Sebastian Barry: Days Without End

Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:

“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina

Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims

" – I met someone once who told me you can drink energy from the sun, store it in your cells so you grow strong. She said we should all do it. It's like a back-up store of it in our cells; she said there were sunlight pilgrims doing it all the time – it's how they get through the dark, by stashing up as much light as they can."

Jenni Faganin jäätäviä tuulia sisältävä dystopia The Sunlight Pilgrims (2016) kertoo vuoden 2020 talvesta. Golfvirta on hyytynyt, ja iso osa maailmaa – Eurooppa etunenässä – on valunut kohti uutta jääkautta. Jotkut puhuvat jopa ihmiskunnan viimeisestä talvesta. Ihminen joutuu vihdoin polvilleen luonnon edessä, vaikka Ikean valot sinnikkäästi loimuavatkin lähes loppuun asti. 

Kirjan asetelma on jännittävä, otollinen jopa hurjaan eloonjäämistaistelutarinaan. Faganilla on kuitenkin toisenlainen ote aiheeseen: Hänen tarinansa keskiössä on ihminen ja tämän ihmissuhdekiemurat, perhe, suku, tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ihminen pyrkii selviämään poikkeavissa olosuhteissa, mutta painii edelleen samojen ajatusten ja ongelmien kanssa kuin ennenkin. Hyytävästä miljööstä huolimatta itse tarina henkilöineen on lämmin. Pakkanen kipuaa ennennäkemättömiin asteisiin, maailma on kulkemassa kohti loppuaan, mutta ihminen elää loppuun asti täysillä. 

Harvoin kirjan ensi sivut vetävät puoleensa kuten tässä kirjassa. Äitinsä ja isoäitinsä juuri menettänyt keski-ikäinen Dylan pakkaa läheistensä tuhkat jäätelöpakkaukseen ja Tupperware-askiin ja jättää elokuvateatterinsa matkatakseen Cachan-Fellsiin. Siellä häntä odottaa pohjoinen pieni yhteisö, trailerikylä erikoisine asukkaineen. Ympärillä luonto on avara ja taivas upea, täynnä kuuta ja aurinkoja, revontulia ja tähtiä. Dylan joutuu kohtaamaan menneisyyttään ja samalla rakastuu vahvaan, yhteisönsä hylkimään naiseen, Constanceen. Constance on kesyttämätön, villi ja kävelee unissaan. Tämä on myös huolehtiva susiemo – tärkeintä on hänen tyttärensä Stella, joka joutuu painimaan oman transsukupuolisuutensa kanssa. Toiset lapset kiusaavat, eikä oma isä hyväksy häntä tyttönä. Kerronta kulkee Dylanin ja Stellan näkökulmien kautta, mutta myös Constancesta piirtyy lukijalle selkeä kuva. 

Minusta hienointa kirjassa on lähes pysähtynyt tunnelma – niihän kova pakkanen pysäyttää kaiken – ja luonto. Luonto on arvaamaton ja jopa tappava, mutta silti käsittämättömän kaunis. Saako ihminen elää osana sitä, vai tuleeko loppu? Kuvaus on siis kaunista, mutta henkilöiden välinen dialogi on ronskia ja realistista. Välillä tämä yllättävä arkisuus vähän haittasikin minua, mutta toisaalta se lienee täysin harkittu tehokeino kirjailijalta. 

Tästä hienosta lukukokemuksesta minun tulee kiittää Lukuisa-blogin Lauraa, joka kehui kirjaa. Olen seurannut hänen blogiaan jo jonkin aikaa ja huomannut hänen löytävän mielenkiintoisia kirjoja myös englanniksi. Olenkin lukenut paljon englanniksi viime aikoina, mikä on ollut upeaa! Tämä kirja siis Helmet-haasteessa kohtaan #2, kirjablogissa kehuttu kirja. Suositella voin minäkin tätä kirjaa!

P. S. Kirjan kansi on mielestäni myös tyylikäs ja kaunis, Art Deco -henkinen. 

Mieleen jäi: Upea kirjan loppu ja lumi sen eri muodoissa.

Matka ajassa: talvi 2020

Matka paikassa: Skotlanti

Kenelle suosittelen: Hieman erilaisesta dystopiakirjallisuudesta pitävälle.

Miten tielleni: Kirjastosta