Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa lempimaastani Islannista. Islanti on uskomaton: kun sen näkee jo lentokoneesta ensimmäistä kertaa, ymmärtää tulleensa paikkaan, jonka luonnon ihmeillä ei ole rajaa ollenkaan. Jäätiköitä silmän kantamattomiin, tulivuoria, raivoava meri, vesiputouksia, kuumia lähteitä ja loputon vihreä kumpuileva maasto, jonka muodostelmat näyttävät milloin peikoilta ja milloin jättiläisiltä. Toisin sanoen Islanti vei minulta jalat alta kerralla. Se on uskomattomin paikka, jossa olen koskaan ollut. 

Islannista kannattaa ainakin lukea, jos ei sinne pääse matkustamaan (vaikka suosittelen vahvasti!). Heti kun kuulin tämän kirjan olemassaolosta, halusin lukea sen. Kaldmaa on itse asunut maassa ja se todella näkyy. Tekstissä näkyy maan sielu saagoineen ja mytologioineen. 

Tarina itsessään ei ole kovin erikoinen mielestäni: se on kuvaus useamman sukupolven sinnikkäästä taistelusta asua kaukaisella rannalla valkoisessa talossa.  Henkilöt jäivät minulle kaukaiseksi, vaikka vahvoja naishahmoja kirja viliseekin. Pääosassa on kuitenkin meri, joka antaa ja todellakin ottaa. Juonta ja henkilöitä enemmän kirja kiehtoo kokeilevalla typografialla, sillä välillä teksti on ympyränmuodossa, ja välillä teksti harppoo muutaman sanan ryppäänä sivulta toiselle. Tämä ei ole aina helppoa lukijalle, vaikka toisaalta on hyväkin pysähtyä ihailemaan tekstin liikettä.

Jostain päädyn nykyisin usein lukemaan proosaa, joka on lähellä runoa. Tässäkin kirjassa on mukana runo toistoineen, metaforineen ja usein myös säkeineen poikkeuksellisten typografisten keinojen takia. Kiitos Fabriikki kustantamolle tällaisten harvinaisten, ei ehkä suuren lukijakunnan kirjojen julkaisusta. Kulttuuriteko tämäkin.

Helmet-haasteeseen kirja olisi mennyt sopivasti useampaankin kohtaan, mutta nyt laitan sen kohtaan #8, balttialaisen kirjoittajan kirjoittama kirja. Olisi ollut ehkä kiva tähän kohtaan myös balttiaan sijoittuva kirja, mutta menköön nyt näin. Toivottavasti jo pian pääsen kirjamatkoillani sinnepäin. Lähden nyt vähän pidemmälle matkalle Eurooppaa kiertämään ja olen pakannut mukaan valtavia tiiliskivikirjoja. Miksi, oi miksi juuri paksuimmat kirjat kiehtovat? 

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina

Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 

Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   

Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Guy Delisle: Hostage

Ihastuin muutama kuukausi sitten Guy Delislen omaelämänkerrallisiin sarjakuviin maailman oudoimmista paikoista. Merkintöjä Jerusalemista ja Pjongjang ovat mahtavaa luettavaa: uteliaan, avoimen ja rehellisen kertojan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisen hulluudesta, sotaisuudesta ja vallanhimosta. Raskaita aiheita, mutta silti Delislen huumori saa nauramaan ääneen!

Delislen Hostage (ranskasta englanniksi 2017) pohjautuu ranskalaisen avustustyöntekijän, Christophe Andrén, kohtaloon, kun hänet vuonna 1997 kidnapataan ja kuljetetaan Tšetšeniaan. Jokainen ruutu vie lukijan seuraamaan tuskallista kaapatun epätietoisuutta, tylsistymistä ja pelkojakin. Suurimman osan ajastaan hän joutuu olemaan tyhjässä ikkunattomassa huoneessa kahlehdittuna patteriin. Aika matelee ja mielialat vaihtelevat, vaikka yllättävän rauhallisena ja rationaalisena kaapattu pysyykin.

Virikkeitä on siis vähän, ja tämän kokee myös sarjakuvan lukija. Suurin osa paksun sarjakuvaromaanin ruuduista on lähes identtisiä asetelmaltaan: mies käsiraudoilla kiinni patterissa ohuella patjalla maaten tai istuen. Jännitteitä tuovat hetkelliset muutokset tähän, kuten ruokailut, äänet, valot, ja jatkuva tuskallinen odotus, koska käsiraudat hetkeksi avataan, sillä käsi on on jo aivan puutunut eikä veri kierrä. 

Tunnelma on klaustrofobinen ja absurdi. Miksi tämä kaikki tapahtuu ja miten tämä kaikki tulee päättymään? Kaappaajat eivät anna vastauksia, eikä lukijalle anneta vihjeitä tulevasta. Päivät lipuvat samanlaisina tuskallisen pitkään, ja pahin ehtii jo käväistä mielessä. Askeettinen piirrosjälki ja sumea sävy tukevat kirjan epävarmaa tunnelmaa ja vangin surkeaa tilannetta. 

Loppua kohden kirjan vauhti kiihtyy kuitenkin varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi. Yhtäkkiä pienetkin liikkeet alkavat jatkuvan odottelun jälkeen tuntua valtavilta harppauksilta. 

Hostage on varmaa laatua, vaikken pitänyt tästä sarjakuvasta yhtä paljon kuin edellisistä lukemistani matkakertomuksista. Sävy oli synkempi luonnollisesti, eikä jatkuva odottelu tuntunut kovin kiinnostavalta aina. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että luin tämänkin. 

Helmet-haasteeseen tätä teosta ei pitänyt liittää ollenkaan, mutta huomasin miettiväni sarjakuvan tapahtumia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin, joten päätin laittaa tämän tarinan kohtaan #33, selviytymistarina. Sitä tämä tarina todellakin on: miten kukaan voi säilyä järjissään tällaisesta koettelemuksesta? Hyytävää, että joku on joutunut kestämään tapahtumat tosielämässä. Lupaan, etten muita sarjakuvaromaaneja enää haasteeseen pistä, mutta menköön tämä, sillä suunnittelemallani lukulistalla on valtavia järkäleitä tulevien kuukausien iloksi. Pääsenpähän edes tässä kohdassa helpolla. 

Mieleen jäi: Kahlehdittuna ja suljetussa tilassa oleminen on kamalaa!

Matka ajassa: 1997

Matka paikassa: Tšetšenia

Kenelle: Delislen teoksia kannattaa lukea aina, jos sellaisen jostain käsiinsä saa.

Miten tielleni: Kirjastosta