Min Jin Lee: Pachinko

Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.

Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Tämä oli vasta toinen lukemani Haruki Murakamin teos, mutta taidan olla mennyttä naista. Kirjailijan novellikokoelma Miehiä ilman naisia (2014, suomennos 2016) on ihastuttava. Murakamin tekstiä lukee kuin kiehtovaa satua. Novellit ovat unenomaisia, välillä surrealistisia ja välillä hyvinkin realistisia. Kaikki kietoutuu vyyhdiksi, jonka haluaa vain painaa sydäntä vasten ja nauttia.

Teoksen seitsemän novellia rakentuvat yhteisen aiheen ympärille: ne kertovat miehistä, jotka ovat menettäneet naisen tai joiden ihastuksen kohde on jäänyt saavuttamatta. Miehet riutuvat, surevat (joskaan eivät usein kovin syvästi), ihmettelevät, yrittävät selvitä, pakenevat, ovat pohjattoman yksinäisiä ja ihmettelevät kohtaloaan. Naiset eivät ole sivussa, vaan usein he kertovat novellien sisässä tarinaa, vaikka päähenkilönä on mies. Tarinoiden sisällä on tarinoita, ja usein niissäkin miehet joutuvat naisen pettämiksi tai jättämiksi.

Kirjan novellit ovat ruumiillisia. Naisten ja miesten kehoja kuvataan yksityiskohtaisesti, puhutaan tuoksuista ja hajuista sekä naisen ja miehen välinen seksi kohoaa tarinoissa keskiöön (löytyy myös käytettyjä alushousuja japanilaiseen tyyliin). Ihmiset lihovat, laihtuvat ja vanhenevat. Ruumis on myös rajoite ja hämmennyksen kohde useissa novelleissa, mutta kuitenkin vähemmän kuin monimutkaiset suhteet ja – auta armias – rakkaus. Joskus henkilö toivoo olevansa jotain aivan muuta: helpompi olisi olla esimerkiksi nahkiainen meren sylissä keskellä levää auringon säteitä tuijotellen ja hitaasti huojuen.

Murakamin novellien naiskuva on mielenkiintoinen: Naiset ovat vahvoja ja itsellisiä. Minulle syntyy vaikutelma kissasta – niin kulunut kuin rinnastus onkin. He jättävät, katoavat, kuolevat, lähtevät selittämättä ja pettävät, mutta mies ei vihaa eikä kanna kaunaa.  Hän ihmettelee kohtaloaan, mutta ottaa sen annettuna.

Novellit eivät ole tarinoita tai ylistyslauluja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, ne kertovat toisen kohtaamisen hetkellisyydestä ja toisen läheisyyden menettämisestä. Kaikessa on mukana pieni mustan huumorin ripaus ja absurdi sävy. Koen yhteyden myös satujen perinteiseen kerrontaan. Viittaus löytyy ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Miksiköhän novelleja tulee luettua niin harvoin, vaikka pidänkin niistä? Ehkä niiden lyhyys ja "pienuus" on syynä. Ne kertovat syvästi ja yllättävät, mutta itse tarina jää pieneksi. Murakamin tarinakokoelma on kuitenkin hyvin tyylikäs, puhdas ja konstailematon kuin japanilainen puutarha tai ruoka. Sen parissa viihtyi äärettömän hyvin, ja siitä jäi hyvä olo.

Mieleen jäi: "Kuvittelin, millaista on olla maailman yksinäisin mies. Sen tiesin jo, millaista on olla maailman toiseksi yksinäisin mies. Mutta maailman yksinäisimmän ja toiseksi yksinäisimmän välillä on syvä kuilu. Tai luulisin, että on. Kuilu on paitsi syvä myös leveä. Niin leveä, että sen pohjalla makaa kasoittain kuolleita lintuja, jotka uupuivat kesken matkan yrittäessään lentää reunalta toiselle." 

Matka ajassa: nykyaika ja lähimenneisyys

Matka paikassa: Japani ja yhdessä novellissa Praha

Kenelle: Ihan kaikille, mutta erityisesti niille, jotka kaipaavat tyylikästä, rauhallista ja silti yllättävää novellia

Miten tielleni: Lukupiiristä eteeni