Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda

Olen lukenut paljon viime aikoina - mutta blogannut vähän. Pieni blogini on minulle rakas, enkä ole sitä todellakaan hylkäämässä, mutta nyt vain ei kirjoittaminen ole jostain syystä maistunut. En suorita, en. Helmet-haaste myös menee tänä vuonna viimevuotiseen tapaan aivan hilkuille, koska jotenkin haasteen viimeiset kohdat tuntuvat hankalilta, ja kiinnostavaa luettavaa on vain niin paljon. Ihania aarteita jopa on kulkeutunut tielleni, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Helmet-haastetta vie kuitenkin eteenpäin seuraava kirja: Riitta Kylänpään voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2017 teoksellaan Pentti Linkola–Ihminen ja legenda. Ilman haastetta en olisi luultavasti lukenut koskaan kirjaa, koska Linkola on näyttäytynyt minulle jopa melko vastenmielisenä hahmona. Jostain kumman syystä kirja tarttui kuitenkin kirjastosta mukaan ja se osoittautui hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi, vaikkei se välttämättä kohteestaan onnistunut mielipidettäni vaihtamaan.

Linkola ei jätä kylmäksi ketään, ja se tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Itseäni kirjassa - joka lähtee aivan Linkolan elämän alusta liikkeelle - kiinnostaa eniten se, miten Linkolasta tuli ääriajattelun kannattaja. Kylänpää ei juuri tulkitse, vaan hän antaa äänen lukuisille Linkolan aikalaisille ja ystäville. Linkola itsekin puhuu, mutta kirja ei missään nimessä ole yksiääninen. Ristiriitainen hahmo näkyy kirjan sivuilla ja hyvä niin. 

Jo lapsena Linkola koki syvää yhteyttä luontoon ja eläimiin, erityisesti lintuihin. Vaikeampaa tuntuu olleen ihmisten kanssa eläminen. Linkola saattoi surra vielä aikuisena enemmän kaadettuja puita kuin menetettyjä ihmisiä. Tosin täytyy todeta, että Linkolaa kuvataan kirjassa myös jopa viihdyttävänä seuramiehenä ja syvästi ihmisiin kiintyvänä. 

Aviomiehenä Linkola tuntuu olleen – nyt täysin oma tulkintani ja vahva mielipiteeni – sietämätön. Harva  suostuu sellaiseen asketismiin elämässään, jonka eteen Linkolan vaimo ja myöhemmät naisystävät joutuivat. Positiivista ja elämäniloista äitiä käy myös sääliksi. 

Itse hänen luontofilosofiansa ei juuri minulle avaudu, ja hylkään sen muiden "massaihmisten" mukana liian radikaalina, epäeettisenä ja mahdottomana toteuttaa. Tosin täytyy myöntään, että jonkinlainen profeetan silmä Linkolalla tuntuu olleen: hän ennusti ja julisti ilmastonmuutosta ja lajien katoamista suomalaisille kymmeniä vuosia ennen muita. 

Linkola on aina ollut vastavirtaankulkija ja rohkeasti edellä aikaansa. Luultavasti hänen sanojaan on tarvittu, vaikka tärkeä sanoma on usein varsin vastenmielisesti ja ylimielisen kylmästi kerrottu. Kaukaa vähän ihailen tällaisia rohkeita ehdottomia ihmisiä, mutta lähelle en koskaan haluaisi. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #45, palkittu tietokirja.

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Unkarilaisen Péter Gárdosin 117 kirjettä (2010, suom. 2016) kertoo hänen vanhempiensa erikoisen rakkaustarinan. Tarina  on välillä mustaakin mustempi, välillä melko hauska, välillä surullinen ja usein herkkä. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, vaikkei suuruuksiin ylläkään. 

Kirjan lähtöasetelma on erikoinen: 25-vuotias Miklos on selvinnyt keskitysleirin helvetistä ja on siirretty Ruotsiin toipumaan. Siellä lääkäri kuitenkin kertoo hänelle, että elinaikaa on jäljellä enää puoli vuotta. Miklos ei voi hyväksyä, mitä elämä hänelle eteen heittää, vaan päättää löytää vaimon. Hän kirjoittaa täysin tuntemattomille 117:lle Ruotsiin siirretylle juutalaisnaiselle aikeistaan. Harva vastaa, ja näiden harvojen joukosta löytyy Péter Gárdosin keskitysleiriltä viimeisten joukossa selvinnyt äiti. Alkaa erikoinen rakkaustarina, jota leimaa kuolema ja kuitenkin valtava halu elää.

Miklos ja hänen rakkautensa, Lili, ovat kokeneet kovia. Perhe on hajallaan tai lopullisesti – mikä on todennäköistä – kuollut. Välähdyksiä lähimenneisyyden kauhuista, esimerkiksi Miklosin menetetyt hampaat ja niihin liittyvä tarina, tulee esille pitkin tarinaa. Kirja ei kuitenkaan keskity menneeseen, sotaan tai kauhuihin. Kaikilla pelastuneilla unkarilaisilla on kova halu elää ja katsoa eteenpäin - joskus jopa oman identiteetin ja uskonnon hylkäämisen uhalla. Menetetyt vuodet halutaan ottaa takaisin. Rakastutaan ja halutaan perustaa perheitä. 

Pieni kirja on lukemisen arvoinen ja elämänläheinen. Kirjassa on paljon sitaatteja runoista, Mikloksen omista ja muista, joten Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #36, kirjassa runo on tärkeässä roolissa.

P.S. Pieni blogiraukkani on kärsinyt kirjoittajansa kovasta työelämästä. Tästä se taas lähtee. En aio suorittaa.

Anne Frank: Päiväkirja

Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.

Jon Krakauer: Erämaan armoilla

Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina

Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 

Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   

Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Guy Delisle: Pjongjang & Merkintöjä Jerusalemista

Lukemiseni on ollut poukkoilevaa ja keskittymistä vailla viime aikoina. Meneillään on muutama todella pitkä järkäle, ja Helmet-haastekin täytyisi rykäistä loppuun. Lukemisen iloa on tuonut kuitenkin uusi sarjakuvatuttavuus, ranskaksi kirjoittavan kanadalaisen Guy Delislen omaelämänkerralliset matkakertomukset maailman vaarallisimpiin ja oudoimpiin paikkoihin. Pjongjang (2003, suom. 2011) vie Pohjois-Korean stalinistiseen diktatuuriin, jossa kirjailija on ollut töissä. 

Pohjois-Korea on kirjassa juuri niin absurdi, kuin sen olen aiemminkin kuvitellut olevan: tyhjiä katuja ja hotellejä, jättimäisiä muistomerkkejä ja rakkaan johtajan kuva jokaisella seinällä nöyriä alammaisiaan vilkuillen. 

Guy Delisle esittää Pohjois-Korean todellisuuden huumorilla ja kuivalla satiirilla, joka iskee minuun todella. Kaikelle saa nauraa, jos sen tekee tyylillä – eikö niin? Delislen kertojaääntä tulee ikävä, joten luulen vähitellen lukevani kaiken häneltä suomennetun tai englannin kielelle käännetyn. 

Helmet-haasteeseen tämä sarjakuva menee nipin napin kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Ei aivan heti uskoisi tämän kirjan olevan sellainen, mutta kyllä vaan: kukaan ei tosiaan itse kirjan tapahtumissa kuole. Tosin kirjassa mainitaan 1990-luvulla nälkään kuolleet miljoonat, joista ei mielestäni ole puhuttu riittävästi. Eikä ole juuri vankileirien saaristostakaan puhuttu. Kirjassa on havaittavissa kuitenkin hienoinen (melkein näkymätön) toivon vire: joskus tämäkin tyrannia kaatuu tai avautuu vähitellen. 

Luin heti perään myös hieman paksumman Delislen Merkintöjä Jerusalemista (2008, suom. 2011), joka on ehkä vieläkin maukkaampi lukukokemus. Kirjailija kertoo vuodestaan koti-isänä yhdessä maailman polttopisteistä. Sillä aikaa kun vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, kertojaisä kulkee pitkin outoa kaupunkia. Outoa ja surullista todella löytyy. 

Delisle ei saarnaa, ei opeta, mutta antaa silti kaikkien uskontojen ja ryhmittymien fundamentalisteille täyslaidallisen. Pilkka osuu – ja lukija ei voi olla tuntematta pientä vahingoniloa. Siitäs saitte.   

Jon Krakauer: Into Thin Air

                                       

Niin kauan kuin ihminen on ollut, hän on halunnut uusia kokemuksia ja etsiä omia rajojaan. Aina ylemmäs, pohjoisemmas, etelämmäs, syvemmälle tai kauemmas. Jon Krakauerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja Into Thin Air (1997, suom. Jäätäviin korkeuksiin) liikkuu näillä ihmisen fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla. Mount Everestin huippu on paikka, jossa ihmisen keho alkaa kuolemaan hapen puutteesta. 

Kirja kertoo toimittaja-kiipeilijän näkemyksen vuoden 1996 retkikuntien traagisista tapahtumista, jolloin kaksitoista kiipeilijää menetti myrskyssä henkensä lauskeutuessaan alas vuorta pitkin. Onnettomuus on kuuluisa, sillä siitä on tehty useita dokumentteja, haastatteluja, ooppera (!) ja myös suuren rahan elokuva muutama vuosi sitten. 

Miksi lukea jostakin näin tutusta? Olen nimittäin ahminut kaiken Everestiin ja kiipeilijöihin liittyvät dokumentit ja haastattelut netistä. Aihe on kiinnostava ja jotenkin tällaiset ääritilanteisiin hakeutuvat "ääri-ihmiset" kiinnostavat minua. Kiipeilijät ovat valmiita uhraamaan henkensä – joskus valitettavasti myös moraalinsa – päästäkseen huipulle asti. Tavoite jättää taakseen kaiken muun.

Oma kokemukseni Himalajasta. Kuva Dulikhelista, Nepalista. Taustalla näkyy Himalajan korkeimpia lumihuippuja, Langtang (7264m) ja Gauri Shanker (7145m). En varmasti koskaan unohda, kun aamulla sumu sekä usva väistyi, ja näkymä avautui eteeni.  

Krakauer pohtii varsin avoimesti omia motiivejaan ja ryhmänsä vetäjien ja jäsenten toimia. Hän yrittää löytää vastauksen, miten on mahdollista, että kokeneet, pitkään valmistautuneet kiipeilijät menettivät henkensä ja koko matka päättyi täyteen katastofiin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Entä toiset? Kirjoittaja kokee syyllisyyttä, vaikka toisaalta yrittää puolustella valintojaan.

Kirja on myös kriittinen kannanotto Everestin kaupallisia valloitusyrityksiä kohtaan: lisähapen avulla sen vaarallisille seinämille ja jäätiköille päätyy ihmisiä, joiden siellä ei kuuluisi olla. Kun ihmiset ovat maksaneet oppailleen kymmeniä tuhansia euroja, heidän käännyttämisensä alas turvallisuuteen vedoten muuttuu yhä vaikeammaksi. Ihmiset maksavat päästäkseen huipulle ja oppaiden elinkeino ja maine riippuvat siitä, montako ihmistä he ovat sinne saattaneet.

Everest on tänäkin vuonna vaatinut henkiä. Kirjoittaja toistaa useasti, että vuoden 1996 tapahtumat tulevat toistumaan, vaikka millaisia turvakeinoja käytettäisiin. Luonto näyttää voimansa yhä uudelleen. Helmet-haasteessa tämä kirja komeasti kuittaa kohdan #5, kirjassa liikutaan luonnossa. Melkein liian kiehtova kirja, sillä mieleeni juolahti ajatus kiipeämisestä (tai enimmäkseen patikoinnista) Everest Base Campille, jonne melko hyväkuntoinen, kiipeilytaidoton vielä ehkä onnistuisi pääsemään. Sen ylemmäksi ei riitä rahat, eikä oikeastaan tahtokaan.

Pokhara, Nepal. Taustalla "Fishtail", Machapuchare (6933m) on pyhitetty Shiva-jumalalle, joten yksikään kiipeilijä ei ole voinut sen huipulle astua. Huikeita maisemia.

Mieleen jäi: "I'd always known that climbing mountains was a high-risk pursuit. I accepted that danger was an essential component of the game – without it, climbing would be little different from a hundred other trifling diversions. It was titillating to brush up against the enigma of mortality, to steal a glimpse across its forbidden frontier."

Matka ajassa: Kevät 1996

Matka paikassa: Nepal

Kenelle suosittelen: ääri-ihmisille tai heistä kiinnostuneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Katarina Baer: He olivat natseja

”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.

Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

                                                                                                                      Martin Niemöller

Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.

Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta. 

Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia. 

Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä. 

Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois. 

Lukijalle kirja on intensiivinen lukukokemus. Kirjailijan oma ääni kuuluu lähes koko ajan. Hän pohtii ja kyseenalaistaa myös omia motiivejaan ja näkökulmiaan. Välillä teksti–varsinkin kirjan Baltiaan sijoittuva osio–on hieman liian yksityiskohtaista. Suvun vaiheita ruoditaan lemmikkieläimiä myöten, mikä tietenkin lähisukulaisia kiinnostaa, muttei muita. Kirja ei kuitenkaan ole pitkäveteinen silloinkaan, vaan se on hieno lukukokemus ja hyvin kirjoitettu.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #36, elämänkerta.

Mieleen jäi: "He katsoivat pois, jättivät puhumatta, pohtimatta, kirjoittamatta, puuttumatta asiaan. Kun riittävän moni teki niin, juna ei enää pysähtynyt."

Matka ajassa: 1920 - 1946, nykyhetki

Matka paikassa: Berliini, Baltian maat, Pohjois-Italia

Kenelle suosittelen: Kaikille suosittelen tätä kirjaa. Omituisen ajankohtainen teos.

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin

   

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies

"Pää on heikosti hallittavissa oleva kone. Tasapainoilu hyvän ja pahan tiedon kanssa tekee ihmisestä ihmisen. Silloin ihminen voi kasvaa maailman kaltaiseksi, tajuta kaikki värit ja hallita pimeyden ja valkeuden välisen suhteen. Ei olla mikään jumala. Eikä mikään paholainen. Ei mikään mustavalkoinen, vaan ihminen."

Joskus jokin kirja kiilaa ohitse lukusuunnitelmien ja hetkellinen lyhyt kohtaaminen vaatii lukemaan. Istuin sattumalta Tuomiokirkossa Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kanssa saman puolityhjän penkin vastakkaisilla reunoilla, ja mietin ohimennen, etten ole lukenut hänen sairaudestaan kirjoittamaansa kirjaa. Paljon kirjasta on kirjoitettu ja puhutta – tunnistin ja tiedän Oksasen juuri siitä.  Kuuntelin saarnaa kärsimyksestä ja lähimmäisen kohtaamisesta. Kimmo Oksasen käsi kirjoitti hurjasti, kun kirkossa luettiin turvapaikanhakijoille annettuja kielteisiä päätöksiä. Vältin katsomasta häneen, mutta päätin lukea hänen kirjansa.   

 Omaelämänkerrallinen teos Kasvonsa menettänyt mies (2015) kertoo Oksasta kohdanneesta herpes- ja bakteeritulehduksesta, joka tuhosi hänen kasvonsa ja vei melkein hengen. Kirja kertoo sairastumisesta, toipumisesta ja sopeutumisesta uuteen elämään uusin kasvoin. Sairaus vie paitsi ulkonäön, se kariuttaa myös parisuhteen ja vaikuttaa ihmissuhteisiin. Oksanen huomaa olevansa masentunut, yksin ja asunnoton. Oksanen ei kuitenkaan missään kirjan aikana vaivu itsesääliin tai katkeruuteen, vaikka myöntääkin näiden tunteiden kanssa painivansa. Päinvastoin: kirja on minusta haikean lämmin ihmisyyden kuvaus ja pyrkii paljon laajemmalle kuin yhden sairaskertomuksen selostukseen.

Kirja on täynnä kohtaamisia kärsivien ja kuolevien kanssa. Elämä on lyhyt ja ihminen kovin pieni. Tärkeintä Oksasen tekstissä tuntuu olevan toinen ihminen ja hänen läheisyytensä tämän kaiken keskellä. Miten kohtaan lähimmäiseni?

Jokainen suomalaista terveydenhuoltoa käyttänyt tunnistaa itsensä tästä kirjasta: Loputon jonottaminen, sairaaloiden käytävät ja sinne eksyneet ihmiset, turvattomuus ja lopulta kiitollisuus, kun saa apua - tai edes toisen ihmisen hetkellisen kosketuksen. Henkilökunta on vahvaa, ammatillista, yleensä ystävällistä, mutta välillä myös töykeää. Järjestelmä toimii, mutta sen valtaviin lonkeroihin on moni unohtunut. Ihminen on heikoimmillaan sairaana ja toisten armoilla. Kenelle apu kuuluu ja ketä olisi armollisempi olla auttamatta? 

Oksanen kirjoittaa hienosti. Teksti on välillä jopa runollisen kuvallista ja herkkää. Tämä yllätti, sillä en odottanut lukevani kirjaa yhdeltä istumalta, mutta näin kuitenkin tein. Olen entistä vakuuttuneempi, että ihmisellä on sielu. Oli mielenkiintoista lukea samaan aikaan Yuval Hararin Homo Deusta, joka väittää juuri vastakkaista. Oksanen kirjoittaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja siksi kirja on näin hieno – etten sanoisi jopa uskonnollinen – lukukokemus. 

Helmet-haasteeseen laitan tämän hienon kirjan kohtaan #20 (kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö)

Mieleen jäi: Sairaalakoneiston realistinen ja tutunoloinen kuvaus.

Matka ajassa: vuodesta 2008 tähän päivään ja takaumia lapsuuteen

Matka paikassa: Helsinki ja maakunnat

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta e-kirjana

     

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

 

"Fanaattiset juoksijat eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää. On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessä kuin kulkea sumussa ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän. Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva – ja minulle myös kirjoittamisen metafora."

Haruki Murakamin omaelämänkerrallinen kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007, suomennos 2011) on pieni mutta sinnikäs, ellei jopa filosofinen, teos juoksemisesta. Mukarami rinnastaa juoksemisen ja kirjoittamisen: se on itsensä ylittämistä, kilvoittelua parempaa kohti, elämän miellekkyyden löytämistä, tuskaa ja ennen kaikkea kovaa työtä. Murakami kertoo, miten hänestä tuli kirjailija ja juoksija. Teksti on henkilökohtaista, ja kirjailija tietoisesti kieltäytyy miellyttämästä muita. Hän kirjoittaa, miten itse kokee. Kaikkia ei voi miellyttää.

Minua hän kyllä miellytti. Uskon, että Murakami pukee sanoiksi jotakin oleellista juoksemisesta. Jokainen juoksija voi löytää itsensä hänen tekstistään. Juokseminen on arkinen, fyysinen tapahtuma, joka kuitenkin on merkityksellistä (tai ihan äärettömän turhauttavaa) juoksijalle itselleen. Moni tuttavani on kommentoinut, ettei jaksa kuunnella omien jalkojensa töminää. Minua se rytmi kiehtoo, ja jotakin tällaista Murakami kirjoittaa myös. Jaloilla on oma tahto, vaikka juoksijan mieli matkaa vie. 

Juoksijana – ja kirjailijana – Murakami vaikuttaa aika puurtajalta: hän seuraa uskollisesti vuodesta toiseen täsmälleen samaa rutiinia. Hän juoksee joka päivä ilman lepopäiviä. Hän kirjoittaa aina aamuisin. Miten hän jaksaa? Eikö hän tylsisty? Päinvastoin hän tuntuu saavan voimaa rutiineista. Hän vähättelee luontaisia lahjojaan juoksijana ja kirjailijana, mutta on ylpeä rutiineilla ja puurtamisella saaduista  saavutuksistaan. Täytyy lukea hänen kirjojaan, vaikka ihmisenä hän vaikuttaa hieman yksitotiselta lukemani perusteella. Hän tulee kuitenkin lähellä lukijaansa ja pidän hänen mutkattomasta ilmaisustaan. 

Paljon minulla ei ole tästä kirjasta lisää kerrottavaa. Luin sen nopeasti toisen intensiivisemmän (vielä kesken olevan) kirjan ohella, ja se sai minut hyvälle tuulelle. Sen sävy on positiivinen ja voimaannuttava: heikkokin liikkuja onnistuu. Jokaisesta voi tulla juoksija, ja se yhdistää myös minua ja Haruki Murakamia. Koko ajan teki mieli nyökkäillä: "Noinhan se menee. Tuolta minustakin tuntui maratonilla." 

Mieleen jäi: 

"Minulle juokseminen on sekä harjoittelua että vertauskuva. Juostessani päivästä toiseen kehitän itseäni, keräilen juoksukisoja, vähä vähältä korotan rimaa. Siksi minä ainakin ponnistelen jatkuvasti: nostan omaa tasoani." 

"Kestävyysjuoksussa ainoa vastustaja on minä itse, se joka minä ennen olin, se minun on voitettava."

Matka paikassa: Japani, Yhdysvallat

Matka ajassa: 2005-2006

Kenelle: juoksijoilla ja niille jotka haaveilevat kirjailijan urasta

Miten käteeni: Törmäsin kirjaan jollakin nettisivulla. Ollut pitkään lukulistalla, kunnes sitten kirjastosta lainasin.

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu

Tuntuipa hienolta lukea tämä sarjakuva! Marjane Satrapin  omaelämänkerrallinen Persepolis 2, Kotiinpaluu (2004) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Iranilainen lapsuuteni loppuu. Ensimmäisen osan lukemisesta on vähän aikaa, joten en osaa tätä erillisenä teoksena oikein nähdä – vaikka toki eroja on. Olisin lukenut sen samalta istumalta heti ensimmäisen osan jälkeen, jos olisi kirjastosta heti kirja käteeni osunut. Nyt jouduin hieman odottamaan.

Kirjan alkupuoli keskittyy kuvaamaan Marjanen sopeutumista Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet kouluun yksin. Länsimaisen kulttuurin kanssa on joitakin yhteentörmäyksiä, mutta ennakkoluuloiselle länsimaiselle lukijalle yllättävän vähän. Marjane Satrapin perhe on oppinutta, vapaamielistä ja varakasta väkeä, jolla varmasti on myös vaikutusta erojen vähäisyyteen. Iran on vanhoillisten vallassa, eikä vapautta ole, joten Marjanen vanhemmat haluat ainoan lapsensa Eurooppaan. 

Ihmiset Itävallassa ovat pääosin ystävällisiä, mutta tuntuvat Marjanesta naiveilta ja pinnalliselta Iranin haasteiden jälkeen. Joutuu hän kuitenkin Irania puolustamaan ja tulistumaan muutaman kerran. Suurimmat Itävallassa – ja myöhemmin kotona Iranissa – kohtaamansa haasteet ovat kuitenkin hänen itsensä kanssa. Kotiinpaluu on ennen kaikkea kertomus kasvusta aikuiseksi, itsenäistymisestä ja oman tiensä löytämisestä. Ensimmäiseen osaan nähden kirja on keskittyy enemmän yksilöön, ei maailman tapahtumiin tai yhteiskuntaan. 

Marjane palaa Iraniin etsimään suuntaa elämälleen. Hän kuitenkin kokee irrallisuutta ja masentuu. Kotimaa ja sen ihmiset tuntuvat vierailta ja jatkuva uskonnollisuuden kahle rajoittaa elämää. Iranissa kuitenkin luovitaan, kapinoidaan ja otetaan vapauksia siinä määrin kuin ihmisen kekseliäisyys antaa myöten: huivin reunan laskeminen päälaelta kohti niskaa on kapinaa, kynsilakka on kapinaa, voimakas huulipuna on kapinaa, kun suorempi mielipiteenilmaisu on mahdotonta. Biletys salaa verhojen takana on riski, josta voi maksaa jopa hengellään. Tähän kaikkeen ihminen kuitenkin tottuu: Iranissa on arki arkea. Siellä rakastutaan, masennutaan, mennään naimisiin, opiskellaan ja perustetaan perheitä kuten täälläkin.

Kirja päättyy Marjanen lähtöön takaisin Eurooppaan – tällä kertaa pysyvästi. Kirjailija asuu nykyisin Ranskassa ja on naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa. Mielelläni lukisin lisää, sillä niin tiiviissä otteessa kertojaääni minut piti. Marjane tuli läheiseksi kaikessa epätoivossaan ja kapinassaan. Kuvat eivät minulle tässä sarjakuvassa olleet mitenkään mieltä räjäyttäviä, mutta kertomus kaikessa huumorissaan ja arkisuudessaan on tuore ja kiehtova. Pidin kovasti.   

Mieleen jäi: "Olen aina ollut sitä mieltä, että jos Jumalalla olisi jotain naisten hiuksia vastaan, hän olisi tehnyt meistä kaljuja."

Matka ajassa:  1980 –1990-luvut

Matka paikassa: Itävalta, Iran

Kenelle: Kenelle vaan. Tämä on tarina ihmisenä olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä. 

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni

Jälleen ohi lukusuunnitelmien ja -listojen luettavakseni päätyi jotain yllättävää ja kiehtovaa. Marjane Satrapin kuuluisa omaelämänkerrallinen sarjakuva Persepolis oli järisyttävä lukukokemus minulle. Liian harvoin tulee luettua sarjakuvaa, ja ehkä juuri siksi nautin tästä teoksesta valtavasti. Kirjassa kipakka ja itsenäiseksi ajattelijaksi kasvatettu Marjane joutuu keskelle Iranin islamistista vallankumousta ja hänestä tulee jo lapsena toisinajattelija. Tyttö ei kykene sopeutumaan uuteen rajoitettuun elämäänsä, ja yrittää perheensä kanssa selviytyä edes joitakin vapauksia pitäen uudesta absurdiksi muuttuneesta arjesta.

Teoksen suomenkielisen käännöksen kansi on punainen. Tämä mielestäni vastaa vahvasti myös kansien sisältöä – kirja on vahvasti kantaaottava, haluaa tulla huomioiduksi, vihainen, surullinen, vakava ja samalla kuitenkin äärettömän hauska. Ikään kuin Persepolis edustaisi jotakin, joka ei suostu alistumaan, vaan haluaa tulla nähdyksi. Huumoria on kaikessa, vaikka aiheet ja kohtalot ovat surullisia: kuolemassa, pommituksissa, naisten surkeassa asemassa, maanpaossa ja vankeudessa. Tässä on jotakin samaa kuin lähiaikoina näkemässäni iranilaisen ohjaajan Jafar Panahin ohjaamassa Taxi Teheranissa; huumori on pientä ja kätkettyä, mutta samalla kantaaottavaa ja kapinallista. Huumori on vapautta.

Kirjassa seurataan pienen tytön ja myöhemmin teinin arkista elämää, mutta samalla pohditaan syvällisesti uskonnollisia ja poliittisia ilmiöitä. Miten sota muuttaa arkea? Miten kommunistiseksi luultu vallankumous päätyikin islamistiseksi? Kaikki on hämmentävää ja outoa. Sukulaisia ja naapureita alkaa kadota, kuolla ja joutua vankilaan. Jäljelle ei jää lopulta muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois maasta. Siihen loppuu Marjanen lapsuus.

Haluan ehdottomasti lukea myös Persepoliksen toisen osan, jossa kuvataan Marjanen elämää siirtolaisena Itävallassa ja lopulta paluuta takaisin Iraniin. Maa ja sen kulttuuri on aina kiinnostanut minua. Lisäksi harvoin tulee luettua mitään, mikä saa nauramaan ääneen. Siksi siis lisää Satrapia kiitos! Olen jumissa Evelyn Waughin Menneen maailman kanssa, mutta kun saan sen loppuun täytyy lukea sarjakuvaa lisää.

Mieleen jäi: "Kun olin kymmenen, kaikki pienet tytöt hunnutettiin. En kylläkään ymmärtänyt miksi."

Matka ajassa: 1980-luku

Matka paikassa: Iran

Kenelle: Sarjakuvista, politiikasta ja Iranin historiasta kiinnostuneille hieno lukukokemus. Kaikelle voi nauraa, joten mustan huumorin ystäville!

Markus Torgeby: Juoksijan sydän

"Juokseminen on vapaan ihmisen likkettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin."

                                                                                        Markus Torgeby, Juoksijan sydän

Tässä kävi, kuten arvasin: ohi kaikkien lukusuunnitelmien kiilasi nopein askelin ruotsalaisen Markus Torgebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän. Torgeby kertoo tarinansa kasvusta juoksijaksi ja tasapainon löytämisestä elämässään. Torgeby ottaa myös vahvasti kantaa suorituskeskeiseen juoksuharrastukseen ja sen ympärillä pyörivään kaupallisuuteen. 

Lahjakas nuori Torgeby ajautuu eksyksiin itsensä ja juoksutreenejensä kanssa. Ulkopuolelta tulevat tavoitteet vievät ilon juoksemisesta ja ymmärtämätön valmentaja patistaa jaksamaan kivusta ja loukkaantumisesta huolimatta. Torgebyn elämään varjostaa myös äidin MS-tauti, joka kuvataan kirjassa sydäntä särkevän realistisesti. Äiti on kirjailijalle selkeästi rakas ja tärkeä – kirja on myös hänen tarinansa. Äiti uskoo ihmeparantumiseen, jota ei kuitenkaan tule hengellisissä kokouksissa, eikä saarnamiesten kätten alla. Kirja lähestyy myös hengellistä puoskarointia, mutta ei kuitenkaan ota sitä käsittelyynsä tarkemmin. 

Torgeby löytää rauhan metsästä. Hän vetäytyy erakkoelämään Jämtlantiin itse rakentamaansa kotaan neljäksi vuodeksi. Hän ei tarvitse muita, kaiken tarvittavan hän saa luonnosta ja itsestään. Elämän täyttää juoksu, joka tuntuu nyt hyvältä jälleen. Torgebyyn ravinto on askeettinen: kaurahiutaleita ja hunajavettä pääasiassa. Torgeby vihjailee myös jonkin asteisesta häntä haitanneesta syömishäiriöstä. Isoisä syyttääkin lapsenlastaan äärimmäisyyksiin päätymisestä. Onhan metsäläisyys äärimmäistä ja toisista ihmisistä eristäytyminen äärimmäistä. Torgeby perustelee valintaansa yksinkertaisesti sillä, että hän tarvitsi sitä ja se tuntui hyvältä. 

Kirja on hyvin ruumiillinen, vaikka henkisestä hyvinvoinnista puhutaankin paljon. Torgeby kuvaa ruumiinsa tuntemuksia, loukkaantumisia, sairastumisia, nälkää, eritteitä, ravintoaan ja yleistä fyysistä olotilaansa poikkeuksellisen tarkasti. Ehkä juuri tämä tekee kirjasta aidon ja mielenkiintoisen. Henkistä hyvinvointia ei voi erottaa fyysisestä, ihminen on kokonaisuus. Juoksu lähtee pään sisältä, mutta ennen kaikkea juoksu on ihmiselle luonnollinen, fyysinen teko. Jalkaa toisen eteen. Yksinkertaista. Mitään gurua ja hörhöilijää Markus Torgebystä ei saa. Hän vain kertoo, miten itse löytää tasapainon elämässään. 

Tähän olisi kiva lopuksi kirjoittaa omaa tarinaa juoksijana. Entinen sohvaperuna keksihiiri juoksi nimittäin ensimmäisen maratoninsa kaksi viikkoa sitten. Ehkä päivittelen sen tähän myöhemmin, nyt kuitenkin mies huutelee lenkille, joten enköhän lopeta löpertelyni ihan Markuksen kunniaksi. 

Mieleen jäi:

"Tunnen itseni sitä vahvemmaksi mitä kauemmaksi juoksen, kun kukaan ei tiedä missä olen."   

Matka ajassa: 1980–nykyhetki

Matka paikassa: Ruotsi, Nepal, Tansania
Kenelle: juoksijoille, suorittajille, itsensä etsijöille