Daphne du Maurier: Rebekka

Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  

A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Mietinpä nyt heti alkuun, olisiko kirjailijan, suomentajan tai kustantajan pitänyt keksiä kirjalle toinen nimi? Tämän kirjan "melkein kaimoja" on vähän liikaa: melko tuore trilleri Nainen junassa on vieläkin mielessä ja ikiklassikko jännityselokuva Takaikkuna luo vahvan ennakko-odotuksen tälle trillerille. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja jopa varmanpäälle pelaamista kaupallisesti, mutta jotenkin minut piti tästä kirjasta erillään pitkään juuri kirjan nimi.  

Latistavan ensimmäisen kappaleen vuodatuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta: A.J.Finnin Nainen ikkunassa (2018)lunastaa paikkansa ihan omin avuin. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, jonka voi sanoa yhtään kehuja venyttämättä olevan hyvä, jännittävä ja koukuttava kirja. Aloin jo miettiä viime vuosina, ettei koko genre ole minua varten. Toisin sanoen: pidin ja paljon.

Kirjan päähenkilö on uskottava, elävä ja mielenkiintoinen. Anna Fox on perheestään erillään elävä entinen lasten psykologi, joka ei kykene poistumaan kodistaan. Vaikean agorafopian syy ei lukijalle selviä heti, vaan Annan menneisyys kääritään esille vähitellen melkein viimeisille sivuille. Pian käy kuitenkin jo selville, että Anna on aivan hukassa isossa talossaan: hän juopottelee päivät, syö lääkkeitään miten sattuu, katsoo mustavalkoisia jännityselokuvia ja seurailee liiankin tiiviisti naapurien tekemisiä ikkunastaan. 

Naapuriin muuttaa kolmihenkinen Russelien perhe, jonka äitiin ja poikaan Anna saa kontaktin. Eräänä päivänä hän kuitenkin näkee, kuinka naapuriperheen äiti murhataan. Alkaa jännittävä yritys selvittää, mitä tapahtui ja mihin voi luottaa, kuten hyvässä psykologisessa trillerissä kuuluukin. 

Kirjan mielenkiintoisin anti on Annan arjen ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Itse rikos jää toiseksi. Kirjan kieli on tiivistä ja lauseet lyhyitä – mikä toimii ja onnistuu luomaan jännittävän tunnelman. Metaforia ja vertauksia viljellään kuitenkin paljon: "Hänen äänensä on kuin ryppyinen tyynyliina". Ihme kyllä sekään ei ärsyttänyt.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut yksilö ja kaiken kehun arvoinen. Sopii luettavaksi henkilölle, joka tavallisesti kiertää dekkari- ja trillerihyllyrivit kaukaa. Helmet-haasteeseen kirja menee minulla kohtaan #40, kirjassa on lemmikkieläin, sillä kyllä Annalla kissa on seuranaan.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwanin pieni ovela kirja Pähkinänkuori (2016, suomennos 2017) alkaa sanoilla "Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä." Vetävä alku, eikö vaan? Miltä kuulostaa kirja, joka kertoo Hamlet-tarinan trillerimuodossa nykyaikaan sijoitettuna vielä syntymättömän pojan silmin? Kohtu on käynyt jo ahtaaksi, mutta syntymään on vielä hetki aikaa, joten sikiö ei voi muuta kuin seurata äitinsä ja setänsä juonittelua runoilijaisänsä pään menoksi.

Kuulostaako omaperäiseltä ja jännittävältä – vai tekotaiteelliselta ja omituiselta enemminkin?

Minusta asetelmassa oli kaikki mahdollisuudet kirjalle, josta en pidä. Ihme kyllä se yllätti epäilevän mieleni: McEwan onnistuu tekemään tutusta tarinasta sähäkän kirjan.

Kohdun seinämien takaa tapahtumia seurailee ajaton viisas ihmisenalku. Alkoholia pelottavan usein litkivän äidin ruumiiseen sidottuna syntymätön lapsi pohtii ihmisenä oloa ja nyky-yhteiskunnan kipupisteitä – pakolaiskriisi, ilmastonmuutos ja köyhyys saavat osansa – kuin kuuluisa esikuvansa. Ollako vai eikö olla? Siinä ikuinen pulma. Toki kolmiodraama ja rikos vievät tarinaa eteenpäin mielenkiintoisesti.

Minusta tuntuu, että McEwan voisi kirjoittaa vaikka etanoista kuussa ja hän onnistuisi siinä. Hänen kirjoittamansa kieli on hienoa, jopa ehkä vähän ylimielistä leikittelyä, tekisi mieli arvostella.

Tuntuu, että lyhyet kirjat (tässä kirjassa on 200 sivua) eivät tällä hetkellä sytytä minua, kiittämätöntä lukijaa, aivan yhtä paljon kuin paksummat, vaikka ne olisivatkin hyviä. Novellit taas innostavat ihan eri tavalla jostain syystä. Niitä osaan arvostaa aivan eri tavalla. Paksujen järkäleiden – usein jopa turhauttavan paksujen opusten – lumo, mistä se johtuu? Jotenkin hieman latteaksi jäi siis tämä teos kaikessa kunniassaankin. En ehkä tule muistelemaan tätä tarinaa kovin pitkään.

Helmet-haasteeseen tämä teos tulee kohtaan #9, toisen taideteoksen inspiroima kirja. Helmet-haaste tuntuu vihdoin haastavalta, sillä tekisi mieli lukea jo kaikkea täysin vapaasti – ehkä niin teenkin. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut epätavallisen hyvä lukuheinäkuu, kirjajumalat ovat siunanneet erinomaisilla teoksilla!

Mieleen jäi:Sikiö kertojana - tähän ei usein törmää! 

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Lontoo

Kenelle suosittelen:Kielitaituruutta arvostavalle (loistava suomennos myös!)

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin 

Stephen King: Mersumies

Stephen King liitetään kirjailijana niin kiistattomasti kauhuun, että potentiaalisille lukijoille pitää varmuudeksi alleviivata jo kannen mainossitaateissa, että teoksessa ei ole mitään yliluonnollista, vaan  se on trilleri – ja tässä lajissa melko perinteinen vieläpä. Kingin Mersumies (2014, suomennos 2016) ei kuuluisasta kauhun kuninkaaksi nimetystä kirjailijastaan huolimatta anna kovin kummoisia jännityksen väristyksiä ainakaan tälle lukijalle. 

Mersumiehen päähenkilö on eläkkeelle siirtynyt, mutta syrjäytetyksi itsensä tunteva, entinen rikosetsivä Bill Hodges. Hänen päivänsä täyttävät loputon television tuijottelu ja isänsä aseen hively. Ihmissuhteet ovat kaikonneet ja elämältä hävinnyt merkitys. Hodges on melko tyypillinen dekkareiden antisankari, jonka lukija jo ennen kirjan avaamista tietää melko varmasti omaavan erityisosaamista ja sinnikkyyttä. 

Näinhän siinä käy: ylipainoisen Hodgesin pakottaa ylös lepotuolista hullu massamurhaaja, Mersumies, jonka rikoksen tutkinta jäi pahasti Hodgesilta kesken ennen eläkkeelle siirtymistä. Mersumies kutsuu sairaalla kirjeellään Hodgesin sosiaalisen median vaarallisille vesille. Alkaa takaa-ajo ja rikoksen uudelleen selvittely.

Jännitystä mielestäni kirjassa vie murhaajan jatkuva läsnäolo heti kirjan alussa. Lukija saa tietää hänestä liikaa aivan liian varhain – loput hän voikin sitten jo itse arvata. Kirjassa näkökulma vaihtuu Hodgesin ja Mersumiehen välillä tiuhaan ja ehkä hieman liian tasapuolisesti. Koska kyseessä on trilogian avausteos, panttaako kirjailija tietoa itse päähenkilöstä? Olisin halunnut tietää enemmän Hodgesista, joka itse asissa on melko mehevä hahmo. Mersumies taas on niin vastenmielinen, että välillä oli jopa vaikea lukea hänestä kertovaa tekstiä. 

Mersumies kirjan nimenä on jotenkin lapsekkaan outo, ja se herätti huomiota ja hieman hymähtelyä lähipiirissä. Mieheni päätyi vääntämään nimen Persumieheksi, joka olisikin ollut jo varsin mielenkiintoinen kirjan nimi. Kirjan teksti vilisee myös kuluneita sanontoja, jotka ärsyttivät. Olikohan tämä suomennoksen vika? 

Summa summarum: lukukokemuksena tämä Kingin – jonka teoksista olen yleensä pitänyt tai ainakin niitä ihaillen pelon takia vältellyt – trilleri jää melko latteaksi. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia se kuitenkin sisältää, joten luin teoksen ihan mielelläni loppuun. Olen kahden vaiheilla, luenko trilogian muita osia.  

Alan jo miettiä, etteivät dekkarit ole minun juttuni. Päädyn aina pettymään ja sitten lyttäämään ne. Ainakin viime aikoina en ole lukenut juuri mitään sykähdyttävää. Miksiköhän päädyn silti niitä lukemaan?

King kirjailijana on kuitenkin aika maestro, joten hänen uransa ansaitsee kiitosta. Hän on kirjailijana monipuolinen – ennakkoluutonkin tarttuessaan eri genreihin – ja äärettömän tuottelias: Helmet-haasteessa vien tämän teoksen kohtaan #37 (kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).  

Mieleen jäi: "Hän istuu sinä iltana laiskanlinnassa ja katsoo yhdentoista uutiset. Hän näyttää valkoisessa pyjamassa ylipainoiselta haamulta. Kalju kiiltää harvenevan tukan alta himmeästi. - - Hodges sanoo pimeässä: - Olen valmis kuuntelemaan. Minulla on aikaa. Olenhan eläkkeellä. Hän nukahtaa hymyillen."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: USA

Kenelle suosittelen: Keskivertoa trilleriä kuuluisalta kirjailijalta, jolta löytyy paljon parempaa luettavaa. Sinuna ehkä skippaisin.

Miten tielleni: kirjastosta jonottaen sain tämän suositun uutuuden

Sandra Brown: Mean Streak

Tavallaan tämän kirjan ja siitä tehdyn elokuvan olen lukenut ja katsonut ainakin sata kertaa. Aina kauniilla päähenkilöllä on uusi nimi, hänen petollisella miehellään uusia konnuuksia takataskussa ja ihastus on komea, vähän pelottava, mutta ah, niin täydellinen silti. Tämän Sandra Brownin Mean Streak -trillerin (2014) lainasin sokkona OverDrive-sovelluksesta ja jo ensi sivuilta tiesin, mitä kirjassa suunnilleen tulee tapahtumaan ja miten se tulee päättymään. Romanttinen jännitysromaani on genrenä niin kliseinen, että ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta: sitä saa, mitä tilaa.   

Nuori lääkäri, Emory treenaa järjestämäänsä hyväntekeväisyysmaratoniin kiihkeästi. Hän lähtee miehensä vastustuksesta huolimatta vuorille treenaamaan ja häviää Pohjois-Carolinan erämaahan. Jäljet häviävät, eikä poliisi pääse kadonneen jäljille.

Emory herää tajuttomuudesta salaperäisen ja pelottavan miehen luota. Mies ei suostu kertomaan nimeään eikä viemään häntä takaisin. Onko mies kaapannut vai pelastanut hänet? Kuka hän on ja miksi hän piileksii vuorilla? Pääseekö Emory pakenemaan? 

En paljasta juonta enempää, mutta melko tuttuja polkuja Sandra Brown lukijaansa johdattaa. Kirjailija on minulle ennalta tuntematon, mutta ilmeisesti hän on painoskuningatar, jonka teoksia on käännetty myös suomeksi. Paremman puutteessa voisin uudelleenkin lukea viihteeksi jonkun hänen teoksensa, mutta en kyllä voi suuremmin suositella. 

Luen kirjoja laidasta laitaan ja uskon kaikenlaisella kirjallisuudella olevan paikkansa. Viihdekirjallisuus – edes se halveksittu naisten romanttinen kirjallisuus – ei ole automaattisesti huonoa kirjallisuutta. Tämä kyseinen kirja ei vaan sytyttänyt. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja sopii tarpeeksi hyvin kohtaan #15 (kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen). Päähenkilö treenaa ja juoksee läpi kirjan, joten käyköön nyt tähän.

Mieleen jäi: Äänikirjan mieslukija näytteli eri ääniä hienosti läpi kirjan.

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Pohjois-Carolina

Kenelle suosittelen: No jaa, eipä ole lapsenlapsille tästä kertomista. Jos et muuta löydä, saatat tämän parissa viihtyä.

Miten tielleni: Äänikirja työmatkoilla

Shari Lapena: The Couple Next Door

Aina silloin tällöin tekee mieli lukea dekkareita ja jännityskirjallisuutta. Nyt nappasin Shari Lapenan esikoistrillerin The Couple Next Door (2016, suomeksi Hyvä naapuri 2017) ihan sattumalta ilmaisena näyteäänikirjana eräältä sivustolta. Se on nopeaa varsin kelvollista viihdettä, omassa genressään – psykologinen trilleri tämä lienee – kohtuullisen jännä ja vauhdikas tuttavuus.

Hyvintoimeentuleva nuori pariskunta päättää lastenvahdin peruessa jättää vauvansa kotiin nukkumaan ja viettää vauvamonitori pöydällä kosteaa iltaa naapurissa. Vanhemmat, Anne ja Marco, käyvät tasaisin välein katsomassa vauvaansa ja yrittävät nauttia illallisesta, vaikka huoli painaa. Kauhein mahdollinen pelko toteutuu: vauva katoaa kehdostaan. Alkaa valtava syytösten, epäilysten ja  pelon vuorottelu. Lukija ei saa hengähtää hetkeäkään. 

Kuka on vienyt vauvan? Onko vauva hengissä? Muistavatko vanhemmat kaiken illasta? Millaisia läheisiltä tuntuneet ihmiset oikeasti ovat? Kaikki voivat olla syyllisiä, eikä edes omaan muistiin voi luottaa. Varmaa jännitystä, vaikka mikään kovin ennalta-arvaamaton kirja ei ole kaikista juonen kiemuroista huolimatta. Aivan Nainen junassa -tasoinen tämä kirja ei ole, mutta psykologisen trillerin ystävä nauttinee.

Tuntui riemulliselta lukea (kuunnella työmatkoilla) puhdasta, sivumaultaan melko kaupallista viihdettä. Taidan hyvällä omallatunnolla lukea myös lisää. Tällä kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #24, kirjassa selvitetään rikos.

Mieleen jäi: Eipä juuri mikään. Ehkä loppu sittenkin, sillä se on oikeasti jännä.

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Amerikkalainen ylemmän keskiluokan kaupunkilähiö

Kenelle suosittelen: Nopeatempoisesta, laadukkaasta ja viihdyttävästä jännityskirjallisuudesta pitävälle

Miten tielleni: Ilmainen äänikirja

Joakim Zander: Lähiö

Ruotsalaisen Joakim Zanderin trilleri Lähiö (2016) lupasi hyvää: aihe on ajankohtainen, suomennoksen nimi iski kuin nyrkki ja alkusivut vetivät mukaansa. Tukholman metsälähiössä kytee kapina, nuoret radikalisoituvat Syyriaan eikä betonin keskelle ghettoutunut maahanmuuttajien toinen polvi kykene löytämään rauhaa. Ajattelin, että tässä on kirja, jonka haluan lukea. Viihdettä arkeen, jännä ja samalla ehkä yhteiskuntakriittinen. Tätä siis luvattiin.

Ei toiminut kirja minusta kovin hyvin. Jotenkin puolessavälissä tämä kakku lässähti ihan kunnolla. Menetin mielenkiintoni ja arvasin tarinan ratkaisun. Liian ennalta-arvattavaa ja toisaalta kaukaa haettua. Yhteys Lontooseen ja New Yorkin mainosglamouriin tuntuu myös epäuskottavalta. Minusta Syyria ja Isis olisivat olleet riittävät ainekset mielenkiintoiseen ja jännään trilleriin. Arvasin lopun ja yhteyden näiden eri maailmankolkkien välillä aivan liian aikaisin ja luulen, että suurin osa lukijoista tekee samat päätelmät jo tarinan keskivaiheilla. Loppu kuitenkin – ihme kyllä – piti otteessaan, joten en jättänyt kirjaa kesken.

Kirjan hahmot jäävät melko pinnallisiksi, mutta nuori ja lähiön kyynistämä, mutta veljeään vimmalla etsivä ja suojeleva maahanmuuttajatyttö Yasmine on ihan mielenkiintoinen hahmo. Hänessä on potkua ja jotenkin kiinnyin häneen. Veli Fadi radikalisoituu ja katoaa Syyriaan. Tapahtumia kuvataan myös hänen näkökulmasta, mutta hän jää kaukaisemmaksi. Syyria jää vain hetken kulissiksi, sillä Zander ei kehittele tarinaa tai tapahtumapaikkaa eläväksi. Miksei? Kirjailijan mainitaan asuneen Syyriassa ja Afganistanista, joten omakohtaista tietoa varmasti olisi ollut. Odotin joka tapauksessa enemmän.

Kirjan kolmas päähenkilö, jonka silmin tapahtumia kuvataan, on Lontoossa työskentelevä Klara. Hän on Zanderin edellisen trillerin Uimarin (2015) henkilöitä, mutta viitteitä edelliseen osaan on vain vähän kirjan alkupuolella. Lopussa näitä edellisen osan henkilöitä sitten ropiseekin ihan kunnolla, vaikka mikään jatko-osa Lähiö ei ole. Ei toimi tämäkään. Klara jää aivan ulkopuoliseksi henkilöksi ja tarinan kannalta hieman päälle liimatuksi myös. Miksi tällainen keinotekoinen yhteys edelliseen osaan?

Entä sitten lupailtu yhteiskuntakriittisyys? Jos oikein haluaa etsiä, niin ainakin välittyy ajatus siitä, että todellinen maahanmuuttajan vapauden maa on edelleen Amerikka ja Manhattan, ei lähiöiden Ruotsi. Onni on lähiöstä mahdollisimman kaukana. Lienee totta.

Trillerit ja dekkarit ovat kelpo kirjallisuutta. Luen niitä mielelläni ja uskon yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän olevan viihdyttää lukijaa. Valitettavasti Lähiö ei nyt oikein ollut parasta genressään. Stieg Larsson pitää paikkansa eikä David Lagercrantz väisty, vaikka kirjan takakansi näin lupaakin. Adios, minä siirryn nyt parempiin tarinoihin.

Mieleen jäi: "Me odotamme varjoissa Merirosvotorin toisella puolella, vaikka on autiota, vaikka kello on puoli kaksi yöllä. Odotamme, kunnes kuulemme sireenien vihlovan metelin moottoritiellä, odotamme kunnes näemme, kuinka hälytysvalot värjäävät taivaan leikkipuiston yllä siniseksi. Odotamme, kunnes näemme Mehdin löntystävän jäisen laatoituksen poikki Samin kebabin editse, hänen askeleensa tömähtelevät kumeasti talviyössä. Sireenit ovat vaienneet, nyt kuuluu enää, kuinka skidit huutavat ja raakkuvat matkalla kävelysiltaa poispäin." 

Matka ajassa: vuosi 2015

Matka paikassa: Bergort -lähiö lähellä Tukholmaa, New York, Lontoo, Syyria

Kenelle: Ajanvietteeksi keskinkertaista trilleriä kenelle vaan.

Miten tielleni: Kirjastosta ihan randomilla

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäen ekologinen jännitysromaani Sarasvatin hiekkaa (2005) on lukukokemuksena kuin lenkillä olisi. Ensin tuntuu todella raskaalta. Juoksu ei suju ollenkaan, hengästyttää ja jalat ovat raskaat. Vähitellen juoksu kuitenkin automatisoituu, hengitys tasaantuu ja viileä ihana ilma tuntuu iholla. Loppua kohden voimaa on hurjaa kiriin: maaliin tullaan täyttä vauhtia. Kun vihdoin pysähtyy, matka tuntuu joka lihaksessa.

Sarasvatin hiekka on kertomus ihmisen pienuudesta luonnon valtavien voimien edessä ja ihmisen turhauttavasta kyvyttömyydestä ymmärtää tätä. Ihminen – kirjassa erityisesti länsimainen ihminen – ei muista menneitä, elää omaa aikaansa pienenä mitättömänä hippuna maailman kaikkeidessa luullen kuitenkin hallitsevansa kaikkea. Historia kuitenkin on osoittanut, että luonto on kerralla pyyhkäissyt tavalla tai toisella kokonaisia sivilisaatioita pois maan kamaralta. Ihminen näkee näistä vain veden alle jääneitä raunioita ja ihmettelee, mitä lienee tapahtunut.

Kirjan alkuosa on hidastempoinen ja dialogi ei ole mielestäni onnistunut. Venäläinen meri- ja sukellusveneasiantuntija Sergei tutkii meren alle jääneitä muinaisia kaupunkeja kuivuneen joen Sarasvatin lähestöllä Intiassa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen 2020-luvulle maailmaan, jossa ilmaston lämpenemistä ei ole saatu loppumaan ja se on alkanut riistäytymään käsistä. Grönlannin mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa yllättävällä vauhdilla, eikä kukaan tiedä, mihin tämä johtaa. Kirjan tutkijahenkilöt osaavat lukea luonnon merkkejä ja tutkia historiaa: ihmiskunta on vaarassa tuhoutua megatsunamissa.

Kirjan edetessä pääsin mukaan hengästyttävään tapahtumien vyöryyn. Loppua kohden tuntui aivan kuin olisin seurannut suuren luokan Hollywood-katastrofielokuvaa. En muista lukeneeni vastaavaa suomalaista kirjaa, niin jännittävä ja visuaalinen kirjan loppu oli. Varsinkin jäätiköillä tapahtuvat jännitysnäytelmät ovat varsin hienosti kirjoitetut. Isomäki on selkeästi kunnianhimoinen, eikä pyri suomalaiseen vaatimattomuuteen teoksessaan. Isosti mennään loppuun asti ja teos on palkintonsa (mm.Tähtivaeltaja 2006, Finlandia-palkintoehdokkuus 2005) ansainnut. Kirjasta on ainakin ollut suunnitteilla elokuva, ja huomasin myös, että sen pohjalta on tehty palkittu sarjakuvakirja. Täytyy ehdottomasti kaivaa esille tuo sarjakuva kirjastosta.

Karmivaksi kirjan tekee sen osittainen pohjautuminen tosielämään. Kirjan lopun Isomäen päätesanojen lukeminen on valtavan pelottavaa. Ihminen on äärettömän tyhmä pelatessaan venäläistä rulettia luonnon kanssa. Ei meillä ole muuta kuin tämä planeetta. Sen kun ymmärtäisi.

Mieleen jäi: - Mitä tapahtuu? Mitä siellä oikein on? kysyi Amrita.
                    - Tuntemamme maailman loppu, sanoi Sergei hiljaa.  

Matka ajassa: lähitulevaisuus, 2020-luku

Matka paikassa: Grönlannin jäätiköt, Intia, Bahamasaaret

Kenelle: visuaalisesta luonnonkatastrofi- ja dystopiakirjallisuudesta pitävälle lukijalle