä hahmoihin: Kissa on tässä teoksessa suosikkini tärkeilevänä ja omanarvonsa tuntevana hahmona. Koira taas on liikuttava. Elämänviisautta ja aivan mahdottoman hienoa huumoria täynnä tämä teos. Gennadi Kalinovskin piirrokset kruunaavat kaiken. Lisään tämän teoksen Helmet-haasteen kohtaan #22, kuvitettu teos.

P.S. Kirjoitan tätä kaukana Lapissa huonolla nettiyhteydellä, tästä siis myöhemmin ehkä lisää. Tänne matkatessa ehdin lukea jo kahta upeaa teosta pitkälle. Niistä luultavasti pian pakko kirjoittaa, vaikka eivät vielä ole lopussa. Valtavan hyvältä tuntuu lukea!

Richard Bach: Lokki Joonatan

Richard Bachin Lokki Joonatan (1970) on varmasti läpianalysoitu teos, joten yritän olla vähäsanainen ja säästää lukijoita itsestäänselvyyksiltä. En ollut tämän kirjan parissa omimmillani, sillä koen usein tällaiset "elämää suuremmat, voimaannuttavat ja syvempää henkisyyttä" hakevat teokset hieman vaivaannuttavina ja tekotaiteellisina. Ennakkoluuloineni tämä klassikko on siis jäänyt ennen lukematta juuri tästä syystä. 

Kirja on kuitenkin raikas: Lokki Joonatan haluaa lentää sinisellä taivaalla vapaasti ja nopeasti, vaikka lauma leimaa ja hylkää. Selvää on, että kyseessä allegoria ihmisen ponnistelulle yltää omaan potentiaaliinsa, etsiä omaa tarkoitustaan ja vapautta toteuttaa itseään ennakkoluulottomasti toisista välittämättä. Lentääpä vapaana, tässäkö ihmisen ikuinen haave? Teos tuntuu sanovan, että vain harva tätä haluaa. Loput jäävät massaihmisiksi muiden asettamiin lokeroihin, itsestäänselvyyksiin ja totuttuun tapaan elää.

Mitään uutta uskontoa on turha odottaa löytävänsä tästä lyhyestä ja lintuvalokuvin kuvitetusta teoksesta, mutta opettajana ja oppilaana olemisesta sekä oppimisesta se antaa kauniin kuvan:

 "Silloin yksinäisestä menneisyydestään huolimatta Lokki Joonatan oli syntynyt opettajaksi, ja sen omin tapa osoittaa rakkautta oli lahjoittaa osa näkemästään totuudesta sellaiselle lokille, joka ei muuta pyytänyt kuin tilaisuutta totuuden näkemiseen."      

"Ja vaikka Fletcher yritti katsella oppilaitaan oikein ankarasti, se äkkiä näki ne hetken ajan sellaisina kuin ne todella olivat, eikä se ainoastaan pitänyt näkemästään, vaan se rakasti sitä. Eikö mitään rajoja, Joonatan? se ajatteli hymyillen. Sen kilvoittelu kohti oppimista oli alkanut."

Helmet-haasteessa tämä iskeytyy loistavasti kohtaan #17 (kirjan kannessa on sinistä ja valkoista). Sinisellä taivaalla lentelee valkoinen lokki. Tosin sininen on hieman turhan turkoosi muistuttamaan taivaan sineä, mutta menköön! 

Matka ajassa: Ei aikaa

Matka paikassa: Taivas, ranta, meri

Kenelle: Jokaiselle maata tallaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta pitkään välteltyäni

Vuosi blogaten

Hyvää tapaninpäivää ja tulevaa uutta vuotta kaikille blogini pariin rantautuneille! Huomenna on kulunut tasan vuosi siitä, kun päätin alkaa blogata lukemastani. Jihaa! Olen pitänyt tästä kiinni siis jo vuoden! Ihana matka tämä on ollut, enkä loppua halua edes ajatella. Kirjat ovat aarteita, joista en halua päästää irti.

Viimeiset viikot ovat olleet kuluttavan kiireisiä, eikä aikaa lukemiselle tai bloggaamiselle ole ollut. Koko ajan olen silmäillyt, hivellyt ja lukaissut kirjoja, mutta mitään en ole saanut loppuun asti luettua. Tuntuu, että kiire on vienyt keskittymiskyvyn. Mutta nyt on aikaa rauhoittumiselle! On ihana vain levätä ja rauhoittua – sekä lukea.

Pukki toi kaksi kirjaa, joista ainakin toisen saan luultavasti vielä tämän vuoden puolella luetuksi. Niistä siis myöhemmin. On aika myös katsoa taaksepäin kuluneen vuoden kirjoihin. Niistäkin huomenna lisää blogin synttäreiden kunniaksi. 

Uusi Helmet-haaste polttelee, kuten varmaan kovin montaa muutakin. Aion ottaa sen 100 kirjaa -haasteen rinnalle. Koen, että haasteet monipuolistavat lukemistani, joten tartun siis koukkuun. 

Nautinnollista joulun jatkoa vielä jokaiselle! 

Syksyn satoa

En tiedä, onko vuodenajoilla vaikutusta lukemiseen ja siitä nauttimiseen muilla ihmisillä, mutta itselläni on. Mitä pimeämmiksi päivät muuttuvat, sitä nautinnollisemmin ja enemmän luen. Luen teetä juoden, punaviinilasin ääressä, peitto korvissa tai hämärässä sohvalla. Syksy on ihanaa aikaa, sillä hyvällä omalla tunnolla voi käpertyä itseensä.

Lukulistani on pitkä ja poukkoileva – tyylistä ja genrestä toiseen mennään. Olen hieman menettänyt mielenkiintoa 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen, mutta toistaiseksi sitä vielä kevyehkösti noudatan. Odotan millaisen Helmet-haasteen ensi vuosi tuo tullessaan. Jotenkin listoissa ja haasteissa kiehtoo se, että niiden avulla tulee luettua yllättäviä teoksia, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Olen syksyn aikana lukenut myös erilaisia kirjablogeja. Kiitos niistä kanssabloggaajat! Välillä tuntuu kuin olisi karkkikaupassa, niin laajasti blogataan suomenkielisistä (käännöskirjallisuutta ja kotimaista) kirjoista. Kirjastosta minulla on pitkähkö varauslista uutuuksista, joista toiset ovat jo ehtineet kirjoittaa.  

Tänä syksynä olen päätynyt lukemaan usein kahta teosta rinnakkain. En tiedä, onko se hyvä asia, mutta Amos Ozin yli 600-sivuinen järkäle jotenkin vaatii rinnalle kevyempää, vaikka tarina on kiehtova.Nyt luen Miika Nousiaisen Juurihoitoa kevyempänä. Onko kenellekään muulle käynyt samoin?  

Ihana syksy, ihanat tarinat ja onnellinen lukija.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

»Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,

vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän."

Agatha Christien suosittu klassikko Eikä yksikään pelastunut (1939, suom. 1940) on niitä teoksia, joista tietää paljon – oikeastaan liikaa – jo ennen lukemista. Olisi väärin kirjoittaa, ettei teos säväyttänyt, sillä mielessä täytyy pitää, että tämän teoksen rakentamalle pohjalle melko pitkältä moderni dekkari nojaa, joten täytyy muotoilla sanat tarkasti. Tämän teoksen lyttääminen olisi samanlainen moka kuin sanoa, ettei Jimi Hendrixin soolot oikein sytytä.  

Eikä yksikään pelastunut on asetelmaltaan jännittävä, lähes ahdistava. Suljettu tila, syrjäinen saari ja murhaaja, joka armotta murhaa mielensä mukaan. Populaa kaatuu kuin pelinappulaa, ja runon neekeripojan kohtalot saavat toisinnon romaanissa jopa hieman tylsähkönä listana. Ehkä tämä listamaisuus tökki eniten tämän klassikon lukemisessa. "Nehän kuolevat kaikki" – sen kertoo jo romaanin nimi. Jännitykseksi jää, kuka murhaa, millä tavalla ja milloin. 

Toisaalta dekkari ei ole kuivaa rikoksen ratkaisua. Lukija jää sivuosaan ratkaisijana, sillä koko ajan tapahtuu ja päitä tippuu. Loppua kohden tunnelma todella tiivistyy jopa hengästyttäväksi. Agatha Christie on kyllä dekkarin kuningatar. Juonen säästän tuleville lukijoille, sillä yhtään enempää en kuuluisista juonenkäänteistä koe tarpeelliseksi paljastaa. 

Ongelma tämän teoksen kanssa on se, että dekkareita on tullut luettua liikaa. Dekkarit eivät ole ihan lempigenreä, mutta luen niitä usein silti nauttien ja mielelläni. Tämä klassikko olisi pitänyt lukea ensimmäisten joukossa, jotta oikeasti ymmärtäisi sen arvon ja osaisin arvostaa sen – myös tunnetasolla– sille kuuluvalle paikalle. Nyt kuitenkin tunnelmana on melko tympeä ihan ok. Suotakoon se lukijalle. 

Mieleen jäi: "Kuusi pientä posliinineekeriä...vain kuusi – kuinka monta on jäljellä, kun päivä on kulunut iltaan..."

Matka ajassa: 1900-luvun alun vuosikymmenet

Matka paikassa: Devonin kaukainen saari, Neekerisaareksi kirjassa nimetty

Kenelle: Kaikille dekkareita lukeville. Tämä on se pohja, jonka päällä moderni dekkari makaa.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta tämä vähintään kerran kastunut ja repaleinen kappale tuli lainattua.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Voi mikä sanallinen iloittelu tuli luettua! Mihail Bulgakovin kuuluisa satiiri Saatana saapuu Moskovaan on kyllä klassikon maineensa ansainnut. Lukija joutuu välillä vetämään henkeä, sillä niin kova vauhti on tässä teoksessa. Saatana laittaa Moskovan ja kirjan henkilöt niin kertakaikkisen sekaisin, että täytyy vain huokailla hämmästyksestä ja ihailusta, että joku on osannut näin hienon kirjan kirjoittaa. Saatana saapuu Moskovaan on taidetta.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella tasolla: välillä seurataan Wolandin ja hänen demonisaattueensa  sekoittamaa Moskovaa ja sen taiteilijaväkeä, välillä taas ollaan Jerusalemissa Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen kanssa. Kirjan edetessä lukija ymmärtää Jerusalem-osuuksien olevan kirjan henkilöhahmon Mestarin Pontius Pilatuksesta kertovan kirjan tekstiä. Tämäkin on hieno esimerkki, miten taitavasti ja saumattomasti teos etenee rakenteellisesti. Kieleltään teos on huikea ja Ulla-Liisa Heinon suomennos tekee varmasti kunniaa venäjänkieliselle alkuteokselle. Mielestäni suomennoksen nimi Saatana saapuu Moskovaan sopii teokselle vielä paremmin kuin muunkieliset nimet Mestari ja Margarita. Jo nimi kutsuu lukemaan.

Luulen, että kirja on niin läpianalysoitu, että jätän sen suosiolla minua taitavammille ja oppineemmille. Jotain minäkin kuitenkin: Satiiri tämä on. Se on selvää. On helppo löytää yhteiskunnallinen ulottuvuus teoksesta ja nähdä pilkan osuvan Neuvostoliiton byrokratiaan ja absurdiin kansalaistensa alistamiseen. Kansalaisia katoaa ja päitä putoaa Wolandin käsittelyssä, ja näinhän myös Neukkulassa oli. Onko teos kokonaisuudessaan allegoria siitä? En tiedä. Teos on kieleltään ja juoneltaankin noitajuhlineen, kuutamoineen ja Margaritan ja Mestarin rakkaustarinoineen liian kaunis ehkä tähän. Teos on vähän kaikkea sekaisin ja silti hienossa järjestyksessä.

Saatana saapuu Moskovaan luo maailman, joka on lähes surrealistinen marinoitua herkkusientä pitelevine kissoineen ja vierivineen päineen. Henkilöhahmot sortuvat hulluuteen ja mieli särkyy. Lukija ei voi tätä vastaanottaa  muuta kuin nauraen. Saatana saapuu Moskovaan on hauska, pilkallinen teos. Pilkka ja nauru lienevät kaikista tehokkaimmat aseet totalitarismia vastaan, joten Bulgakov suututti monet. Ei ihme, että teos oli tukevasti kiellettyjen listalla.

Kaiken hehkutuksen jälkeen täytyy todeta, että teos ei ollut helppo lukukokemus minulle. Luin sen armottoman hitaasti. Lukiolaisena tämä teos oli minulle liikaa ja jätin sen silloin kesken.
En tiedä tarkalleen, mistä tämä vaikeus johtui, sillä kirja on oikeasti loistava. Kaiken ihailun keskellä se hämmensi minua, välillä hieman tylsistytti – jopa ärsytti – ja välillä vain toivoin sen jo loppuvan. Se oli vaativa kirja syksyni aloituksen keskelle, mutta olen tyytyväinen, että sen luin. Olo on nyt kuin olisin juonut aivan liikaa punaviiniä Wolandin juhlissa. Mutta oli kyllä hyvät juhlat!

Mieleen jäi: "Margaritan kasvoihin tuijotti kaksi silmää. Oikea silmä, jonka perukoilla kyti kultainen kipinä, porautui toisen sielun pohjiin saakka, vasen, tyhjä ja musta kuin kapea hiilikaivoksen käytävä, kuin aukko pohjattomaan kaivoon, oli täynnä pimeyttä ja varjoja." (Margarita kohtaa Wolandin)

Matka ajassa: 1920-luku

Matka paikassa: Moskova, Neuvostoliitto

Kenelle: Kaikille, jotka eivät pelkää haasteita ja tykkäävät nauraa ääneen

Miten päätyi minulle: Kirjastosta. Jouduin uusimaan kerran.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäen ekologinen jännitysromaani Sarasvatin hiekkaa (2005) on lukukokemuksena kuin lenkillä olisi. Ensin tuntuu todella raskaalta. Juoksu ei suju ollenkaan, hengästyttää ja jalat ovat raskaat. Vähitellen juoksu kuitenkin automatisoituu, hengitys tasaantuu ja viileä ihana ilma tuntuu iholla. Loppua kohden voimaa on hurjaa kiriin: maaliin tullaan täyttä vauhtia. Kun vihdoin pysähtyy, matka tuntuu joka lihaksessa.

Sarasvatin hiekka on kertomus ihmisen pienuudesta luonnon valtavien voimien edessä ja ihmisen turhauttavasta kyvyttömyydestä ymmärtää tätä. Ihminen – kirjassa erityisesti länsimainen ihminen – ei muista menneitä, elää omaa aikaansa pienenä mitättömänä hippuna maailman kaikkeidessa luullen kuitenkin hallitsevansa kaikkea. Historia kuitenkin on osoittanut, että luonto on kerralla pyyhkäissyt tavalla tai toisella kokonaisia sivilisaatioita pois maan kamaralta. Ihminen näkee näistä vain veden alle jääneitä raunioita ja ihmettelee, mitä lienee tapahtunut.

Kirjan alkuosa on hidastempoinen ja dialogi ei ole mielestäni onnistunut. Venäläinen meri- ja sukellusveneasiantuntija Sergei tutkii meren alle jääneitä muinaisia kaupunkeja kuivuneen joen Sarasvatin lähestöllä Intiassa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen 2020-luvulle maailmaan, jossa ilmaston lämpenemistä ei ole saatu loppumaan ja se on alkanut riistäytymään käsistä. Grönlannin mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa yllättävällä vauhdilla, eikä kukaan tiedä, mihin tämä johtaa. Kirjan tutkijahenkilöt osaavat lukea luonnon merkkejä ja tutkia historiaa: ihmiskunta on vaarassa tuhoutua megatsunamissa.

Kirjan edetessä pääsin mukaan hengästyttävään tapahtumien vyöryyn. Loppua kohden tuntui aivan kuin olisin seurannut suuren luokan Hollywood-katastrofielokuvaa. En muista lukeneeni vastaavaa suomalaista kirjaa, niin jännittävä ja visuaalinen kirjan loppu oli. Varsinkin jäätiköillä tapahtuvat jännitysnäytelmät ovat varsin hienosti kirjoitetut. Isomäki on selkeästi kunnianhimoinen, eikä pyri suomalaiseen vaatimattomuuteen teoksessaan. Isosti mennään loppuun asti ja teos on palkintonsa (mm.Tähtivaeltaja 2006, Finlandia-palkintoehdokkuus 2005) ansainnut. Kirjasta on ainakin ollut suunnitteilla elokuva, ja huomasin myös, että sen pohjalta on tehty palkittu sarjakuvakirja. Täytyy ehdottomasti kaivaa esille tuo sarjakuva kirjastosta.

Karmivaksi kirjan tekee sen osittainen pohjautuminen tosielämään. Kirjan lopun Isomäen päätesanojen lukeminen on valtavan pelottavaa. Ihminen on äärettömän tyhmä pelatessaan venäläistä rulettia luonnon kanssa. Ei meillä ole muuta kuin tämä planeetta. Sen kun ymmärtäisi.

Mieleen jäi: - Mitä tapahtuu? Mitä siellä oikein on? kysyi Amrita.
                    - Tuntemamme maailman loppu, sanoi Sergei hiljaa.  

Matka ajassa: lähitulevaisuus, 2020-luku

Matka paikassa: Grönlannin jäätiköt, Intia, Bahamasaaret

Kenelle: visuaalisesta luonnonkatastrofi- ja dystopiakirjallisuudesta pitävälle lukijalle 

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Varoitan lukijaa jo etukäteen, sillä tämä on laiska postaus lomamatkalta ulkomailta viinin ja auringon sumentamin miettein. Sain teoksen luettua jo aikoja sitten, mutta postaus jäi. Minulla on meneillään jo toinen kirja, joten tuntuu jotenkin vaikealta sukeltaa takaisin Menneen maailman sisälle. Tämä voi johtua myös siitä, että kokonaisuudessaan lukukokemukseni oli hidas, rikkonainen ja aluksi myös puuduttava. Tämä on harmi, sillä tämä klassikko on kyllä lukemisen arvoinen - jos jaksaa lukea kirjan  alun ohi.

En aluksi saanut kiinni päähenkilö Charles Ryderin elämästä. Iloinen 1920-luku ja brittien yläluokka ei kiinnosta kovin, vaikka yritystä on aina ollut. Pukudraamoja olen seurannut vaihtelevasti televisiosta ja yrittänyt matkia ylhäisten aksentteja, mutta tämän teoksen lukuisat filmatisoinnit ovat kaikki jääneet välistä. En tiennyt oikein, mitä odottaa. Kirjan alku on mielestäni tylsä, eikä sitä riitä pelastamaan edes boheemi astelisperheen poika Sebastian. Hän ei minua kovin kiehtonut, vaikka elävä hahmo sivuilta välittyykin. Flyten perhe jää melko etäiseksi muutenkin, olisin toivonut saavani tietää heistä enemmän.

Teosta leimaa loppuminen ja luopuminen: sota päättää aikakauden, ystävyys ja rakkaus päättyy haikean katkerasti ja peruuttamattomasti, Bridesheadin upea kartano joutuu rappiotilaan, Lordi kuolee ja suku luultavasti sammuu. Kaikki ovat käsittämättömän onnettomia ja yksinäisiä syystä, joka ei avaudu kenellekään. Katolinen usko on kaiken yllä, eikä päähenkilö pysty sitä ymmärtämään. Hieno teema, elävä maailma lukijan edessä ja silti, viikko lukemisen jälkeen päällimmäinen mietteeni on, nimesikö Jaquiline Kennedy lapsensa Charles Ryderin lasten mukaan. Voivatko nimet Caroline ja John John olla sattumaa? Omaan oikeuden olla pinnallinen lukija tämän teoksen kohdalla. Farewell Brideshead, I have moved on.

Kenelle: Brittien yläluokan elämästä 1920-luvulla kiinnostuneille

Matka ajassa: 1920 - 1940-luku

Matka paikassa: Iso-Britannia

Mieleen jäi: "Mikä asuinpaikka!" sanoin. "Sinun on nähtävä puutarhanpuoleinen julkisivu ja suihkulähde. Perheeni asuu täällä." Juuri silloin, eteeni avautuneen näkymän hurmaannuttamana, tunsin hetken verran viileitä väristyksiä hänen valitsemiensa sanojen vuoksi: ei "tämä on kotini" vaan "perheeni asuu täällä".

Thomas Harris: Uhrilampaat

On se harmillista, kun työ haittaa harrastusta. Raataja rahan alainen ei ole kyennyt paljon lukemaan viime aikoina. Tämä Thomas Harrisin Uhrilampaat olisi nimittäin pitänyt lukea ehkä yhdessä päivässä, mutta minulta se ei nyt onnistunut. Jännittävä, hyytävä ja hyvin kirjoitettu kauhua liippaava dekkari.

Tarkoituksenani ei ole käydä Anthony Hopkinsin menneiden vuosien elokuvia läpi, sillä on puhdasta sattumaa, että peräkkäin tulee kaksi hänen mestarisuoritustaan. Luulen, ettei kukaan elokuvan nähnyt voi päästää irti Hopkinsin Hannibal-hirviöstä. Kirjan Hannibal on jotenkin sivistyneempi ja lämpimämpi nuorta poliisiopiskelijaa, Clarice Starlingia kohtaan. Elokuvan Hannibal on vertaansa vailla, eikä kirjan ihmissyöjä saanut minua samalla tavalla pelkäämään. Kuvitin lukemaani koko ajan elokuvan kohtauksilla.

Vaikka kirja ei ollut erityisen pelottava, ja pystyin lukemaan sitä myös iltaisin, nautin siitä täysillä. Juoni oli tuttu, mutta silti se on oivallinen dekkarinnälkäisen korvike. Voihan tämän laskea dekkariksi? Sarjamurhaaja on hirveä, nuori nainen vahva ja samalla hauras, ja lukija on myyty. En tiedä, ovatko Harrisin muut kirjat yhtä hyviä, pakko on kai häntäkin lukea lisää.

Jos kirjasta yrittää löytää syvempää tasoa tai teemaa, se on naisen taistelu miehisessä maailmassa. Mies metsästää ja alistaa naista. Vie häneltä pahimmillaan hengen, mutta useimmiten vähättelee ja alistaa objektiksi. Työssä on vaikea edetä, eikä lihava nainen saa rakkautta. Kirjan seksistinen maailma tuntuu vähän vanhanaikaiselta, ehkä eteenpäin on menty.

Mieleen jäi:
"Lecterin kielenpää työntyi esille yhtä punaisena kuin huulet. Se kosketti ylähuulta tismalleen keskeltä ja vetäytyi taas takaisin.
-Clarice.
Starling kuuli äänen metallilta kalskahtavan rahinan."
Matka ajassa: 1980-luku
Matka paikassa: Baltimore, Memphis, USA
Kenelle: Kovahermoisille kauhun ja dekkarin ystäville

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Hansikoidut kädet, kiillotetut hopeat, hillityt eleet ja herrain kilisevät juomalasit. Hovimestari on täynnä arvokkuutta ja itsehillintää. Kaikki tukahdutetaan äärimmäisen arvokkuuden ankaran kriteerin mukaiseksi. Pitkän päivän iltana vanheneva mies huomaa, ettei jäljellä ole mitään. Arvokkuus on vienyt elämän, rakkauden ja perheen. Edessä on vain työtä, työtä ja taas työtä.

Kazuo Ishiguron kirja Pitkän päivän ilta kuuluu BBC:n kirjahaasteeseen, ja minun on pitänyt lukea se jo pitkään. Minulla – kuten varmaan useimmilla lukijoilla – on mielessä kuuluisa teokseen perustuva Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämä elokuva takavuosilta. Elokuva on hyvä, mutta kirja on loistokas. Sain elokuvasta lähes kokonaan irrallaan olevan lukukokemuksen, vaikka elokuva seuraakin kirjan tapahtumia uskollisesti. Vietin viikon hovimestari Stevensin kanssa ja yritin niellä ja pureskella hänen mietteitään. Kirjan kehyskertomus on Stevensin lomamatka Englannin maaseudulla, jolloin hän muistelee elämäänsä ja uraansa lordi Darlingtonin palveluksessa.

Harvoin tulee luettua mitään, mikä tekisi näin surulliseksi. Tämä kirja nimittäin on surullinen, traaginen kuvaus elämättömästä elämästä, työlle turhaan uhratusta ajasta, jota ei koskaan saa takaisin. Se on myös kuvaus sanomattominen sanojen lohduttomuudesta, joka vaivaa vielä vuosienkin jälkeen. Stevensin koko elämä on entä jos, vaikka tällainen ajattelu on hänen maailmassaan heikkoutta ja turhaa. Minun teki mieli lähes huutaa kirjan päähenkilölle: – Koputa nyt siihen oveen! Älä kävele onnesi ohi! Anna niiden herrojen palvella itse itseään. Karkaa neiti Kentonin kanssa, rakasta häntä ja olkaa onnellisia! Tietenkään herra Stevens ei olisi kuunnellut minuakaan. 

Kirjassa kuvataan myös yläluokan juhlia, aatteiden vaihtelua ja poliittista mietintää. Aate ja arvokkuus pettää myös lordi Darlingtonin. Hän menettää natsikytkösten takia maineensa, mutta ei hovimestarinsa kunnioitusta   – tosin tämäkin kysyttäessä kieltää joskus olleensa tämän palveluksessa. Yläluokka elää omaa elämäänsä ja suopeasti huolehtii palvelusväestään. Kantaa vastuunsa, joka on syntymäoikeutena heille annettu. Välillä kuitenkin arvokkaasta Stevensistäkin tulee herrojen pilkankohde tai ainakin väline siihen, mikä on kamalaa luettavaa. Yhteiskunta on murroksessa, joka ravistelee myös palveltavien ja palvelusväen vuosisataista järjestystä. Herra Stevens on menneen maailman herrasmiespalvelija, jonka kaltaisia ei juuri enää ole. Kirja on hänen muistopuheensa.

Kirja tulee jäämään mieleeni. Se ei ollut helppo luettava, ja aikaa hieman alle kolmeen sataan sivuun meni rutkasti. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että kirja on osittain vähän liiankin viiltävä ja kipeä. Se piti lukea pieninä palasina. Ishiguro osaa kirjoittaa ilmeisesti myös rivien väliin, sillä Stevensin kerronta on pitkälti epäluotettavaa. Hän sanoo toista, mutta sydän huutaa aivan muuta. 

Mieleen jäi:
Kuolevan isän viimeiset sanat hovimestaripojalleen 

"–Minä olen ylpeä sinusta. Olet hyvä poika. Toivon, että olen ollut sinulle hyvä isä. Luultavasti en ole ollut.

– Pelkään pahoin, että minulla on juuri nyt tavaton kiire, mutta voimme puhua uudelleen aamulla. 

Isäni katsoi yhä käsiään, niin kuin jokin niissä olisi ärsyttänyt häntä.

– Olen iloinen, että voit jo paremmin, minä sanoin vielä kerran ja lähdin huoneesta."

Matka ajassa: 1920–1950-luku

Matka paikassa: Englanti (maaseudun herraskartano)
Kenelle: Laadukkaasta, koskettavasta ja aidosta kaunokirjallisuudesta pitäville

Lukusuunnitelma

"Jos 70 vuotta täyttävä ihminen on lukenut koko elämänsä, saavuttaa hän 5000 vuoden iän, taaksepäin kelautuvan kuolemattomuuden. Ihminen, joka ei lue, elää vain oman elämänsä." 
Umberto Econ sanoja mukaillen

Lukeminen tuntuu tällä hetkellä jotenkin todella vapauttavalta ja upealta. Satsataan nyt sitten henkiseen kehitykseen, kun se tuntuu näin helpolta. Minulla on kovasti ajatuksia myös tätä blogia varten. Haluan lukea 100 kirjaa -lukuhaasteen teoksia, mutta pienellä, helpottavalla kaavalla (jonka senkin voi rikkoa, olenhan suurpiirteinen ihminen). Järjestys tulee olemaan klassikko - uutuus - hömppä - klassikko jne. Hömppä olkoon mikä vain haluamani kirja.

Meneillään on tällä hetkellä seuraavanlainen lukusuunnitelma:

1. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (käyköön uutuudesta, aloitin jo lukemaan)
2. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (klassikko 100 kirjaa listalta)
3. Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (pyhäinhäväistys kutsua tätä hömpäksi, mutta menköön)

Yöpöydällä myös: Yksin Berliinissä, Sarasvatin hiekka ja Mennyt maailma

Kaikki voi silti muuttua, ja joku kirja voi kiilata väliin. Vapaus vallitkoon! Jatkan lukemismatkaani jalat ilmassa ajassa ja paikassa vapaasti liikkuen.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Sanotaan, että sota vaikuttaa neljänteen polveen asti. Minä olen kolmatta polvea – sota oli läsnä lapsuudessani. Kummatkin pappani olivat sekä talvi- että jatkosodassa ja toinen mummuni oli lotta. Vietin pitkiä aikoja serkkujeni kanssa mummolan olohuoneen matalan sohvapöydän äärellä katsellen pappani "lentäjäkansiota" eli sodanaikaista kuva-albumia. Albumin tummanruskeat paksut pahviset sivut olivat täynnä kuvia lentäjäisoisäni sodanaikana lentämistä lentokoneista ja erilaisia ryhmäkuvia eri joukkueista sotien varrelta. Noin joka neljännen, viidennen rivissä seisoneen nuoren miehen päälle pappani oli piirtänyt pienen ristin mustalla tussilla. Yhtään ryhmäkuvaa ei ollut ilman näitä ristejä. Tuijottelin kuvia tuntikaupalla.

Yksi kaatunut sai albumissa enemmän kuin ristin. Kokonaisen aukeaman pappa oli antanut kaatuneelle ystävälleen Renelle. Nuori mies näytti aivan filmitähdeltä, niin komea hän oli isossa lähikuvassa tummine hiuksineen. Pappani kertoi hänen olleen rikkaan helsinkiläisperheen ainoa poika ja puhui hänestä ihailevaan sävyyn. Mummoni ei tuntunut pitäneen miehestä. "Se oli täynnä itseään ja kohteli naisia huonosti", hän lisäsi pappani kehujen perään. Aukeamalla oli myös kuva isoista hautajaisista, valkoisesta arkusta, jonka päällä on kukkalaitteita ja jota seuraa pitkä letka turkiksiin pukeutuneita naisia ja miehiä. Yhdessä kuvassa hän oli täynnä elämää ilveillen pappani kanssa pussihousuissaan, mutta yhtäkkiä häntä ei siis enää ollut. Perhe ei kuulemma toipunut poikansa menetyksestä.

Toisen aukeaman halusin aina ohittaa, mutta kuitenkin päädyin usein nopeasti vilkaisemaan sen erästä kuvaa. Siinä oli pieni kuva jo kauan ennen kuvan ottamista kuolleesta venäläisestä vainajasta. Täysin tunnistamaton mies makaa mättäällä järven rannalla. Näky on kaamean arkipäiväinen, ja minua  kuva sekä kauhistutti että kiehtoi. Vainaja oli albumin tuntematon sotilas.

Väinö Linna halusi kuvata Tuntemattomassa sotilaassa sotaa "niin kuin se oli". Haastatteluissa hän totesi jokaisen rintamalla olleen tunteneen ahdistavana ristiriidan todellisuuden ja yhteiskunnan puheiden välillä. Minulle kirja oli kurkistus pappojeni sodan kokemuksiin, joita ei koskaan tarkasti kerrottu. Toinen pappani oli jalkaväessä, ja koin lukevani hänen tarinaansa Linnan tekstin kautta. Teoksessa esitetty sodan kauhu, turhuus, absurdi komiikka ja myös tylsyys olivat ehkä myös pappani tunteita. Luultavasti olivat. Uskon Linnan päässeen tavoitteeseensa kuvata tapahtumat niin kuin ne olivat.

Tuntemattoman henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Välillä pysähdytään hetkeksi jonkun ajatuksiin, mutta jo siirrytään seuraavaan. Ikään kuin haluttaisiin sanoa, että Kariluoto, Lehto ja Lammio ovat pian korvattavissa toisilla nimillä. Sotilaita kaatuu ja heidän tilalleen tulee toisia. Sota ei yhtä miestä kaipaa. Yksi kirjan keskushahmo Koskelakin unohtuu hetkessä kaatumisen jälkeen. Miehiä tulee ja menee, mutta tarina ja sota kulkee eteenpäin. Pienet, joskin ainutkertaiset, yksilöt on siirretty suurien historian tapahtumien merkityksettömiksi pelinappuloiksi.

Poikkeuksen tähän tekee Rokka, joka on fiktiivisenä hahmona suomalaisen kirjallisuuden aatelia. Sodan rambo, mutta täynnä inhimillisyyttä ja syvää kiintymystä perheeseensä ja naapurimieheen Suden Tassuun. Rokka on täynnä huumoria, vahvaa arkijärkeä ja älyä. Hän ei pokkuroi herroja, eikä välitä pikkumaisesta sotilaskurista. Tuntemattomassa Rokka ja muutkin "kansan miehet" eivät arvosta herrojen ylisanoja ja sotilashierarkiaa. Kunnioitus ansaitaan, sitä ei saada syntyperän tai sotilasarvon mukaan.

Linna toimii teoksessaan aikamoisena pyövelinä. Mitä kamalampia ja turhempia kuolemia sotilaat kohtaavat. Kuolema korjaa satunnaisesti ja kyselemättä. Rokan hän sentään säästää – eihän Kannaksen miestä voi edes hänen luojansa kaataa.

Tuntematon on klassikko. Se on ehdotonta suomalaisen sotakirjallisuuden kaanonia, suomalaisuuden ydintä, osa yhteistä kertomusta ja jaettua kokemusta. Teosta on tutkittu, alleviivattu ja analysoitu. Sen kieltä ja murteita on ihailtu ja omituisen kielteistä naiskuvaa ihmetelty. En silti usko teoksen puhuttelevan enää neljännen polven jälkeen – toisin kuin vielä syvempi suomalaisuuden kuvaus Täällä Pohjan tähden alla -trilogia. Valitettavasti minusta tuntuu, että maailma –ja suomalaiset sen mukana – ovat jo siirtymässä kohti uusia sotia. Minulle tämä tarina oli kuitenkin vielä omakohtainen, vaikka enää heikosti. Voin vain kuvitella, miten ravisuttava ja vapauttava kokemus teos on ollut tuhansille sodan itse kokeneille naisille ja miehille. Linnan teksti elää uskomattoman aidosti. Tällaista se lienee ollut.


P.S. Kirjasta on tulossa jälleen filmatisointi, nyt jo kolmas laatuaan. Tällä kertaa Aku Louhimies tarttuu tehtävään. Vielä teos puhuttelee ja kiinnostaa suomalaisia. http://dynamic.hs.fi/2016/tuntematon/