Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskaltaisin väittää, että Max Seeckin Uskollinen lukija (2019) löytyi tänä jouluna usean suomalaisen kodin kuusen alta. Kirjakauppoja kierrellessäni näin monen tätä kirjaa hipelöivän ja se olikin nostettu houkuttelevasti näkyville lahjaehdotuksena. Eivät tule lahjan saaneet pettymään, sillä dekkari on mitä mainiointa lomalukemista!

Minulla on viha-rakkaussuhde dekkareihin. Välillä jo luovuin kokonaan niiden lukemisesta, koska mielestäni petyin niihin toistuvasti. Menetin mielenkiintoni jo ensimmäisten lukujen jälkeen. Silti minussa asuu pieni dekkareiden lukija (jopa suurkuluttaja), enkä usko kirjallisuuden arvottamiseen genren perusteella. Dekkareilla on paikkansa!

Tämänkin kirjan kohdalla emmin, sillä Max Seeck on uusi tuttavuus. Kirja kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Se oli äänikirjana mukanani joulusiivouksissa ja pitkillä vauvani kanssa kulkemillani vaunulenkeillä. Varsin onnistunut dekkari, jonka henkilöt kiinnostavat ja juonenkäänteitä riittää - ehkä jopa turhankin hengästyttävästi.

Kirjan alussa Helsingin Kulosaaressa tapahtuu järkyttävä murha: kuuluisan kirjailijan vaimo löytyy julmasti murhattuna pariskunnan upeasta kodista. Jutun saa tutkittavakseen rikoskonstaapeli Jessica Niemi. Niemi on mielenkiintoinen hahmo, jonka taustaa avataan takaumilla (kirjan parasta antia!). Uskon ja toivon, että Niemestä saamme lukea lisääkin, sillä sen verran mielenkiintoinen hahmo hän on.

Kirjaa mainostetaan psykologiseksi dekkariksi, mutta mielestäni mitenkään erityisen vahvasti sellaiseksi se ei asetu. Jännitystä riittää ja juoni edellä mennään. Hieman epäuskottavia piirteitä kirjassa on paljon, sillä tapahtumapaikkana Helsinki vetää tämän lukijan arjen realismiin turhankin vahvasti. Joka tapauksessa minusta satanismikytkökset olisi voinut jättää pois, sillä kirja on jännittävä ilmankin niitä.

Tämän enempää ruotimatta: Max Seeck osaa kirjoittaa ja kirjaa voi suositella ehdottomasti! Tulen lukemaan kirjailijalta lisääkin. Täydellistä lohtukirjallisuutta konvehtirasian äärellä. Suosittelen.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Harvoin olen onnistunut väistelemään näin kaunista ja taitavasti kirjoitettua kotimaista teosta. En todellakaan tiedä, miksen ole tätä Finlandia-palkittua kirjaa aiemmin lukenut, varsinkin kun se on lojunut kirjahyllyssäni jo joulusta 2012. Lukulistalla Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012) on ollut koko tämän vuoden, ja nyt vihdoin sain sen luettua, ja voi, miten hieno kirja se onkaan!

Jää on kertomus ulkosaaristoon Luodoille muuttavasta nuoresta pappisperheestä. Päähenkilöinä ovat lempeä ja ehkä hieman hyväuskoinenkin pappi, Petter ja hänen sähäkkä, monimutkainen ja tehokas – jopa niin tehokas, että lukijana etäännyin hänestä hyvin pian – vaimonsa Mona. Kyläyhteisö ottaa pienen perheen hyvin vastaan ja alkaa sopeutuminen karuun luonnonvoimien armoilla elävään saaristoon.

Joitakin kylän henkilöitä esitellään kirjassa lukijalle tarkemmin, mutta pienehköön osaan he kuitenkin päätyvät, sillä heistä ajatuksineen ja tunteineen saa välillä vain välähdyksenomaisia "maistiaisia". Eniten ääneen pääsee Posti-Anton, joka aistii luonnossa ja meressä piilevät voimat ja tietää tulevia. Toinen kirjan tärkeä sivuhenkilö on Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina, jonka elämää avataan jonkin verran. Hänen tarinansa tuntuu uskomattomalta, jopa hieman epäuskottavalta, mutta onhan historia täynnä aivan käsittämättömiä tarinoita, joten sujahtihan hänkin saaristoon.

Kirjan suurin anti on mielestäni luonnon kuvaus. Saaristo elää tuulineen, jäineen, myrskyineen niin elävästi, että melkein vilustuin lukemieni sivujen välityksellä. Luontoa ei ihannoida, mutta sitä kunnioitetaan. Luonto on voima, joka tappaa säälimättä ihmisen kesken unelmiensa, päämääriensä ja ihanteidensa. Jää pisti minut hiljaiseksi pakottamalla miettimään elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, ennakoimattomuutta ja arkista elämänmenoa ylipäätään. Miten kaunista elämä on ja miten julmaa samalla! Kitsasta onnea ehkäpä, niin että osalta se otetaan pois ilman varoitusta.

Kirjan uskonnollinen konteksti ei minua haitannut. Jaksoin oikein hyvin jumalanpalvelusten pitkät kuvaukset, niin kauniisti ja yksityiskohtaisesti huomioiden Lundberg kirjoittaa. Mikään herkkä teos ei kirja kuitenkaan ole. Loppu on yksi karuimmista koskaan lukemistani. Jäin nieleskelemään tyhjää, ja toden totta kerrankin takakannen hehkutukset ovat totta: minun on vaikea ottaa uutta kirjaa käteeni. Luulen, että toivun piankin, mutta kirja jätti kyllä pysyvän jäljen.

P.S. Aivan ihanaa kirjoittaa tänne jälleen! Tauko teki hyvää!

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

Piia Leino: Taivas

Miltä näyttää Helsinki vuonna 2058? Jos on Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kirjaa Taivas (2017) uskominen, paikka on karmiva. Mannerheimintie on ruohottunut ja kauppatorilla myydään lokkeja syötäväksi. Maailma on kokenut ilmastokatastrofin, kansanvaelluksen ja sotia. Kaikesta tästä on seurannut se, että rajat on laitettu kiinni ja ihmisten vastarinta on murrettu jo aikoja sitten. 

Lamaannus on vallannut Helsingin. Kaupunki on vain aitojen valkoisten suomalisten, lapsia ei enää synny ja viimeinen kaupunkilaisten sukupolvi laahustaa päivästä toiseen vailla tarkoitusta. Yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ole, koska internet on kaatunut aikoja sitten, eikä edes valtion rajoista ole tietoa. Ihmisiä tämä ei enää edes tunnu kiinnostavan.

Helsingin järjestystä pitää yllä Valo-niminen hallinto, joka jakaa kerjäläisille leipää ja kansalaiset se tarjoaa sirkushuveja, sillä ankeaa ja pelottavaa arkea kansalaiset voivat paeta lohdulliseen virtuaalitodellisuuteen nimeltä Taivas. Taivas on oikean elämän vastakohta: se on täydellisen kaunis, miellyttävä, aisteja hivelevä ja palkitseva. Toisia ihmisiä ei enää kaipaa - eikä oikeastaan mitään muutakaan oikeasta elämästä. Kun on kerran käynyt Taivaassa, ei halua enää takaisin. Paluu on pakollinen paha, joko ostettu aika loppuu tai nälkä pakottaa syömään nopeasti tarjolla olevaa sirkkamuhennosta. 

Yliopisto korisee vielä juuri ja juuri hengissä. Eräs Valon kemiallinen tutkimusprojekti tempaa mukaansa Taivaan lamauttaman Aleksin, joka on intohimottomasti työskennellyt jo pitkään yliopistolla. Tärkeintä hänelle elämässä on Taivas, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Hän saa kuitenkin tehtäväksi kokeilla lääkettä, joka ehkä herättää ihmiset unestaan. 

Aleksi tapaa Taivaan virtuaalimaailmoissa Iinan, noin kolmekymmentävuotiaan naisen, joka on Taivaan ohjelmoijan, Jalon, elätti. Lääkettä kokeiltuaan Aleksi haluaa tavata naisen myös tosielämässä. Käynnistyy tapahtumasarja, joka saattaa muuttaa koko yhteiskunnan järjestyksen. 

Kirjan kiehtovinta antia on pohdinta ihmisyyden ytimestä: ihmisyyteen kuuluu tietynlainen elinvoimainen primitiivisyys. Seksuaalinen vetovoima, halu ja jopa väkivalta on osa ihmisyyttä. Kun tämän karsii pois, jää jäljelle voimaton ihminen ja hitaasti kuoleva yhteiskunta.

En ole vähään aikaan lukenut yhtä pelottavaa kirjaa kuin Leinon Taivas. Samanlaisia tuntemuksia herätti viimeksi kylmäävä Risto Isomäen Sarasvatin hiekan tulevaisuudenkuva, jossa ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan. Leinon kirjan tulevaisuus on pelottava – ja mahdollinen. Kirjan lukemisen jälkeen lumoavat virtuaalilasit ja tulevaisuuden virtuaalitodellisuudet tuntuvat vähemmän kiehtovilta. Mihin ihmiskunta on menossa? Teemmekö ilmastonmuutokselle tai oikeistopopulismille mitään?

Onneksi tämä on ainakin vielä fiktiota. HelMet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #7, tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Helsinki on kyllä tunnistettava maamerkkeineen, Töölön kirjasto, Linnanmäki, Sibelius-monumentti ja yliopisto ovat tapahtumapaikkoja, mutta niistä on esillä kirjassa perverssi ja pelottava versio. Tuskin koskaan olen lukenut kuvausta tällaisesta Helsingistä. Huh, mikä kirja.

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartion postuumisti julkaistu klassikkoromaani Hänen olivat linnut (1967) on täynnä täytettyjä tomuisia lintuja, perintölusikoita ja katkeria ihmisiä. Henkilöhahmot ovat niin äkkivääriä, että kaikessa vastenmielisyydestä huolimatta heihin melkein kiintyy. 

Hänen olivat linnut on suomalaisen modernismin kulmakiviä. Tiesin kirjasta paljon–sen juonesta ja symboliikasta–, mutta jotenkin teos oli jäänyt lukematta. Lainasin sen jo vuosi sitten kirjastostakin, mutta en saanut sitä silti luetuksi. Mielessä oli ennakkoaavistus vaikeaselkoisesta, pölyisestä klassikosta sekä kuivasta ja symboliikkaa sisältävästä tarinasta. 

Olin oikeassa – osittain. Kirja oli kaikkea, mitä ennen lukemista pelkäsinkin sen olevan, mutta samalla se on lukemisen arvoinen. Se on myös yksi parhaista ja tunteisiin asti menevistä kuvauksista osattomuudesta, omistamisen himosta, katkeruudesta ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta. Kaikki nämä tunteet tekevät henkilöistä onnettomia ja tappavat lopulta sielun. Kirjan henkilöt muuttuvat vähitellen kuolleiksi kuoriksi, kuten kokoelman täytetyt linnut. Omistamisesta tulee taakka, ja tärkein jää henkilöiltä näkemättä, kun he keskittyvät kuolleeseen ja elottomaan, eli materiaan ja menneisyyden haamuihin.

Minut yllätti myös Vartiaisen vaivihkaa esille tuoma naisen heikon aseman esittäminen. Perinnöt eivät mene tasan, se on selvää. Viittaukset myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön tulivat kirjassa yllätyksenä. Suurimman nalvailevat pedot toisilleen ovat kuitenkin naiset, vaikka miesten armoilla he joutuvatkin elämään. 

En koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä klassikosta juuri mitään enempää. Juoni ja henkilöt on esitelty muualla niin kattavasti, etten lähde niitä erittelemään. Se on puhkianalysoitu, ja sen runsasta lintusymboliikkaa voisi sivukaupalla tulkita, mutta jätän sen tekemättä. 

Minulle jää oma lukukokemukseni, joka on ihme kyllä vahva. Vartion teos ansaitsee klassikon asemansa kielensä ja oivaltavan rakenteensa takia, mutta ehkä juuri vahva tunnelma tekee siitä kiinnostavan ja ajankohtaisen myös nykylukijalle. Kiinnostava tapaus. 

Helmet-haasteeseen teos menee kohtaan #43, suomalainen kirja, joka on käännetty toiselle kielelle. Ainakin englanniksi ja viroksi tiedän kirjan käännetyn. 

Huhtikuun satoa vielä

Hyvää vappua, rakas lukijani! Blogi on harmittavasti ollut poikkeuksellisen hiljainen, koska muulla elämän saralla on ollut niin kovin kiireistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi lukenut. Päinvastoin, huhtikuu oli loistava lukukuu osaltani!

Olen kokenut jopa pienoista vieroitusoiretta, kun en ole lukemastani heti blogannut. Lupaan korjata tilanteen jatkossa, mutta nyt paitsioon jääneet teokset ansaitsevat muutaman rivin, vaikka tuntuu vaikealta niihin enää palata. Tässä siis kaksi kevääseeni kuulunutta teosta, joista kumpaakin voin suositella:

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Mannisen omaelämänkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi (2018) on tärkeä kirja, vaikka en voi sanoa siitä kovin pitäneeni. Olen kuitenkin huomannut kehuvani ja mainostamani sitä useille, koska lukukokemuksena se oli minulle harvinaisen intensiivinen. Tämä kirja rinnastuu minulla Pauliina Rauhalan Taivaslauluun, koska luin kummatkin teokset hetkessä, oikeastaan yhdeltä istumalta.

Kaikki anteeksi on melko armoton kuvaus perheväkivallasta ja häiriintyneestä mielestä. Kieli on kaunista – kuten kirjan kansikin, jonka orkidea saa sekin kirjan sivuilla kylmivän selityksen. Lukija ei arvaa, miten tiukoille hän alun rakkaustarinaa lukiessaan joutuu.  

Helsinki on tässäkin kirjassa tuttu katuineen ja kaupunginosineen. Tämäkin lisää tunnetta arvaamattomuudesta. Tämä sama voisi tapahtua kenelle vain – ja tapahtuukin. Lisään tämän kirjan kohtaan #17, kirjassa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa. Suomessa naisiin kohdistuu aivan liikaa lähiväkivaltaa, eikä tästä puhuta riittävästi, ja siksi Mannisen teos onkin tärkeä.

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (suom.2018)

Ruotsalainen Hédi Fried kertoo oman selviytymistarinansa tässä pienessä kirjasessa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä jokainen luku rakentuu hänelle kouluvierailuille esitettyjen kysymysten alle. Paljon uutta tietoa aiheesta kirja ei antanut minulle, mutta se on elämänmyönteinen ja tasapainoisen ihmisen kirjoittama. Kirjailija on pystynyt rakentamaan elämänsä kauhuista huolimatta uudelleen. Helmet-haasteeseen kohtaan #11, kirjassa käy hyvin.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Joskus kirjan maailma on niin elävä, että melkein voi lukijakin sanoa kokeneensa, eläneensä, nähneensä saman kuin kirjan henkilöt. Näin käy Hilla Hautajoen esikoisteoksen  Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) lukijalle. Lähes opin espanjaa ja tanssin salsaa yhdessä Hillan kanssa – tai jos ei nyt sentään, niin ainakin kirja oli värikäs pommi valoa ja energiaa skandinaavisen harmaan taivaan alle. 

Tämä valoisa ja positiivinen matkakertomus kuvaa Hautajoen oman tarinan väsähtäneestä työnarkomaanista maailman jokaisen kolkan onnelliseksi kiertelijäksi. Hautajoki teki rohkean valinnan jättää tuttu elämä taakseen ja lähteä oppimaan espanjaa Guatemalaan, maahan josta ei tiennyt juuri mitään. Matka ei jää yhteen maahan, vaan vie Latinalaisen Amerikan eri maihin, erilaisiin kyliin ja kaupunkeihin sekä ennen kaikkea erilaisten ihmisten pariin. 

Kirjassa tärkeämpää kuin itse kohteiden kuvaaminen on matkanteko. Jokainen reppu, rinkka tai painava matkalaukku mukanaan matkannut tunnistaa itsensä Hautajoen kirjasta. Aurinko on armoton, olo on sairas ja hämmentynyt, bussi on täynnä, vieraat ihmiset tuijottavat ja vähäisetkin väärät valinnat voivat johtaa katastrofiin. Ja kuitenkin – matkustaminen on vapautta, uusia ainutlaatuisia kohtaamisia ja itsensä haastamista! 

Minulla on erityinen paikka sydämessäni matkustelulle ja matkakertomuksille. Ne saavat aina minut tuntemaan olevani elossa, ja tästä Hautajokikin kirjoittaa: matkustaminen vaaroineen vie niin lähelle kuolemaa, että matkaaja tuntee olevansa elossa joka solullaan aistit äärimmilleen ärsytettyinä. Hautajoki ei vain kuvaa matkustelua ja vierasta kulttuuria, vaan antaa sivuillaan tilaa itsessään tapahtuvalle muutokselle varsin yksityiskohtaisesti ja yksityisesti. 

Vahva suositus tälle kirjalle: se on peittelemätön, rohkea ja elämänmyönteinen! Sanoisinko jopa ihana! 

Helmet-haasteeseen kohtaan #4, nimessä on jokin paikka. 

Mieleen jäi: Matkustelu tekee kirjoittajan todella onnelliseksi, ja onnellista ihmistä on mahtavaa seurata ja kuunnella.

Matka ajassa: 2008 taitaa tämä matka alkaa. Onkohan se päättynyt vieläkään?

Matka paikassa: Väli- ja Etelä-Amerikka

Kenelle: Sohvamatkaa kaipaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta E-kirjana.

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Suomalaisten kohtaloita kansalaissodan ajalta:

Milja, Uusimaa:

-syntyy äärimmäiseen köyhyyteen ja menettää äitinsä jo varhain

-huutolaislapsena  ja piikana julmassa talonpoikaisperheessä

-vahvatahtoinen, yritti karata jo lapsena, mutta jäi kiinni 

ja joutui henkisen ja fyysisen hyväksikäytön uhriksi tämän takia

-ilmeisesti kodin perintönä omaksuttu kommunismi 

vie kansalaissodan alkuvaiheessa liittymään punakaartiin

-taistelee aktiivisesti Tampereella punaisten joukoissa, loukkaantuu kyynerpäähän, mutta toipuu.

-päätyy valkoisten erityisesti vihaamaksi tapettuaan vangin Tampereella

- Jää valkoisten vangiksi keskitysleirille, jossa näkee nälkää ja joutuu raiskatuksi toistuvasti. Saa sukupuolitaudin.

-Tuomitaan isänmaan vihollisena kuolemaan, mutta säästyy tuomiolta

-Vastoin todennäköisyyttä selviää hengissä leiriltä, mutta vangitaan uudelleen.

-Selviää jälleen ja aloittaa hitaan sopeutumiseen yhteiskuntaan. Ottaa kasvattilapsen.

Waltteri, saamelainen, Lappi

- syntyy vaatimattomiin oloihin

-huutolaislapseksi isänmaalliseen perheeseen

 ja julmista oloista huolimatta voittaa perheen suosion.

- ennen sotaa päätyy suojeluskuntalaiseksi

 ja vaikuttaa kylässä torppareiden aktiivisena häätäjänä

- sodassa etenee nopeasti valkoisten upseeriksi

-teloittaa punaisia, maine julmana

-haavoittuu Tampereen taistelussa, toipuu

-palattuaan kansalaissodan taisteluihin kaatuu vihollisen ammuttua häntä silmään

Vilho, Kainuu

-tausta vaatimaton, orpo

-perheen perintönä syvä uskovaisuus

-päätyy huutolaislapseksi kartanoon

-lupaavan alun jälkeen joutuu vaikeuksiin kartanossa 

ja herättää valkoisten epäluulon ja vihan

-uskovaisuutensa takia myös punaiset vieroksuvat, vaikka ottavat joukkoihinsa 

-pakenee taisteluita erämaamökkiin

-joutuu toisen karkurinaisen puukottamaksi ja kuolee pakomatkalla.

Nämä kolme (fiktiivistä) kohtaloa ovat minun, Mike Pohjolan ja arpapelin yhteisiä luomuksia. Mike Pohjolan romaani Sinä vuonna 1918 (2018) antaa lukijalle harvinaisen mahdollisuuden vuorovaikutukseen: Lukija saa määrätä henkilönsä tietyt reunaehdot, esimerkiksi asuinpaikan, nimen, onko kyseessä juutalainen, tataari, venäläinen, saamelainen vai ei mikään näistä. Hahmon alkulähtökohta on aina vaatimaton ja vaikea. Sen jälkeen hahmo on lukijan valintojen, kohtalon (arpanoppa) ja tiettyjen historiallisten tapahtumien ja realiteetin armoilla. 

Teksti on kirjoitettu sinämuodossa, joten kohtalot tulevat lähelle. Huomaa, että Mike Pohjola on harrastanut paljon roolipelaamista, sillä lukija päätyy nyt keskelle roolipeliä. Kohtalot ovat julmia ja realistisia, mutta joskus pientä toivoakin – jos kaikki osuu sattumalta kohdalleen – on, vaikka historiallinen aika on yksi Suomen verisemmistä. 

Mahdollisuuksia paksussa kirjassa on lukemattomia, ja minua tämä innosti lukemaan yhä uudelleen ja luomaan uusia hahmoja kohtaloineen. Entä jos hahmo olisikin jo lapsena valinnut paeta tai entä jos hän olisi tajunnut mielistellä kasvattajiaan enemmän? Luin eri versioita lähemmäs kymmenen. Kaksi hahmoistani selvisi, yksi kuoli nälkään ja tauteihin jo lapsena, loput kuolivat kansalaissodan taisteluissa tai siviiliuhreina. Kärsimystä, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa riittää, joten mikään lasten lukemistoa tämä ei todellakaan ole pelillisestä rakenteesta huolimatta. 

Mike Pohjola on selvästi tutkinut kansalaissotaa ja sitä edeltävää aikaa, joten tapahtuma-ajan ja -paikan kuvaus on realistinen, mutta mitään kovin elävää historiallista kehystä ainakaan minun hahmoilleni ei tullut. Tarinat jäivät melko ohuiksi, koska vaihtoehtoja on niin monia, joten mikään kaunokirjallinen elämys Mike Pohjolan romaani ei ole. 

Mike Pohjola kuitenkin yrittää ja uskaltaa uutta, ja tämä ansaitsee kiitoksen. Hienoa, että joku tuo erilaisia kansalaissodan aikaisia suomalaisten kohtaloita esille. Nykylukija pääsee eläytymään hyvin konkreettisella tavalla köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja sodan julmuuksiin. Mielenkiintoinen – ja totisesti erilainen – lukukokemus. Ehdottomasti kirja kannattaa kokea.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #44, kirja liittyy johonkin peliin, tässä tapauksessa roolipeliin. Melkein jo pelkäsin, että tämän kohdan kanssa tulisi vielä päänsärkyä, mutta nyt kirjan rakenne tarjosi yllättävän mieluisan haastekohdan toteutuksen. Kiitos, Mike!

Mieleen jäi: Elämä on toki valintojen ja kohtalon arpapelia. Vaihtoehdot olivat sata vuotta sitten paljon vähäisemmät.

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1919.

Matka paikassa: Koko Suomi

Kenelle: Erilainen lukukokemus aikuisille

Miten tielleni: Kirjastosta

Rosa Liksom: Everstinna

Nyt täytyy myöntää, että tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa Rosa Liksomin Everstinnasta (2017) mitään. Koko ajan mielessä on, että tätä kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo varsin tyhjentävästi todella paljon. Tavoistani poiketen luin blokkauksia ennen omaa lukemista, ja tuntuu että vain toistan  kehuja.  Pakko kuitenkin on liittyä niiden kuoroon: Everstinna on loistava kirja monella tasolla!

Everstinna on yhden yön läpi kestävä monologi, jossa päähenkilö kaivelee sisintään ja maalaa oman elämänkertansa kaikessa kauheudessaan. Everstinna tuntuu eläneen useamman elämän monessa eri roolissa: hän on ollut natsi, väkivaltaisen ja sadistisen everstimiehensä hyväksikäyttämä mutta yhteiskunnan arvostama vaimo, kirjailija-opettaja ja lopulta itsensä löytävä nainen.  Kirja on fiktiivinen esitys kirjailija Annikki Kariniemen elämästä (minulle tuntematon kirjailija). 

Kirjan punainen kansi on varoitus, sillä kirja on täynnä hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja ahdistusta. Everstinnan elämä ei todellakaan ole helppoa luettavaa, vaan sen seuraaminen on välillä jopa vastenmielistä. Avioliittohelvetti on kuvattu niin elävästi, etten muista sitten Maria Jotunin Huojuvan talon lukemisen törmänneeni vastaavaan ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa.  

Lisäksi syvään juurtunut natsi-ideologia sotien välisessä Suomessa on osa historiaa, joka on mielellään usein unohdettu. Meillä oli Suomessa ihan kotikutoisia natseja, ja saksalaisille aseveljille avattiin Lappi kyseenalaisine vankileireineen. 

Aiheet ovat siis rankkoja, mutta kieli jolla ne kerrotaan on nautinto. En ole murteella kerrotun kirjallisuuden suuri ystävä, mutta Liksomin mäenkieli on helposti ymmärrettävää upeaa luettavaa, jopa taiturimaista. Liksom pitäisi palkita jo pelkästään kielen takia, sillä niin rikkaasti taipuu suomen kieli. Lapin luonto ja sen kieli ovat yhtä, ja Liksom hallitsee sen täydellisesti.

Henkilöt ovat monitasoisia ja kehittyviä. Everstinna ei ole pelkästään hyvä tai paha: hän kertoo häpeilemättä ja usein katumatta kaiken, mutta selviytyy irti menneestä ja pystyy myös vaihtamaan ajatusmallejaan. Eversti taas on julma hahmo, joka tosin loppua kohden muuttuu kuitenkin säälittäväksi. 

Lukukokemuksena tämä melko lyhyt romaani on ravisteleva kokemus, joka pakotti minut hieman mukavuusalueeni ulkopuolellekin välillä. Ehdottomasti kuitenkin hyvä kokemus lopulta, ja väittäisinkin, että tässä on kotimaisen kirjallisuuden tämän hetken kärkeä.  Helmet-haasteeseen siis kohtaan #21, kirja ei ole mukavuusalueellani.

Mieleen jäi: Upea kieli ja kerronta

Matka ajassa: Kansalaissodan ajoista toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan

Matka paikassa: Lappi, Saksa, Helsinki, Puola

Kenelle: Kenelle vaan.

Miten tielleni: Oma kirjahylly, e-kirja

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari teki sen taas: kirja, jolta en odottanut juuri mitään, ruokkii sielua, henkeä ja melkein ruumistakin. Valitsin luettavakseni kirjahyllyssäni vuosia maanneen kirjan Surun ja ilon kaupunki (1936) Helmet-haasteen takia, sillä piti löytää kirja, joka kertoo yhden päivän tapahtumista. 

Kirjan alussa Helsinkiin tulee juna ja sen mukana yksinäinen ja arvoituksellinen matkustaja, jonka repusta pilkistää kirveenvarsi. Kaupunki asukkaineen on heräämässä uuteen aamuun ja juna sylkäisee uusia ihmisiä sen joukkoon. Kauan lukija ei saa seurata ensimmäistä henkilöä, vaan kirjassa siirrytään kuin huomaamatta ihmisestä toiseen. Henkilöitä suruineen ja iloineen ovat muun muassa kuoleva vanha nainen, työtä vailla oleva turhautunut nuorukainen, rikas johtaja, kirjansa kanssa painiva kirjailija, pappi ja poikakoulun rehtori. 

Kaupunki yhdistää henkilöt, jonka pieninä osasina he päivänsä viettävät. Henkilöt liittyvät toisiinsa sattuman, sukulaisuuden tai pienten kohtaamisten kautta, mutta kerronta on enimmäkseen ihmisten sisäisen maailman kuvausta. Helsinki on henkilöistä suurin ja ihailluin Tulenkantajien ihanteiden mukaisesti. Nykylukijaa mietityttää, eikö Helsinki ollut 1930-luvulla kuitenkin melko pieni kaupunki, mutta kirjassa se esitetään sykkivänä suurkaupunkina. 

Olisi mielenkiintoista lukea kirjaa ajankuvauksena, vaikkei se siihen kovin hyvin sopeudu. Jonkinlaisia  aatteenpaloja ja uhkakuvia on löydettävissä, ja köyhien ja rikkaiden välistä epätasa-arvoa pohditaan syvällisesti. Kirjasta nauttii kuitenkin eniten, kun antautuu sen kauniin kielen vietäväksi. Päivä kaupungissa on lyhyt, ja jo pian juna lähtee pois matkustajineen illan hämärässä.

Helmet-haasteessa on tämän kirjan jälkeen jäljellä enää yksi kohta, ja sitten on haaste tältä vuodelta suoritettu. Tämä kirja siis kohtaan #19, yhdenpäivänromaani. Kiitos haasteelle tämän kirjan lukemisesta, sillä luulen sen jääneen ilman tätä lukematta.

Mieleen jäi: Surumielinen ja ylevä tunnelma Helsingin kaduilla

Matka ajassa: Yksi päivä vuonna 1936

Matka paikassa: Helsinki

Kenelle suosittelisin: Waltaria kannattaa lukea aina, joten suosittelen kaikille

Miten teilleni: Omasta kirjahyllystä

Anneli Kanto: Lahtarit

"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.

Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.

Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 

Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana

Asko Sahlberg: Pilatus

Jäin koukkuun! Nyt tulee suuria sanoja, sillä uskallan väittää, että Asko Sahlbergin Pilatus (2016) on hienoin lukemani kotimainen historiallinen romaani sitten Waltarin teosten. Mahtavaa, että suomeksi kirjoitetataan näin hienosti juuri tässä, mielestäni vaikeassa genressä, jossa rima on valmiiksi asetettu todella korkealle.

En odottanut kirjalta mitään (korkeintaan pettymystä juuri lukemani John Williamsin Augustuksen jälkeen), enkä ole lukenut kirjailijalta mitään aiemmin. Alku ei lupaillut hyvää, sillä ensimmäinen luku oli nopeatempoinen ja hieman sekava, mutta jaksoin sen lukea, koska mieheni kehui kirjaa loistavaksi. Toisesta luvusta lähtien ei sitten tarvinutkaan kehuja enää, sillä kirja koukutti minut täysin.

Vieraileva "tähti" mieheni saa kunnian kirjoittaa jotain, koska hän löysi kirjan ensin. Helmet-haasteeseen kirja solahtaa loistavasti kohtaan #10 (kirjan kansi on mielestäni kaunis). Se on tyylikäs, kuuluisan Antonio Ciserin maalauksen Ecce Homo etukannessa kullattujen kirjainten kera. Kaunis ehdottomasti. Vielä kauniimpi on saman kirjailijan aiempi teos Herodes. Upea kirja, joka odottaa sekin lukijaansa. Mutta enemmittä puheitta kynä miehelleni:

Pontius Pilatus on henkilönä kaikille tuttu - tai ainakin pitäisi olla. Pilatuksen käsien pesu on jäänyt elämään niin kirjallisuuteen kuin arkikieleen, ja Pilatus on esimerkki henkilöstä, joka ei uskalla toimia kuten pitäisi. Olipa sitten uskonnollinen tai ei, niin yleissivistykseen kuuluu tietää Pilatuksen rooli kristinuskon synnyssä. 

On upeaa, että Asko Sahlberg on puhaltunut tämän Raamatun sivuilta tutun hahmon henkiin ja esittelee hänet lukijoille historiaan ja perimätietoon perustuen. Olen aina rakastunut Waltarin historiallisia romaaneja, ja Sahlberg, mestaria kunnioittaen ja hänen kynän jäljessään kulkien, on kirjoittanut upean kertomuksen miehestä, jonka tarina on nykylukijallekin ajankohtainen.

Valta. Intohimot. Pelko. Rakkaus. Vaikeus ja haluttomuus ymmärtää. Kotoilu. Itseensä käpertyminen. Paluu luontoon. Jeesus. Uskonto ja uskottumuus. Luottamus. Epätoivo. Itsensä hyväksyminen.

Pilatuksen elämä ja ajatukset ovat peili, josta lukija voi poimia ikuisia teemoja, pohtia niitä - tai sitten vain nauttia hienosta ja jännittävästä tarinasta, jonka miljöö ja henkilöt on rakennettu vaivaa säästämättä. Tällaistä lukee NIIIIIN mielellään, ja harmi, että kirja loppui niin nopeasti kesken. 

Onneksi Sahlbergilta löytyy tiiliskiven paksuinen Herodes, jota olen ahminut viime päivinä. Sekin on erinomainen opus. 

Mieleen jäi: Kahden maailman (juutalais-kristillinen vs. roomalainen) törmäys

Matka ajassa: Ajanlaskun alun molemmin puolin

Matka paikassa: Rooma, Germania, Juudea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovcin kiitelty esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) päätyi käsiini vasta nyt ja luin sen hetkessä. Päällimmäisenä on lukemisen jälkeen kiitollisuus. Miten hienoa, että suomen kieli elää ja taipuu näin ihanasti ja ilmaisuvoimaisesti. Melkein uskaltaisin sanoa, että se uudistaa kotimaista kirjallisuutta: kirja on tuore, kipeä, raikas ja tärkeä. Se on täynnä symboliikkaa, jättää tulkittavaa ja mystiikkaa lukijalle, mutta silti sen tarina ja sanoma avautuvat. 

Kirja kulkee kahdelle tasolla ja kahdesta näkökulmasta. Kosovon albaanityttö Emine päätyy naimisiin vain kerran tapaamansa miehen kanssa. Isä päättää hänen elämästään ja häiden jälkeen hän siirtyy miehelleen. Monipäiväisiä häitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja kaiken yllä häilyy pahaenteisyys, eikä juhlien jälkeinen elämä anna tai lupaa kovin paljon naiselle kulttuurissa, jossa mies on perheen yksinvaltias. 

Maassa on tapahtumassa kuitenkin suuria mullistuksia ja Jugoslavia natisee liitoksissaan. Sorto, uhka ja väkivalta ajaa perheen lopulta Suomeen, jonka kulttuuri outo ja valju. 

Perhe pirstoutuu, jää kulttuurien väliin, kun vanhat itsestäänselvyydet elämästä eivät enää maahanmuuton ja sodan päätyttyä päde. Isä on onnettomin ja jää lopulta täysin yksin. Hän ei kykene välittämään, rakastamaan perhettää, vaan epätoivoisesti roikkuu vanhassa ja vaatii sitä väkivaltaisesti lapsiltaan ja vaimoltaan. Nämä sulkevat hänet pois. 

Poika Bekim on eksyksissä, vaikka hän on Suomessa kasvanut ja tuntee maan. Hän joutuu uudelleen ja uudelleen vastaamaan kysymyksiin nimensä alkuperästä ja suomalaisuutensa kyseenalaistamiseen. Bekimin elämään tulee kaksi eläintä: itsekäs rasistinen baarituttavuus, kissa ja mystinen pelottava sohvan alla lymyilevä käärme. 

Eläinten kautta välittyy vahvaa symboliikkaa, joka ei minulle aivan täysin avaudu. Ehkä tämä on tarkoituskin, mikään ei ole itsestään selvää. Eläimet ovat petomaisia, mutta silti huollettavia, kiehtovia ja jopa avuttomia. Kirja tuntuu kyseenalaistavan stereotypioita: Kukaan ei ole vain yhtä ominaisuutta. Kukaan ei ole pelkästään oman kulttuurinsa tuote. 

Käärmeestä minäkertoja pohtiikin: 

Voiko todella olla niin, mietin silitellessäni se karheaa päälakea, että siltä odotetaan pahinta siksi, että se sattuu olemaan käärme? 

Kirjan loppu on toiveikas, jopa onnellinen ja sovitteleva, vaikka aiemmin sävy on erittäin tumma ja uhkaava. Ehkä rakkaus ja rauha on mahdollinen. 

Kirja on kieleltään ja tunnelmaltaan intensiivinen sekä rikas. Hienoa kotimaista kirjallisuutta, parasta lukemaani pitkään aikaan. 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan #41, kirjan kannessa on eläin. Irvihammas kissahan se siinä lymyilee aniliininpunaista taustaa vasten, joten komeasti haasteen kohta täyttyy! 

Mieleen jäi: Kosovon albaanien kulttuurin kuvaus ja häät. Kovin elävää on kerronta.

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Jugoslavia (Kosovo), Suomi

Kenelle suosittelen: Erilaisuuden hyväksyminen ja stereotypioiden haastaminen on tarpeellista kaikille, joten kenelle vaan tämä kirja on hyväksi!

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin