Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)

Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta

Mika Waltari: Johannes Angelos

"En katsonut taakseni. Katsoin Konstantinopolin muureja ja torneja edessäni. Koetin nähdä ne turkkilaisten silmin enkä ihmetellyt enää, miksi marssivien askelten tahti pakosta hidastui joukkojen lähestyessä kaupunkia. Silmänkantamattomiin ne ulottuivat, nuo keltaiset ja ruskeat muurit sakaroineen. Ensin vallihauta ja sitä reunustava muuri. Vallihaudan takana ensimmäinen matala suojavarustus. Sen takana kohosi ulkomuuri torneineen, aseineen, miehineen, jo sinänsä mahtavampana kuin minkään Euroopan maissa näkemäni kaupungin muuri. 

- - Pieni, pieni on ihminen tuhatvuotisen jättiläismuurin rinnalla. Mutta aika on syöjätär. Mahtavimmankin muurin on kerran luhistuttava. Silloin aikakaudet vaihtuvat."

Tuhatvuotisen valtakunnan loppu. Hävitys ja Jumalan hylkäämä kaupunki. Mika Waltarin historiallisessa romaanissa Johannes Angelos (1952) Konstantinopoli kaatuu ja kuolee karmeasti, kipeästi ja täydellisesti. Waltari sijoittaa (tämänkin) romaaninsa historialliseen murrosvaiheeseen: vanhan, aarteita ja loputtomasti kertomuksia täynnä olevan aikakauden täytyy väistyä uuden edestä. Pieni ihminen vain värisee, seuraa lannistuneena, miten Konstantinopoli taipuu muuri hitaasti rakoillen Istanbuliksi vuonna 1453. 

Tuntuu, että tämä pienuuden teema toistuu toistumistaan Waltarin teoksissa. Ihminen saattaa olla harhainen, valtansa juovuttama tai uskonsa sokaisema, mutta lopulta hänet sysätään tähän pienuuden paikalle kaikkensa menettäneenä. 

Myönnetään, minulla on erityinen suhde Waltariin. Kun sain ensimmäistä kertaa Sinuhe egyptiläisen käsiini, minusta tuntui, että käsissäni on koko maailman paras kirja. Edelleenkin vertaan siihen joka ikistä lukemaani historiallista romaania. Waltarin teksti ja tarina on niin kovin suuri, etten toivu varmasti lukemastani koskaan. 

Tämä teos ei ole yhtä suuri – vaikka teen sille ehkä vääryyttä vertailemalla. Lukeminen tökki ja keskeytyi yli kuukaudeksi. Tarina tuntui melko tasapaksulta ja Waltariksi epätavallisen tylsää tekstiä kirjan loppupuolelle asti. Pitkään Johannes Angeloksen, yksinäisen vaeltajan, päiväkirjamerkinnät polkevat paikallaan. Rakkaustarina ei sytyttänyt ja Konstantinopolin muurit murtuivat aivan turhan hitaasti. Olin jo antamassa periksi. 

Kirjan loppu on kuitenkin jälleen huikeaa Waltaria. Niin hienoa tekstiä, että henkeä pidätellen lukija ihmettelee, mitä oikein lukee. Waltari taikoo minut Konstantinopoliin kulkemaan sen kuumilla kivillä ja katselemaan sen kimmeltävää merta. Niin kipeältä tuntuu kaupungin kuolema, että se on melkein liian kamalaa luettavaa. Waltari tekee taidetta, herättää henkiin ja kertoo ihmisyydestä sen kaikista pimeimmän. Jumala hylkää tässäkin kirjassa, mutta ihmisen loputon hullu vallanhimo säilyy ainiaan. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan # 34, kirja kertoo ajasta, jota en ole onnekseni elänyt. 

Mieleen jäi: Kirjan karmiva loppu jäi totisesti mieleen.

Matka ajassa: Kevät 1453

Matka paikassa: Konstantinopoli

Kenelle suosittelen: Historiallisista romaaneista pitäville, lienee klassikko tämäkin.

Miten tielleni: Kirjastosta osui käteeni ja pölyttyi pitkään ikkunalaudalla.