George Saunders: Lincoln bardossa

Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 

Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Eikö olekin kaunis kirjan kansi? Poika vailla huolia keskellä lapsuuden loputtomia huolettomia päiviä. Aurinkoa ja väriä. Leikkiä ja seikkailua. Ranskalais-burundilaisen kirjailijan Gaël Fayen kirjan Pienen pieni maa (suom. 2018) kansi sekä avaa kirjan maailmaa että pettää lukijan hyvin julmasti: kirja nimittäin kertoo erään lapsuuden ja viattomuuden lopusta. 

Ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin 10-vuotias poika, Gabi, elää melko onnellista ja turvattua elämää Burundista. Levottomuudet ja myöhemmin tutseihin kohdistuva kansanmurha tekee Gabin lapsuudesta, perheestä, suvusta ja koko elämästä täysin erilaisen. Naapurista tulee vihollinen ja leikkikavereista murhaajia. 

Kirja kulkee suurimmaksi osaksi lapsi-Gabin kerronnan kautta eteenpäin. Kirja alkaa kuitenkin jo aikuisen Gabin pohdinnalla, mikä etäännytti minut pitkäksi aikaa lapsikertojasta. Burundi kuvataan todella elävästi väreineen, ihmisineen ja tunnelmineen, enkä muista koskaan lukeneeni yhtään kirjaa, joka tähän pieneen valtioon sijoittuisi. Mielenkiintoinen lukumatka tämä oli, vaikkei kovin mieleenjäävä kuitenkaan.

Olisi kiva tietää kirjailijasta enemmän. Onko kirja missään määrin omaelämänkerrallinen vai täysin fiktiota? Kirja ei mässäile kauhuilla, vaan on suurimmaksi osaksi lapsen arjen kuvausta, joka vähitellen muuttuu aivan absurdiksi. Hutujen ja tutsien taistelut sekä kansanmurha ovat järkyttävä osa ihmiskunnan lähihistoriaa. En lainkaan muistanut, että tämä tapahtui vasta 1990-luvulla, eikä maailma – silloinkaan – tehnyt mitään, vaikka asiasta tiedettiin. Miten surullista! 

Olen viettänyt melkein koko alkuvuoden melko raskaiden kirjojen parissa; sota ja elämän rajallisuus ja usein myös raakuus vetävät puoleensa. Tämä tuskin tulee muuttumaan, mutta nyt tuntuu, että kuppi on hetkeksi täynnä. Vielä yksi rankka kirja on luettavana, mutta sitten saavat kauhut vähäksi aikaa jäädä. Pitää saada kevyttä, iloista, huumoristista, ovelaa ja yllättävää kirjallisuutta. Oikeasti valoa ja väriä kevääseen. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja olisi sopinut useampaan kohtaan, mutta valitsen kuitata tällä teoksella kohdan #47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mieleen jäi: "Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkoitettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta."

Matka ajassa: 1990-luku, kirjan alussa ja lopussa nykyhetki.

Matka paikassa: Burundi, Ranska, Ruanda

Kenelle: Afrikan historiasta ja lapsuuden kuvauksesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Anneli Kanto: Lahtarit

"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta