"Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi."
Miten paljon kirjallisuutta voi rakastaa? Ja sanoja paperilla, henkilöiden suusta tippuneita aarteita? Paljon.
John Williamsin Stoner (1965, suomennos 2015) on helmi. Uskallan sanoa näin vahvasti, koska en ehkä koskaan ole lukenut yhtä vahvaa – ja samalla vähäeleistä – kirjaa yhden ihmisen arkisesta elämästä. Kirja on mielestäni myös syvää eksistialistista pohdintaa ihmisenä olemisesta ja elämän merkityksestä, rajallisuudesta. Se on myös ehdottomasti työn – tässä tapauksessa lukemisen, kirjallisuuden tutkimisen ja opettamisen – ylistys. Rakkaus kirjallisuuteen ja työhön pysyy, vaikka rakkaus ihmisten välillä riistettäisiin tai se puuttuisi.
Kirja kertoo yliopiston kirjallisuuden tutkijan ja professorin William Stonerin elämäntarinan nuoruudesta kuolemaan. Stoner on vaatimattoman maanviljelijäperheen ainoa lapsi, jonka odotetaan jatkavan suvun perinnettä tilan jatkajana. Kuin sattumalta hänet lähetetään opiskelemaan maataloutta yliopistoon. Englannin kielen ja kirjallisuuden pakollinen alkeiskurssi muuttaa Stonerin elämän suunnan täydellisesti, sillä hän kokee "heräämisen" kirjallisuuden ja kielen maailmaan. Siitä alkaa koko elämän kestävä rakkaussuhde kieleen.
Stoner kokee valtavan sosiaalisen nousun, vaikkakin siihen suuremmin tähtäämättä: hänestä tulee kirjallisuuden professori, hän nai rikkaan pankkiirin porvarillisen tyttären ja ottaa talolainan. Elämä ulkopuolisen silmin kulkee melko rauhallisia, arkisia polkuja. Yliopistossa välillä kuohuu, ura tyssää, keski-ikäiselle miehelle tyypillinen syrjähyppy lämmittää onnetonta avioliittoa. Stoner ei lähde suuriin seikkailuihin, vaan tyytyy tavalliseen elämään. Historian tapahtumat, ensimmäinen ja toinen maailmansota vievät nuoria miehiä jo toisessa sukupolvessa yliopistolta hautaan, mutta Stonerin elämään historian myllerryksillä ei ole suurta vaikutusta. Hän ei jätä suurta jälkeä eletystä elämästään. Näin hänet ulkopuolelta näkisi moni. Stoner on tavallisen ihmisen tarina.
Sisällä kuitenkin tapahtuu ja hurjan jännittävästikin! Williams on luonut valtavan draaman tällaisesta tavallisesta, arkisesta elämästä. Lukija pääsee sellaisella kuohuvalla voimalla tutustumaan toisen ihmisen elämään, että se salpaa hengen, liikuttaa ja hämmästyttää. Tavanomainen elämä ei olekaan tavanomainen, vaan ainutkertainen valtava seikkailu. Mikä on Stonerin elämän tarkoitus? Hän itse päätyy sen olevan oppimisen ja himon. Raamatun Saarnaajan sanoin kaikki on turhaa auringon alla, rajallista, mutta silti Stoneria ajaa oppiminen, opettaminen ja rakkaus tietoon. Hänellä on muutamia ystäviä, hetken kestävä viiltävä rakkaussuhde yliopiston lehtoriin ja syvä – vaikka valitettavan etäinen samalla – suhde omaan tyttäreensä.
En voi olla miettimättä, mitä jos hän olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Olisiko hän ollut vielä onnellisempi? Olisivatko hänen läheisensä olleet onnellisempia? Koen kuitenkin vahvasti, että Stoner eli onnellisen elämän: hän teki sitä, mitä rakasti. Työ oli kaikkea muuta tärkeämpi, sillä se yksin pysyi.
Stonerin vaimo Edith taas ei elänyt onnellista elämää, ainakaan minun subjektiivisen linssini läpi. Hän esittäytyy lukijalle ennätyksellisen karmivana, lähes sietämättömänä hahmona, jota motivoi viha miestään kohtaan ja joka tuhoaa lapsensa elämän. Lukiessani tunnen harvoin halua neuvoa hahmoja, mutta monta kertaa teki mieli melkein huutaa Stonerille, että laita nyt vaimosi vihdoin kuriin.
Mistä tämä Edithin kova viha nousee? Miksi hän menee miehen kanssa naimisiin, kun ei tätä selvästi rakasta? Tyydyttääkö mikään hänen kovin henkisesti köyhää elämäänsä? Miksi hän polttaa kaikki lapsuuden esineensä, jotka muistuttavat omasta isästään? Edith on syvästi onneton, porvarillinen, pinnallinen, katkera ja vihainen hahmo. Lukijalle ei kerrota kaikkea, vaan paljon jää arvauksien varaan. Tämä ei ole Edithin tarina, vaan melkein kaikki nähdään Stonerin silmin. Toisaalta juuri tämä tekee kirjasta niin mielenkiintoisen ja jopa jännittävän. Miten itse näemme itsemme ja miten tämä on suhteessa toisten näkemykseen itsestämme? Miten suhtaudumme tähän kaikkeen?
Kirja oli valtavan rikas lukukokemus minulle. Tuntuu kuin olisi ollut matkalla jossain kaukana ja saanut sylillisen kokemuksia kerrottavakseen. Tämä oli ravinteita, kuituja ja hemmottelua aivoille. Tuleekohan mitään tämän kaltaista pitkään aikaan uudelleen vastaan? Minulla on jo ikävä Stoneria. Onneksi viime vuosina tämä teos on saanut sen ansaitsemaa huomiota, niin hyvä tämä on.
Helmet-haasteeseen tekisi mieli pistää tämä kohtaan sankaritarina #21, mutta se olisi ehkä vähän turhan "me ollaan sankareita kaikki" -tyylinen oikaisu, joten tyydyn loksauttamaan tämän kohtaan #35, kirjan nimessä on erisnimi. Haasteessa pitäisi olla vuoden paras kirja -kohta, siihen tämä sopisi parhaiten. Olenko nyt kehunut riittävästi?
Mieleen jäi: Kirja piti otteessaan ensimmäiseltä sivulta aivan loppuun asti. En osaa nostaa mitään tiettyä kohtaa ylitse muiden. Loppu oli valtavan hieno kylläkin.
Matka ajassa: 1800-luvun lopulta 1950-luvulle
Matka paikassa: Columbia, Missouri
Kenelle suosittelen: Kielestä, kirjallisuudesta ja sanoista pitäville lukijoille
Miten tielleni: Äänikirja yhdessä miehen kanssa loputtomilla automatkoilla sinne ja takaisin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti