Näytetään tekstit, joissa on tunniste kateus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kateus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. tammikuuta 2020

Daphne du Maurier: Rebekka


Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  



perjantai 10. maaliskuuta 2017

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia


Nyt en voi vastustaa kiusausta tehdä hieman leikkisää (yksinkertaista ja tyhmähköä) allegoriaa: Kotiruoka on hyvää ja ravitsevaa – sellaista mukavaa ja tuttua lihapullat, ruskeakastike ja perunamuusi -tyylistä arkiruokaa. Tiedät mitä saat, ja se on ravitsevaa ja täyttävää. Ei gourmeta, mutta hyvää. Lisäksi saat istua omassa keittiössä, aurinko paistaa ja kello nakuttaa. Siinä istut ja nautit. Lopuksi kuitenkin käväisee mielessä, olisiko muusi pitänyt sittenkin tehdä alusta lähtien itse, sen sijaan että tuli käyttäneeksi valmisjauhoja. No, oli tämä kuitenkin hyvää ja ainakin eineksen voittaa. 

Tällainen olo minulla oli Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragediaa (2015, suomennos 2016) lukiessa. Ranskankielisen kirjallisuuden nouseva tähti Dicker on minulle uusi tuttavuus. Aikaisempi supersuosittu Totuus Harry Quebertin tapauksesta on jäänyt lukematta. En ole aivan varma, pidinkö lukemastani niin paljon, että aion lukea myös edellisen teoksen. Löyhästi nämä kaksi teosta ovat kuitenkin liitoksissa toisiinsa, joten voin ehkä ottaa harkintaan. Voi tulla hetki, että tämä taas maistuu.

Kirja oli jotenkin kotoisa ja siinä oli jotakin kovin tuttua. Ehkä se johtui kertojaäänen läheisestä sävystä, jonka takia tarinaan oli helppo päästä kiinni. Parasta kirjassa on sen musta huumori. Se yllätti ja nauratti. Hyvää ravintoa siis. 

Itse tarina on melko tasapaksu, vaikka henkilöt – kolme serkusta, Hillel, Marcus ja Winston – pelastavat persoonillaan kirjan. Marcus ihailee rikkaita serkkujaan ja näiden unelmaperhettä ja olisi jopa valmis vaihtamaan vanhempansa näiden vanhempiin. Koko ajan lukijalle kuitenkin vihjataan, että idylli on särkymässä ja kohtalo vie kohti Tragediaa, isolla T:llä. Juonta ei juuri voi paljastaa tämän enempää, sillä ainakaan itse en olisi kirjaa ehkä jaksanut lukea loppuun, ellen olisi jännittänyt, mikä tämä tragedia on. 

Kun tragedia lopulta tapahtuu, se tuntuu ehkä liian epäuskottavalta kaiken tasapaksun jälkeen. Loppu on hurjaa ja melko pinnallista menoa. Kirja onnistuu kuitenkin käsittelemään syviä teemoja: perheen rakkaus, kaiken ohimenevä veljeys ja sisarkateus. Ihan nokkelaa tekstiä, ja ymmärrän Dickerin suosion, vaikkei minusta kuitenkaan tullut suurinta fania. 

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ennen kaikkea sukutarina (perhetrilleriksikin kirjan takakannessa mainostettu) ja kelpaa hyvin Helmet-haasteen kohtaan #26 (sukutarina). Se on nopeasti luettu, vaikka sivuja on yli 500. Maha tuli täyteen.

Mieleen jäi: RAKASTAN TEITÄ, GOLDMANIT (suurta sukurakkautta koko tarina)

Matka ajassa: 1990-luvulta vuoteen 2011, pikaisesti käydään myös 1960- ja 1970-luvuilla

Matka paikassa: Baltimore, Maryland ja Florida

Kenelle suosittelen: Helpohkoa luettavaa ja silti "hyvää kirjallisuutta" (Apua, miten sorrun tällaiseen hyvä/huono -jakoon!)

Miten tielleni: Kirjaston uutuus