Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.