Näytetään tekstit, joissa on tunniste autofiktio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autofiktio. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki




Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Huhtikuun satoa vielä



Hyvää vappua, rakas lukijani! Blogi on harmittavasti ollut poikkeuksellisen hiljainen, koska muulla elämän saralla on ollut niin kovin kiireistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi lukenut. Päinvastoin, huhtikuu oli loistava lukukuu osaltani!

Olen kokenut jopa pienoista vieroitusoiretta, kun en ole lukemastani heti blogannut. Lupaan korjata tilanteen jatkossa, mutta nyt paitsioon jääneet teokset ansaitsevat muutaman rivin, vaikka tuntuu vaikealta niihin enää palata. Tässä siis kaksi kevääseeni kuulunutta teosta, joista kumpaakin voin suositella:


Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Mannisen omaelämänkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi (2018) on tärkeä kirja, vaikka en voi sanoa siitä kovin pitäneeni. Olen kuitenkin huomannut kehuvani ja mainostamani sitä useille, koska lukukokemuksena se oli minulle harvinaisen intensiivinen. Tämä kirja rinnastuu minulla Pauliina Rauhalan Taivaslauluun, koska luin kummatkin teokset hetkessä, oikeastaan yhdeltä istumalta.

Kaikki anteeksi on melko armoton kuvaus perheväkivallasta ja häiriintyneestä mielestä. Kieli on kaunista – kuten kirjan kansikin, jonka orkidea saa sekin kirjan sivuilla kylmivän selityksen. Lukija ei arvaa, miten tiukoille hän alun rakkaustarinaa lukiessaan joutuu.  

Helsinki on tässäkin kirjassa tuttu katuineen ja kaupunginosineen. Tämäkin lisää tunnetta arvaamattomuudesta. Tämä sama voisi tapahtua kenelle vain – ja tapahtuukin. Lisään tämän kirjan kohtaan #17, kirjassa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa. Suomessa naisiin kohdistuu aivan liikaa lähiväkivaltaa, eikä tästä puhuta riittävästi, ja siksi Mannisen teos onkin tärkeä.


Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (suom.2018)

Ruotsalainen Hédi Fried kertoo oman selviytymistarinansa tässä pienessä kirjasessa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä jokainen luku rakentuu hänelle kouluvierailuille esitettyjen kysymysten alle. Paljon uutta tietoa aiheesta kirja ei antanut minulle, mutta se on elämänmyönteinen ja tasapainoisen ihmisen kirjoittama. Kirjailija on pystynyt rakentamaan elämänsä kauhuista huolimatta uudelleen. Helmet-haasteeseen kohtaan #11, kirjassa käy hyvin.