Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Joulun toinen paketti oli Finlandia-voittaja 2016, kuten varmaan niin monella muullakin. En itse aio tästä kirjasta sanoa mitään, vaan siirrän kapulan vierailevalle tähdelle, miehelleni. Sana on siis hänen. Hän on ylpeä helsinkiläinen, joten nauttikaa analyysistä!

"Heh, kiitos, Mila. Helsinki tosiaan on toinen suuri rakkauteni heti sinun jälkeesi. Meri, silokalliot, arkkitehtuuri; Espa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä; uudet kaupunginosat, joissa Helsingin perusta, harmaa ja ikiaikainen peruskallio, on räjäytetty palasiksi tornitalojen ja uusien helsinkiläisten tieltä; Senaatintori, jonka kruunana loistaa kauas merelle Tuomiokirkko, Itämeren tyttären ylpeyden aihe.

Helsinki ei olisi Helsinki ilman Tuomiokirkkoa. Se ei ole (ainakaan vielä) ikoninen rakennus, mutta se on Helsingin maamerkki, turistikohde numero yksi. Se on myös yksi suosikkirakennuksistani Helsingissä, ja siitä on tullut entistä rakkaampi poikani kuoroharrastuksen kautta. Se toimii upeasti niin konserttipaikkana kuin seurakuntansa pyhäkkönä, siellä kohtaavat edelleen maallinen ja taivaallinen valta - ainakin pari kertaa vuodessa. Se kertoo Helsingin historian, ei, oikeastaan se liittää meidät juutalais-kristilliseen perinteeseen, uskonpuhdistuksen, valistukseen, kansallisromantiikkaan, demokaratiaan, nationalismiin, se liittää meidän Eurooppaan. Lyhyesti: Senaatintori Tuomiokirkkoineen tekee Suomesta länsimaan. Se ei ole vain helsinkiläisten tai suomalaisten historiaa. Se on osa läntisen Euroopan historiaa.

Helsingin "pääarkkitehdin", saksalais-helsinkiläisen Carl Ludvig Engelin elämä on osa tätä yhteistä historiaa, eurooppalaista tarinaa. Kun juuri nyt ympäri Eurooppaa ollaan rakentamassa aitoja ja sulkemassa rajoja, niin meidän on hyvä muistuttaa itseämme ja toisiamme siitä, että historiamme on yhteinen. Tuomiokirkko käy siitä hyvänä esimerkkinä: suomalaisten kirkko, jonka suunnitteli saksalainen ja rakennutti venäläinen. 

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo fiktiivisten päiväkirjamerkintöjen kautta Engelin elämän (1816-1840) Helsingissä, ja tulee samalla kertoneeksi myös tarinan Helsingistä, pienestä syrjäisestä tuulenpieksemästä kaupungista, josta Tsaarin mahtikäskyllä päätettiin tehdä suurruhtinaskunnan pääkaupunki. 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

Helsingistä tuli kuitenkin Engelille elämäntyö, joka jatkui vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Yksi hänen päätöistään, Tuomiokirkko, Suurkirkko, ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, eikä myöskään aivan sellaisena kuin Engel oli sen suunnitellut.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole ja kun vaimoni kuolemasta on tullut vain osa elämäntarinaani, jota kerrottaessa, jos sen joku sattuu vielä muistamaan, tuskin edes vakavoidutaan.

Viikilän kirja on mukavaa luettavaa, kieli on kaunista, runollista (voiko runoilijalta toisaalta muuta odottaakaan?). Helsinki on vahvasti läsnä: merituulessa, pitkässä ja pimeässä talvessa, tutuissa paikoissa. Ja se oli minusta kirjassa parasta. Minun kaupunkini. Sen tarina. Osa minua?

Ei kirjasta kuitenkaan klassikoksi ole, enkä tiedä, pystyvätkö muut kuin helsinkiläiset syttymään siitä. Tai jos pystyvät, niin olisi mielenkiintoista kuulla, mikä kirjassa ulkopaikkakuntalaista viehättää. Minusta kirja on Kjell Westö -tyyppisesti rakkaudentunnustus Helsingille, sen ihmisille, paikoille ja tarinoille. 

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, erityisesti siksi, että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat tarinoita, jotka vahvistavat yhteistä, eurooppalaista identiteettiä (mutta myös siksi, että sen lukee puolessatoista tunnissa). Meillä on juuret, ja niistä on syytä pitää kiinni. 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Edgar Parts, nilkki

Olen vältellyt tätä kirjaa ja lukenut siitä kyynisiä kommentteja. Moni lukija on tuominnut Sofi Oksasen Viro-aiheisen kvartettisarjan kolmannen osan Kun kyyhkyset katosivat (2012) vaikealukuiseksi, tylsäksi, juoneltaan liian polveilevaksi – Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander jopa suosittelee toista lukukertaa teoksen ymmärtämiseksi – ja selkeästi Puhdistusta heikommaksi teokseksi. Oksasen kirjoitustyyliäkin on lievästi kritisoitu blogimaailmassa tyyliin: "Onhan hän hyvä kirjailija, mutta ei hän mikään kielellä iloittelija ole..." Sofi Oksasen teosten Suomen mittakaavassa massiivinen markkinointi, hypetys ja kansainvälinen menestys lienee ärsyttänyt monia – ehkä vähän myös minua, ja siksi tämä teos on ollut monta vuotta lukematta.

Kaikella kunnioituksella tämän teoksen kriittisiä kanssalukijoita kohtaan, minun täytyy nyt olla eri mieltä: Kun kyyhkyset katosivat on parasta aikamme suomalaista kirjallisuutta. Sofi Oksanen on loistava, ovela ja kielellisesti häkellyttävän taitava kirjailija. Uskallan väittää, ettei meillä Suomessa ole ollut Waltarin ja Linnan jälkeen toista vastaavaa tarinan kertojaa.  Hän on kansainvälisen tason kirjailija, joka uskaltaa kertoa suuria tarinoita ja ennen kaikkea luottaa lukijan kykyyn lukea sekä ymmärtää lukemaansa.

Mielestäni Kun kyyhkyset katosivat ei ollut vaikea teos, mutta se haastoi lukijansa. Miksi kaiken kirjallisuuden pitäisi olla helppoa? Ovatko jopa lukemista rakastavat ihmiset menettäneet keskittymisen taidon? Kun kaikki ympäröivässä yhteiskunnassa on nopeaa, vaihtuvaa ja helppouteen pyrkivää, olisi ihme, jos se ei vaikuttaisi myös kirjallisuuteen. Tästä on jo valitettavasti viitteitä. Lukijat ja kriitikot kiittelevät lyhyitä lukuja ja yksitasoista viihdyttävää kirjallisuutta (esim. Anthony Doerr Kaikki se valo, jota emme näe). Minulla tuntuu tänä aamuna olevan voimakkaita mielipiteitä ja terävä kieli. Sallinette ja kestänette tämän. :)

En viitsi verrata teosta Puhdistukseen. Se on vahvasti omansa ja mielestäni ansaitsee arvionsa myös irrallaan edeltäjästään. Minun pitäisi lukea uudelleen Puhdistus, jotta osaisin sanoa kummasta pidän enemmän. Selvää tämän jälkeen kuitenkin on, että Norma on kirjailijan väliteos ja huomattavasti "pienempi" kertomus. Kun kyyhkyset katosivat nimittäin on suuri – ja tärkeä teos. Se kertoo vastenmielisestä henkilöstä ja vastenmielisistä historian tapahtumista. Eihän tällaista lue mielellään ja silti juuri tällaista pitää lukea. Jokaisessa ajassa on omat Edgarinsa. Paha ei saanut palkaansa useinkaan Länsi-Saksassa ja DDR:ssä, vaan symbolit ja aatteet vaihtuivat johtajien pysyessä samoina.    Ei kansaa ja sen johtajia voi täysin vaihtaa. Valitettavasti Kun kyyhkyset katosivat ei ole uskomattomissa juonenkäänteissään epäuskottava, totuus on tarua paljon ihmeellisempi. Se mihin ihminen pystyy pahassa on käsittämätöntä.

Kun kyyhkyset katosivat jää mieleeni aina jaettuna lukukokemuksena: kuuntelin sen äänikirjana yhdessä mieheni kanssa. Se ympäröi meidät ja piti intensiivisesti otteessaan milloin missäkin. Välillä kuuntelua ei voinut lopettaa ja välillä oli pakko pysäyttää ja keskustella kuullusta. Toimiko teos erityisen hyvin kuunneltuna? En tiedä, mutta sen kuuntelu oli kivaa. Annan sanan nyt miehelle. Kertokoon hän enemmän.

Kuuntelu oli kivaa. Yhteensä 10 tuntia, milloin autossa, milloin terassilla, milloin sängyllä maaten. Tarina piti koko sen ajan otteessaan. Ja kun ei kuunneltu, tarina, henkilöt, kohtalot pyörivät mielessä – seuraavaa kuuntelukertaa oikein odotti. 

Kirjan päähenkilö Edgar on lurjus, narsisti (tämän tuomion antaisivat Vauva-keskustelupalsta ja naistenlehdet), ehkäpä psykopaatti, joka onnistui neljän vallan aikana (lyhyt Viron itsenäisyys, ensimmäinen neuvostomiehitys, natsimiehitys ja neuvostotasavallan aika) selviytymään "voittajana". Keinot olivat raakoja, epäinhimillisiä, petosta, huijausta, ilmiantoja, murhia. Edgar kokee kuitenkin tekevänsä oikein. Hänellä on nilkin moraali ja sammutettu omatunto. 

Edgarin vastakohta on hänen serkkunsa Roland, joka taisteli maan alla eri miehittäjiä vastaan. Aina keinot eivät olleet niin yleviä kuin tavoite – ja se ei voinut olla vaikuttamatta miehen mieleen. Tarinan lopussa Roland kuvataan viinan viemänä, porstuaan sammuneena maalaisjunttina, jota oma tytär häpeää.

Serkusten kautta käydään läpi vuodet 1941–1966, jolloin valta vaihtui Virossa tiuhaan, moni menetti henkensä ja vielä useampi integriteettinsä. Aika oli kamala, ja ansaitsee Oksasen erinomaisen tarinan. 

En tiedä, miten virolaiset ovat ottaneet vastaan Oksasen teokset (tämä ja Puhdistus), mutta epäilen, että aiheesta on edelleen liian vaikea puhua. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee...

Oli hauskaa jakaa tarina yhdessä. Keskustella siitä. Pohtia historiaa. Yhdistää tarinaa aikaisemmin luettuun. Suosittelen sitä myös pariskuntien yhteiseksi tekemiseksi!

Lukija Esa-Matti Longin rauhallinen ääni ja selkeä lausuminen tekivät kuuntelusta myös mukavaa. Taito sekin. Erityisesti kun miettii nykyisiä radiotoimittajia, joiden puhe on usein kuin kärpästen surinaa korvissa. Sanotaan, että kirjoitus- ja lukutaito rapistuvat, mutta puhetaitokin? Jälkigutenbergiläinen aika – mihin vaimokin tuossa kärkevästi edellä viittasi – suosii pikaista tyydystä, älämölöä ja hengen helppoutta. Onneksi meillä on Sofi Oksanen. 

Kuunnellessa sai alkunsa Virosta ostetuista langoista kaulahuivi Edgar. Oi, miten eläkeläistä ja kapinallista kuunnella ja neuloa.

Mieleen jäi: ” Mitä nopeammin hän ymmärtäisi illegaalien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tekijöitä, sitä nopeammin hän pääsisi maan alle kadonneiden miesten perään ja juuri tämän päiväkirjan pitäjän. Hänen pitäisi ymmärtää heidän ajatuskulkunsa paremmin kuin omansa. Sillä vaikka ihminen onnistuisi hankkimaan uuden henkilöllisyyden, uuden nimen, rakentamaan itselleen uuden taustan, jokin vanhasta elämästä paljastaisi aina.”

Matka ajassa: 1940- ja 1960-luku

Matka paikassa: Viro

Kenelle: Viron lähihistoriasta kiinnostuneille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville, ihmisyyden saloihin syventyville

Miten tielleni: äänikirjana kirjastosta täysin sattumalta