Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa lempimaastani Islannista. Islanti on uskomaton: kun sen näkee jo lentokoneesta ensimmäistä kertaa, ymmärtää tulleensa paikkaan, jonka luonnon ihmeillä ei ole rajaa ollenkaan. Jäätiköitä silmän kantamattomiin, tulivuoria, raivoava meri, vesiputouksia, kuumia lähteitä ja loputon vihreä kumpuileva maasto, jonka muodostelmat näyttävät milloin peikoilta ja milloin jättiläisiltä. Toisin sanoen Islanti vei minulta jalat alta kerralla. Se on uskomattomin paikka, jossa olen koskaan ollut. 

Islannista kannattaa ainakin lukea, jos ei sinne pääse matkustamaan (vaikka suosittelen vahvasti!). Heti kun kuulin tämän kirjan olemassaolosta, halusin lukea sen. Kaldmaa on itse asunut maassa ja se todella näkyy. Tekstissä näkyy maan sielu saagoineen ja mytologioineen. 

Tarina itsessään ei ole kovin erikoinen mielestäni: se on kuvaus useamman sukupolven sinnikkäästä taistelusta asua kaukaisella rannalla valkoisessa talossa.  Henkilöt jäivät minulle kaukaiseksi, vaikka vahvoja naishahmoja kirja viliseekin. Pääosassa on kuitenkin meri, joka antaa ja todellakin ottaa. Juonta ja henkilöitä enemmän kirja kiehtoo kokeilevalla typografialla, sillä välillä teksti on ympyränmuodossa, ja välillä teksti harppoo muutaman sanan ryppäänä sivulta toiselle. Tämä ei ole aina helppoa lukijalle, vaikka toisaalta on hyväkin pysähtyä ihailemaan tekstin liikettä.

Jostain päädyn nykyisin usein lukemaan proosaa, joka on lähellä runoa. Tässäkin kirjassa on mukana runo toistoineen, metaforineen ja usein myös säkeineen poikkeuksellisten typografisten keinojen takia. Kiitos Fabriikki kustantamolle tällaisten harvinaisten, ei ehkä suuren lukijakunnan kirjojen julkaisusta. Kulttuuriteko tämäkin.

Helmet-haasteeseen kirja olisi mennyt sopivasti useampaankin kohtaan, mutta nyt laitan sen kohtaan #8, balttialaisen kirjoittajan kirjoittama kirja. Olisi ollut ehkä kiva tähän kohtaan myös balttiaan sijoittuva kirja, mutta menköön nyt näin. Toivottavasti jo pian pääsen kirjamatkoillani sinnepäin. Lähden nyt vähän pidemmälle matkalle Eurooppaa kiertämään ja olen pakannut mukaan valtavia tiiliskivikirjoja. Miksi, oi miksi juuri paksuimmat kirjat kiehtovat? 

Min Jin Lee: Pachinko

Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.

Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.

Helmet-haaste hanskassa!

Tämän nobelisti Gabriel Garcia Marquezin pääteoksen "Sadan vuoden yksinäisyys" (1967) saan päätökseen vuoden 2017 loisteliaan Helmet-haasteen osaltani. Tiukoille meni, sillä jo mietin jääkö tämä viimeinen kirja puoleen väliin aivan kalkkiviivoilla. Pusersin sen kuitenkin loppuun, ja hyvä niin!

Kuten jo arvata saattaa, kirja ei ollut aivan helppoa sunnuntailukemista, mutta lukuhaasteeni sai arvoisensa päätöksen. Kirja on sellaista kielellistä ilotulitusta, outoja käänteitä ja erikoisia henkilöitä täynnä, että olo on hengästynyt ja vähän nuutunutkin. Tunnustan ja ymmärrän sen paikan maailmankirjallisuuden TOP 20 -klassikoiden parissa, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että en tule luultavasti koskaan sitä uudelleen avaamaan. Voihan siansaparo, kirja löi minut kanveesiin 6-0!

Macondon eteläamerikkalainen kylä ja sen perustanut merkillinen Buendojen suku on vertaansa vailla. Sukupolvet lipuvat - ja usein sekoittuvat lukijan mielessä. Toistuvat Arcadiot, Joset ja Aurelianot pyörivät tapahtumien pyörteissä sellaisella vimmalla, että Suosittelen todella piirtämään sukupuun, jos haluaa pysyä kärryillä kuka on kuka! Itse aloitin, mutta annoin periksi ennen puoltaväliä.

Kirja herätti minussa voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Näin elokuvana kauniin Remedioksen taivaaseenastumisen, ruumiita kuljettavan junan ja kyläläisten unohtelutaudit. En edes yritä tulkita, mitä tällä kaikella fantasialla kirjailija haluaa sanoa.

Helmet-haasteeseen kirja kuittaa kohdan, jossa kirjan nimessä on tunne. Yksinäisyys on toistuva tunnetila läpi sukupolvien yhä oudompien vahvojen henkilöiden parissa. En kiintynyt yhteenkään hahmoon, niin outoja he yksinäisyydessään olivat.

Helmet-haasteeseen palaan vielä uudelleen, sillä on aika katsoa taaksepäin menneeseen lukuvuoteen. Huikea matka tämä on ollut! Itse olen nyt reissussa, ja yhteys tökkii vähän väliä, joten huomenna uusi blogipäivitys aiheesta.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu, osa 1

Talvi on tulossa! Olen valmaankin viimeinen ihminen, joka ei vielä kuukausi sitten tunnistanut tämän lausahduksen olevan Starkin pohjoisen suvun tunnussanan. Nyt sen tiedän, sillä sain juuri kuukauden kestäneen luku-urakan vihdoin valmiiksi. 

George Martinin järkälemäinen Valtaistuinpeli (1996, suom. 2003) aloittaa massiivisen Tulen ja jään laulun -fantasiasarjan. Ja millaisen maailman hän onkaan luonut! Synkkä ja uhkaava on Westerosin manner: Kesä on päättymässä, yliluonnollinen heräämässä, uhka nousemassa pohjoisen muurin takaa. Kaikista suurin on kuitenkin ihmisen loputon vallanhimo. Käynnissä on peli Seitsemän kuningaskunnan hallinnasta. Panoksena elämä ja kuolema. 

Kirjassa keskitytään seuraamaan tapahtumia eri kertojaäänillä kolmella rintamalla, kolmen suvun tapahtumia ja valtataisteluita. Starkin perhe on elänyt pohjoisessa karua, mutta melko rauhallista elämää jo vuosia. Eddard saa kuitenkin yllättäen kutsun tulla vanhan ystävänsä, kuningas Robert Baratheonin lähimmäksi neuvonantajaksi, Kouraksi. Elämä muuttuu pysyvästi ja perhe hajoaa eri puolille valtakuntaa. Kuningattaren vallanhimoinen Lancesterin suku pelaa ikävää peliä, joka vie rauhan. Toisaalla vanhan hallitsijasuvun viimeiset eloonjääneet jäsenet prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys keräävät valtaa. Kolmas merkittävä tapahtumapaikka on pohjoisen muuri, jonne mustaksi vartijaritariksi lähetetään Eddard Starkin äpäräpoika Jon. Pohjoisesta on nousemassa vuosituhansia uinuneet pimeät voimat. Vuosia kestänyt kesä on loppumassa ja talvi ottaa pian vallan.   


Kuulun siihen vähemmistöön, jota ei ole Game of Thrones -filmatisointi juuri kiinnostanut. Mielikuva on ollut tummasävyisestä, väkivaltaisesta ja seksin kyllästämästä nörttisarjasta. Nyt täytyy ehkä ottaa vähän kovia ennakkoasenteita takaisin. Ymmärrän sarjan lumon, sillä juonenkäänteet ovat vetäviä ja kirjaa lukiessa syntyy voimakkaita kuvia mieleen. En taida haluta ainakaan vielä katsoa sarjaa, sillä oma kuvitukseni vetää varmasti HBO:lle vertoja. 

Pelkkää suurta juhlaa ei tämän kirjan lukeminen aina ollut. Siinä on myös suvantovaiheita ja loputon määrä eri henkilöitä, jotka eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kerronta ja kieli (vai suomennos?) tuntuvat välillä kovinkin keskinkertaisilta, mutta kyllä Martin on palkintonsa ansainnut, koska lukijana jäin kirjan vangiksi. Miten käy suosikkini Tyrianin ja Jon Nietoksen? Entä lohikäärmekuningatar Daeneryksen? Löytääkö Lansesterien vangiksi jäänyt Sansa vapauden ja onnen? Älkää kertoko. Haluan lukea itse.

Helmet-haasteeseen tämä järkäle menee kohtaan #31, fantasiakirja. Myönnettävä on: minä nautin fantasiakirjallisuuden, erityisesti tällaisen aikuisille suunnatusta "korkean fantasian" lukemisesta, vaikka sitä aika harvoin luen. Tässä osassa yliluonnollinen on vasta heräämässä, joten melko realistinen tämä kirjan maailma on.  

Mieleen jäi: Kirjan huikea loppu, joka velvoittaa lukemaan seuraavankin osan.


Matka ajassa: Keskiaikatyylinen tapahtuma-aika (kertokaa noviisille, mainitaanko ajanjaksoa tarkemmin?)

Matka paikassa: Westeros

Kenelle suosittelisin: Tämä lienee jo fantasiaklassikko

Miten teilleni: Kirjastosta

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Synkkien suomalaisten teosten putki jatkuu Kjell Westön uutuudella Rikinkeltainen taivas (2017). Tätä kirjaa on kiitelty ja nimetty "lukuromaaniksi" – mitä tuo tarkoittanee? Itsekin odotin tätä teosta, sillä Kjell Westö ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Erityisesti Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran ovat upeaa kirjallisuutta. 

Vaan mikäköhän meni nyt vikaan? Suurista ennakko-odotuksista huolimatta tämän kirjan lukeminen osoittautui nihkeäksi lukukokemukseksi. Ei lähtenyt lentoon, ei. Taivas on toki rikinkeltainen ja Kjell Westön kerronta tutun sujuvaa, mutta henkilöt herättivät lähinnä vastenmielisyyttä, ja sivustakatsoja kertojaminä ärsytti vätysmäisyydellään. Välillä hän on rikkaan Stellan kanssa, välillä taas ei – sama kehä uudelleen ja uudelleen. 

Yhteisluokkaraja kertojaminän ja kartanonherrasuvun Rabellien välillä on ilmeinen, mutta minkäänlaista kapinaa sen rikkomiseksi ei teoksessa ole. Mikä tekee Rabelleista erityisen kiinnostavia? Eipä juuri mikään mielestäni. Kaikki päätyvät elämään itsekeskeisen ja melko tarkoituksettoman elämän, eikä mitään suurta tarinaa paljastu juontenkäänteiden takaa. Tämä lienee tarkoituskin: elämänmeno sukupolvesta toiseen täynnä valtasuhteita, rahanhimoa ja seksikiemuroita, vailla sen syvempää merkitystä. 

Pidän Kjell Westöä yhtenä parhaista kotimaisista kirjailijoista. Kerronta on uskottavaa ja hienoa – tässäkin kirjassa. Paljon ei välttämättä tapahdu, vaikka usein kokonainen ihmiselämä lipuu sivuilla ohi. Usein tapahtuma-aika on hänen kirjallisuudessaan kuitenkin niin kiinnostava – sisällissota tai talvisodan kynnys– ettei tapahtumien puute haittaa ollenkaan. Nyt kuitenkaan tapahtuma-aika ei tuo juuri jännitteitä, ja jouduin valitettavasti välillä havahtumaan tämän kirjan parissa siihen, että se oli jopa tylsää luettavaa paikoittain. Jätin sen kesken useampaan otteeseen. Sain vihdoin kirjan luettua, eikä Rabellien rasittavaa sukua tule ikävä. 

Helsinki on kuitenkin ihana tässäkin kirjassa, sillä Kjell tuntuu kynällään rakastavan kaupunkia. Tuttuja osoitteita ja katuja minulle. Helmet-haasteen kohta #27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Helsinki – kamarasi kestää jopa Rabellit ja heidän hännystelevät ystävänsä! 

Mieleen jäi: Kirja tuntui loputtomalta, vaikka siinä on vain 459 sivua. 

Matka ajassa: 1960-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Helsinki ja maaseutu meren rannalla, lyhyesti Portugali ja Berliini

Kenelle suosittelen: Kjell Westö -faneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta

Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin. 

Yaa Gyasi: Homegoing

Amerikkalais-ghanalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos Homegoing (2016, suomennos Matkalla kotiin 2017) on lämmin, lohdullinen, sovitteleva, mutta samalla kipeän totuudenmukainen, peittelemätön ja surullinen tarina orjuudesta, rotusyrjinnästä ja hajonneista perheistä. Uskallan väittää, että harvoin näin vaikeita jopa pimeitä teemoja ja aiheita pystyy kirjassa käsittelemään näin lohdullisesti. 

Kirjailijan esikoisteos on minullekin monessa mielessä "ensimmäinen". En ole ennen lukenut ghanalaista kirjallisuutta ja afrikkalaistakin kovin vähän. Orjuuttakin käsittelevät lukemani kirjat ovat tähän asti sijoittuneet jo Amerikkaan, johon tuodut orjat on rahdattu revittynä irti perheistään, taustastaan ja kotimaistaan. Kotiinpaluuta ei orjille ole. Yaa Gyasin kirja on tässä suhteessa hyvin erilainen. 

En muista koskaan lukeneeni samalla tavalla rakennettua kirjaa, jonka jokainen luku vaihtaa näkökulman ja kertojaäänen sukupolvelta toiselle. Sukupolvi toisensa perään seuraa kuin katkeamaton ketju. Aina uusi ihminen esitellään lukijalle, mutta missään vaiheessa tarina ei katkea ja kertojaääni pysyy samansävyisenä – ihme kyllä. Kirjalla on kovin haastava rakenne, joka helposti jättäisi kaikki tarinat pinnallisiksi riipaisuiksi, mutta tässä kirjassa rakenne riemastuttaa ja vie yhtenäisenä tarinan loppuun. 

Kirjassa seurataan kahden toisistaan tietämättömän sisaruksen jelkeläisten elämää 1700-luvun lopulta Ghanasta aina tämän päivän Yhdysvaltoihin. Lähtökohta kahdelle sukuhaaralle on toistensa vastakohtainen: toinen nainen ryöstetään orjaksi valkoiselle miehelle Amerikkaan, toinen päätyy valkoisen orjakauppiaan jalkavaimoksi. Vastakohdat, tuli ja vesi, piinaavat jälkipolvea, eikä rauhaa tunnu tulevan ennen kuin vanhat esi-isien haavat tulevat hoidetuiksi. Ehkä kotiinpaluu on sittenkin mahdollinen. 

Kirjan ehdoton vahvuus minusta on Afrikkaan ja sen kyliin jäävän sukuhaaran seuraaminen. Kiehtovaa kerrontaa ja elämän kuvausta. Henkilöt joutuvat usein oman perheensä tai yhteisönsä hylkäämiksi. Valkoinen mies riistää ja raiskaa, mutta myös yrittää rakastaa välillä. Traagista ja turhauttavaa. 

Naisen ja miehen välisestä suhteesta välittyy lämmin, onnellinen olo: tarinoiden traagisuudesta huolimatta mukaan mahtuu monta onnellista avioliittoa ja suhdetta. Nainen ja mies nauttivat toisistaan, täydentävät toisiaan ja kulkevat rintarinnan, vaikka ympärillä kaikki haluaisivat heidät erottaa. Kirja on mielestäni toiveikas ja sovitteleva sävyltään, mikä tekee siitä poikkeuksellisen lajissaan. 

Helmet-haasteeseen lisään tämän kohtaan #42, esikoisteos. Kirja on juuri saanut myös suomennoksen, joten mahdollisimman moni täälläkin pääsee siitä nauttimaan. Goodreads-sivustolla tämä kirja on ollut kovin kehuttu ja sieltä minäkin sain vinkin  kirjan lukemiseen. Hitaasti luin, koska töissä on ollut kovin kiire, mutta luulen, että suurin osa lukisi tämän hetkessä, sillä kovin kiehtova oli tämä tarina. Nyt on hieman hankalaa asennoitua seuraaviin kirjoihin. Olkoon tämä maksettavana hintana näin hienosta lukukokemuksesta.

Mieleen jäi:

"Then she felt a breeze hit her feet from small holes in the ground. 

"What's below?" she asked James, and the mangled Fante word that came back to her was "cargo."

Then, carried up with the breeze, came a faint crying sound. So faint, Effia thought she was imagining it until she lowered herself, rested her ear against the grate. 

"James, are there people down there?" she asked. "

Matka ajassa: 1700-luvulta nykyhetkeen.

Matka paikassa: Ghana, Yhdysvallat

Kenelle suosittelen: Erityisesti historiallisen romaanin ystäville, Amerikan historiasta kiinnostuneille. Erilainen näkökulma orjuuteen.

Miten tielleni: Kirjastosta jonotuksen ja nyt sakkojen kera.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Nyt en voi vastustaa kiusausta tehdä hieman leikkisää (yksinkertaista ja tyhmähköä) allegoriaa: Kotiruoka on hyvää ja ravitsevaa – sellaista mukavaa ja tuttua lihapullat, ruskeakastike ja perunamuusi -tyylistä arkiruokaa. Tiedät mitä saat, ja se on ravitsevaa ja täyttävää. Ei gourmeta, mutta hyvää. Lisäksi saat istua omassa keittiössä, aurinko paistaa ja kello nakuttaa. Siinä istut ja nautit. Lopuksi kuitenkin käväisee mielessä, olisiko muusi pitänyt sittenkin tehdä alusta lähtien itse, sen sijaan että tuli käyttäneeksi valmisjauhoja. No, oli tämä kuitenkin hyvää ja ainakin eineksen voittaa. 

Tällainen olo minulla oli Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragediaa (2015, suomennos 2016) lukiessa. Ranskankielisen kirjallisuuden nouseva tähti Dicker on minulle uusi tuttavuus. Aikaisempi supersuosittu Totuus Harry Quebertin tapauksesta on jäänyt lukematta. En ole aivan varma, pidinkö lukemastani niin paljon, että aion lukea myös edellisen teoksen. Löyhästi nämä kaksi teosta ovat kuitenkin liitoksissa toisiinsa, joten voin ehkä ottaa harkintaan. Voi tulla hetki, että tämä taas maistuu.

Kirja oli jotenkin kotoisa ja siinä oli jotakin kovin tuttua. Ehkä se johtui kertojaäänen läheisestä sävystä, jonka takia tarinaan oli helppo päästä kiinni. Parasta kirjassa on sen musta huumori. Se yllätti ja nauratti. Hyvää ravintoa siis. 

Itse tarina on melko tasapaksu, vaikka henkilöt – kolme serkusta, Hillel, Marcus ja Winston – pelastavat persoonillaan kirjan. Marcus ihailee rikkaita serkkujaan ja näiden unelmaperhettä ja olisi jopa valmis vaihtamaan vanhempansa näiden vanhempiin. Koko ajan lukijalle kuitenkin vihjataan, että idylli on särkymässä ja kohtalo vie kohti Tragediaa, isolla T:llä. Juonta ei juuri voi paljastaa tämän enempää, sillä ainakaan itse en olisi kirjaa ehkä jaksanut lukea loppuun, ellen olisi jännittänyt, mikä tämä tragedia on. 

Kun tragedia lopulta tapahtuu, se tuntuu ehkä liian epäuskottavalta kaiken tasapaksun jälkeen. Loppu on hurjaa ja melko pinnallista menoa. Kirja onnistuu kuitenkin käsittelemään syviä teemoja: perheen rakkaus, kaiken ohimenevä veljeys ja sisarkateus. Ihan nokkelaa tekstiä, ja ymmärrän Dickerin suosion, vaikkei minusta kuitenkaan tullut suurinta fania. 

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ennen kaikkea sukutarina (perhetrilleriksikin kirjan takakannessa mainostettu) ja kelpaa hyvin Helmet-haasteen kohtaan #26 (sukutarina). Se on nopeasti luettu, vaikka sivuja on yli 500. Maha tuli täyteen.

Mieleen jäi: RAKASTAN TEITÄ, GOLDMANIT (suurta sukurakkautta koko tarina)

Matka ajassa: 1990-luvulta vuoteen 2011, pikaisesti käydään myös 1960- ja 1970-luvuilla

Matka paikassa: Baltimore, Maryland ja Florida

Kenelle suosittelen: Helpohkoa luettavaa ja silti "hyvää kirjallisuutta" (Apua, miten sorrun tällaiseen hyvä/huono -jakoon!)

Miten tielleni: Kirjaston uutuus