Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskaltaisin väittää, että Max Seeckin Uskollinen lukija (2019) löytyi tänä jouluna usean suomalaisen kodin kuusen alta. Kirjakauppoja kierrellessäni näin monen tätä kirjaa hipelöivän ja se olikin nostettu houkuttelevasti näkyville lahjaehdotuksena. Eivät tule lahjan saaneet pettymään, sillä dekkari on mitä mainiointa lomalukemista!

Minulla on viha-rakkaussuhde dekkareihin. Välillä jo luovuin kokonaan niiden lukemisesta, koska mielestäni petyin niihin toistuvasti. Menetin mielenkiintoni jo ensimmäisten lukujen jälkeen. Silti minussa asuu pieni dekkareiden lukija (jopa suurkuluttaja), enkä usko kirjallisuuden arvottamiseen genren perusteella. Dekkareilla on paikkansa!

Tämänkin kirjan kohdalla emmin, sillä Max Seeck on uusi tuttavuus. Kirja kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Se oli äänikirjana mukanani joulusiivouksissa ja pitkillä vauvani kanssa kulkemillani vaunulenkeillä. Varsin onnistunut dekkari, jonka henkilöt kiinnostavat ja juonenkäänteitä riittää - ehkä jopa turhankin hengästyttävästi.

Kirjan alussa Helsingin Kulosaaressa tapahtuu järkyttävä murha: kuuluisan kirjailijan vaimo löytyy julmasti murhattuna pariskunnan upeasta kodista. Jutun saa tutkittavakseen rikoskonstaapeli Jessica Niemi. Niemi on mielenkiintoinen hahmo, jonka taustaa avataan takaumilla (kirjan parasta antia!). Uskon ja toivon, että Niemestä saamme lukea lisääkin, sillä sen verran mielenkiintoinen hahmo hän on.

Kirjaa mainostetaan psykologiseksi dekkariksi, mutta mielestäni mitenkään erityisen vahvasti sellaiseksi se ei asetu. Jännitystä riittää ja juoni edellä mennään. Hieman epäuskottavia piirteitä kirjassa on paljon, sillä tapahtumapaikkana Helsinki vetää tämän lukijan arjen realismiin turhankin vahvasti. Joka tapauksessa minusta satanismikytkökset olisi voinut jättää pois, sillä kirja on jännittävä ilmankin niitä.

Tämän enempää ruotimatta: Max Seeck osaa kirjoittaa ja kirjaa voi suositella ehdottomasti! Tulen lukemaan kirjailijalta lisääkin. Täydellistä lohtukirjallisuutta konvehtirasian äärellä. Suosittelen.

Pierre Lemaitre: Iréne

Tämän pelottavan kannen takaa paljastuu pelottava kirja. Ranskalaisen palkitun rikoskirjailijan Pierre Lemaitren Iréne (2006, suomennos 2016) sai minut miettimään omia rajojani lukijana. Iréne on yksi väkivaltaisimmista lukemistani teoksista. En ole kovin herkkänahkainen yleensä, mutta tämän kirjan sivuilla käväisi jopa muutaman kerran miete, pitäisikö lopettaa kesken. En lopettanut kuitenkaan osittain siksi, että kirja on hyvin – ainakin tavanomaista dekkaria paremmin – kirjoitettu. 

Iréne kuuluu Camille Verhoeven -sarjaan, jonka aiemmin julkaistut ja suomennetut osat ovat Alex ja Camille. Hieman harhaanjohtavasti sarjan viimeiseksi suomennettu Iréne on kuitenkin sarjan ensimmäinen kirja. Sen päähenkilö on rikoskomissaari Camille Verhoeven, pienikokoinen älykäs mies, joka on onnellisesti naimisissa raskaanaolevan Iréne-vaimonsa kanssa. Pariisin lähistöllä tapahtuu poikkeuksellisen raaka murha, jonka tutkiminene johdattaa Camillen hyytävän sarjamurhaajan jäljille. Murhaaja jäljittelee rikoskirjallisuuden tunnettuja murhia. Hän tekee fiktiosta totta. Enempää ei kannata paljastaa, jottei juoni liikaa paljastu.

Veri roiskuu ja kaikki vastenmielisimmätkin yksityiskohdat kuvataan lukijalle. Teos lienee ollut liian väkivaltainen kansainväliseen menestykseen: Tässäkö syy, että muut osat käännettiin ensin? Loppua kohden, mietin viekö kirjailija sittenkään tapahtumat aivan kaameimmalle tasolle, ja sinnehän hän vie vastahakoisen lukijan kuitenkin.

Helmet-haasteeseen ymppään tämän dekkarin kohtaan #47, kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tämän kirjan nimessä on erisnimi ja se on käännöskirja. Helposti täyttyy tämän vuoden haasteet. 

Seuraava osa Alex on jo lainattuna kirjastosta, mutta emmin sen lukemista. Kannattaako lukea, vai olikohan se nyt tässä? 

Mieleen jäi: Huh huh. Komeasti kirjoitettu dekkari, mutta liika väkivaltaisuus vetää kyllä pisteet alas väkisin. 

Matka ajassa: 2003

Matka paikassa: Pariisin lähiseutu ja lyhyesti Scotlanti

Kenelle suosittelen: Missä on uusi Stieg Larsson? Häntä odotellessa laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville.

Miten tielleni: Kirjastosta kovan jonotuksen jälkeen

Stephen King: Mersumies

Stephen King liitetään kirjailijana niin kiistattomasti kauhuun, että potentiaalisille lukijoille pitää varmuudeksi alleviivata jo kannen mainossitaateissa, että teoksessa ei ole mitään yliluonnollista, vaan  se on trilleri – ja tässä lajissa melko perinteinen vieläpä. Kingin Mersumies (2014, suomennos 2016) ei kuuluisasta kauhun kuninkaaksi nimetystä kirjailijastaan huolimatta anna kovin kummoisia jännityksen väristyksiä ainakaan tälle lukijalle. 

Mersumiehen päähenkilö on eläkkeelle siirtynyt, mutta syrjäytetyksi itsensä tunteva, entinen rikosetsivä Bill Hodges. Hänen päivänsä täyttävät loputon television tuijottelu ja isänsä aseen hively. Ihmissuhteet ovat kaikonneet ja elämältä hävinnyt merkitys. Hodges on melko tyypillinen dekkareiden antisankari, jonka lukija jo ennen kirjan avaamista tietää melko varmasti omaavan erityisosaamista ja sinnikkyyttä. 

Näinhän siinä käy: ylipainoisen Hodgesin pakottaa ylös lepotuolista hullu massamurhaaja, Mersumies, jonka rikoksen tutkinta jäi pahasti Hodgesilta kesken ennen eläkkeelle siirtymistä. Mersumies kutsuu sairaalla kirjeellään Hodgesin sosiaalisen median vaarallisille vesille. Alkaa takaa-ajo ja rikoksen uudelleen selvittely.

Jännitystä mielestäni kirjassa vie murhaajan jatkuva läsnäolo heti kirjan alussa. Lukija saa tietää hänestä liikaa aivan liian varhain – loput hän voikin sitten jo itse arvata. Kirjassa näkökulma vaihtuu Hodgesin ja Mersumiehen välillä tiuhaan ja ehkä hieman liian tasapuolisesti. Koska kyseessä on trilogian avausteos, panttaako kirjailija tietoa itse päähenkilöstä? Olisin halunnut tietää enemmän Hodgesista, joka itse asissa on melko mehevä hahmo. Mersumies taas on niin vastenmielinen, että välillä oli jopa vaikea lukea hänestä kertovaa tekstiä. 

Mersumies kirjan nimenä on jotenkin lapsekkaan outo, ja se herätti huomiota ja hieman hymähtelyä lähipiirissä. Mieheni päätyi vääntämään nimen Persumieheksi, joka olisikin ollut jo varsin mielenkiintoinen kirjan nimi. Kirjan teksti vilisee myös kuluneita sanontoja, jotka ärsyttivät. Olikohan tämä suomennoksen vika? 

Summa summarum: lukukokemuksena tämä Kingin – jonka teoksista olen yleensä pitänyt tai ainakin niitä ihaillen pelon takia vältellyt – trilleri jää melko latteaksi. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia se kuitenkin sisältää, joten luin teoksen ihan mielelläni loppuun. Olen kahden vaiheilla, luenko trilogian muita osia.  

Alan jo miettiä, etteivät dekkarit ole minun juttuni. Päädyn aina pettymään ja sitten lyttäämään ne. Ainakin viime aikoina en ole lukenut juuri mitään sykähdyttävää. Miksiköhän päädyn silti niitä lukemaan?

King kirjailijana on kuitenkin aika maestro, joten hänen uransa ansaitsee kiitosta. Hän on kirjailijana monipuolinen – ennakkoluutonkin tarttuessaan eri genreihin – ja äärettömän tuottelias: Helmet-haasteessa vien tämän teoksen kohtaan #37 (kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).  

Mieleen jäi: "Hän istuu sinä iltana laiskanlinnassa ja katsoo yhdentoista uutiset. Hän näyttää valkoisessa pyjamassa ylipainoiselta haamulta. Kalju kiiltää harvenevan tukan alta himmeästi. - - Hodges sanoo pimeässä: - Olen valmis kuuntelemaan. Minulla on aikaa. Olenhan eläkkeellä. Hän nukahtaa hymyillen."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: USA

Kenelle suosittelen: Keskivertoa trilleriä kuuluisalta kirjailijalta, jolta löytyy paljon parempaa luettavaa. Sinuna ehkä skippaisin.

Miten tielleni: kirjastosta jonottaen sain tämän suositun uutuuden

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

»Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,

vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän."

Agatha Christien suosittu klassikko Eikä yksikään pelastunut (1939, suom. 1940) on niitä teoksia, joista tietää paljon – oikeastaan liikaa – jo ennen lukemista. Olisi väärin kirjoittaa, ettei teos säväyttänyt, sillä mielessä täytyy pitää, että tämän teoksen rakentamalle pohjalle melko pitkältä moderni dekkari nojaa, joten täytyy muotoilla sanat tarkasti. Tämän teoksen lyttääminen olisi samanlainen moka kuin sanoa, ettei Jimi Hendrixin soolot oikein sytytä.  

Eikä yksikään pelastunut on asetelmaltaan jännittävä, lähes ahdistava. Suljettu tila, syrjäinen saari ja murhaaja, joka armotta murhaa mielensä mukaan. Populaa kaatuu kuin pelinappulaa, ja runon neekeripojan kohtalot saavat toisinnon romaanissa jopa hieman tylsähkönä listana. Ehkä tämä listamaisuus tökki eniten tämän klassikon lukemisessa. "Nehän kuolevat kaikki" – sen kertoo jo romaanin nimi. Jännitykseksi jää, kuka murhaa, millä tavalla ja milloin. 

Toisaalta dekkari ei ole kuivaa rikoksen ratkaisua. Lukija jää sivuosaan ratkaisijana, sillä koko ajan tapahtuu ja päitä tippuu. Loppua kohden tunnelma todella tiivistyy jopa hengästyttäväksi. Agatha Christie on kyllä dekkarin kuningatar. Juonen säästän tuleville lukijoille, sillä yhtään enempää en kuuluisista juonenkäänteistä koe tarpeelliseksi paljastaa. 

Ongelma tämän teoksen kanssa on se, että dekkareita on tullut luettua liikaa. Dekkarit eivät ole ihan lempigenreä, mutta luen niitä usein silti nauttien ja mielelläni. Tämä klassikko olisi pitänyt lukea ensimmäisten joukossa, jotta oikeasti ymmärtäisi sen arvon ja osaisin arvostaa sen – myös tunnetasolla– sille kuuluvalle paikalle. Nyt kuitenkin tunnelmana on melko tympeä ihan ok. Suotakoon se lukijalle. 

Mieleen jäi: "Kuusi pientä posliinineekeriä...vain kuusi – kuinka monta on jäljellä, kun päivä on kulunut iltaan..."

Matka ajassa: 1900-luvun alun vuosikymmenet

Matka paikassa: Devonin kaukainen saari, Neekerisaareksi kirjassa nimetty

Kenelle: Kaikille dekkareita lukeville. Tämä on se pohja, jonka päällä moderni dekkari makaa.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta tämä vähintään kerran kastunut ja repaleinen kappale tuli lainattua.