"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."
John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.
Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.
Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.
Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.
Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.
Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.
Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.
Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?
