Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Tammikuu on lukukuukautena tarjonnut varsinaisia helmiä kohdalleni tänä vuonna, ja niistä ehdottomasti mieleen jää Chimamanda Ngozi Adichien loistokas novellikokoelma Huominen on liian kaukana (2012). Novelleissa liikutaan mantereelta toiselle, Nigeriasta Yhdysvaltoihin ja takaisin. Yleensä keskiössä on nigerialainen nainen. Hän on siirtolainen, yliopisto-opiskelija, järjestetyn avioliiton yllättämä tai kulttuurierojen keskelle heitetty perheenäiti.

Länsimainen ihminen kuvataan toisenlaisen kulttuurin kohtaamisessa melko raadollisena, sillä hän on novelleissa täynnä ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä - mikä kamala yhdistelmä! Adichie ei kuitenkaan tyydy syyllistämään tai edes pelkästään realistiseen kuvaukseen, vaan hänen tekstissään on lämpöä, armoa ja huumoria ja silti se on viiltävää.

Jos ei Amerikkakaan ole kultamaa ja unelmien täyttymys, myös Nigeria kuvataan väkivaltaisena, korruption turmelemana ja arvaamattomana maana. Sotien traumoihin palataan yhä uudelleen. Kaduilla nähdään palaneita ruumiita ja lapsia kuolee nälkään. Kulttuuriakaan ei ylistetä. Nigerialainen avioliitto, ainakin järjestetty, tuntuu melko karsealta naisen näkökulmasta. Voi sanoa, ettei Adichie kaunistele mitään, vaikka toisaalta afrikkalainen luonto ja ruokien tuoksu tunkeutuu suomalaiseen pakkaspäivään tavalla, joka ilahduttaa.

Adichie lukeutuu yhdeksi lempikirjailijoistani, ja suurin syy tähän on, että hän avaa minulle lukijana mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota en tunne lainkaan. Hän kirjoittaa afrikkalaisista naisista, perheistä ja siirtolaisista tavalla, jota monet eivät tee. Adichien tekstissä heillä on itsenäinen ääni, eivätkä he ole pelkkiä tahdottomia uhreja, vaikka kohtaavatkin kamalia asioita. Olen lukenut kaksi romaania Adichielta, Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa, ja mielestäni novellikokoelma toimii aivan yhtä hyvin. Harvoin törmää novellikokoelmiin, jonka jokainen novelli herättää mielenkiinnon ensimmäisistä virkkeistä alkaen.

Adichielta täytyy lukea kaikki ilmestynyt. Se on nyt selvää.

Helmet-haasteen kohdan #10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, kuittaan tällä aarteella.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

"Jokainen kertoo elämänsä niin kuin itse haluaa", Lila vastasi.

Oi, mikä kirja! Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (suom. 2018) on ihmeellisen ihana kirja vaikeasta, lähes mahdottomasta, kuitenkin läpi elämän kestävästä naisten välisestä ystävyydestä. Miten paljon pystymme läheisiämme tuntemaan? Sillä jokainen kertoo vain sen version, minkä haluaa.

Kirjan alusta alkaen on selvää, että Elenan ja Lilan elämät ovat kulkeneet eri suuntiin – yhä kauemmas toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Elenan aikuisuus näyttää valoisalta: hänellä on menestyvä ja sivistynyt kihlattu, lupaava kirjailijan ura ja mahdollisuus päästä kauas pois korttelista. Lila taas on eronnut yksinhuoltaja, joka joutuu työskentelemään kamalissa oloissa makkaratehtaalla. Poikkeuksellinen lahjakkuus on valumassa hukkaan. Elämä vie erilleen, mutta kuitenkin jokin pitää heidät kiinni toisissaan.

Päähenkilöt ja erityisesti kertojaminä Elena kasvaa upeasti sarjan aikana. Tämä osa on aikuisen naisen kertomaa tarinaa, ja kertoja tulee poikkeuksellisen läheiseksi. Avioliitto, parisuhde, naiseus, äitiys, ura – kaikki aikuisuuteen vaikuttavat tekijät ovat läsnä. Enää koulutus ei välttämättä pelasta naista, sillä läpi yhteiskuntaluokkien avioliitto ja äitiys asettavat naiselle elämän raamit. Suhteet miehiin ovat täynnä pettymyksiä. 1960- ja 1970-luvun alun radikalismi vaikuttaa Elenaan: työläisten ja naisten oikeudet nousevat aiheiksi, joiden puolesta marssitaan, kirjoitetaan ja taistellaan. Italiakin on murroksessa yhdessä koko maailman kanssa.

Lilan näemme vain Elenan silmin, ja ehkä siksi hän onkin niin kiehtova. Lila on raivostuttava, tasapainoton, raivoisa ja arvaamaton, mutta kuitenkin hän älykkyydessään kiehtoo miehet ja naiset pauloihinsa. Lila on poikkeuksellinen kaikessa, mitä hän tekee. Koko kirjan lukemisen ajan mietin, että hän on myös pahasti masentunut. Kaikkea kirja ei Lilasta kerro, sillä Elenakin kertojana tietää vain Lilan version tämän elämästä. Yhdessä vietettyä aikaa on yhä vähemmän, ja ystävyys jää sanojen varaan.

Ystävyys onkin tässä osassa entistä vaikeampaa, rakoilevampaa ja jopa lähenee vihaa välillä. Naisten välillä tuntuu olevan paljon olettamuksia, odotuksia ja jännitteitä, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat kummankin elämään. Voi vain odottaa, miten sarjan viimeinen osa päättyy. Räjähtääkö kaikki?

Koin tämän osan kaikista läheisimpänä ja koukuttavimpana, vaikken ehkä uskalla tätä kuitenkaan arvottaa muuten suhteessa aiempiin kirjoihin. Upea se on joka tapauksessa. Syvällinen – vaikka viihdyttävä. Harvan kirjan suorastaan ahmii näin, ja liitänkin tämän kirjan suosikkeihini.

Helmet-haasteeseen kirjalla kuittaan kohdan #5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla olen syntynyt. Minä käväisin syntymäni jälkeen 1970-luvulla vain muutaman kuukauden, mutta sieltä sitä alkuun ponnistettiin, joten 70-luku suoritettu!

Mieleen jäi: Napolin kaupungin rakkaudellinen kuvaus.

Matka ajassa: 1960- ja 1970 -luvut

Matka paikassa: Italia, Napoli, Firenze

Kenelle: Lue, lue, lue! Naisille tämä on suunnattu, mutta ennakkoluuloista viis! Mies, tartu kirjaan!

Miten tielleni: E-kirjana omalla lukulaitteella

Craig Thompson: Habibi

             

Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  

En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.

Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi

Han Kang: Vegetaristi

"Puu on selvästi hyvin vanha, varmasti ainakin neljäsataavuotias. Kauniina päivinä se levittää lukemattomat oksansa ja antaa valonsäteiden kullata lehtensä, ja silloin se tuntuu kertovan hänelle jotain. Tänä vetisenä ja ankeana päivänä se on vaitonainen ja pitää ajatuksensa omana tietonaan. Sen tyven vanha kuori on tumma kuin läpimärkä ilta, ja pienten oksien lehdet vavahtelevat hiljaa pisaroiden takoessa niitä. Äkkiä In-hye näkee hiljaisen puun sijasta sisarensa kasvot, jotka värisevät kuin aavemainen jälkikuva."

Eteläkorealaisen Han Kangin luettu, kehuttu ja palkittu Vegetaristi (2007, suomennos 2017) jätti minut hämmentyneelle mielelle. Sen kieli on kovin kaunista ja runollista. Siinä on symboliikkaa: luonto, kukat, puut, maa ja kasvit elävät. Symboliikkaa ja syvyyttä on niin paljon, etten oikein jaksanut lukiessani etsiä enempää tarkoituksia ja tulkintaa pintatasoa paljon syvemmälle – jo siinä riitti minulle, laiskalle kesälukijalle tällä kertaa. 

Lyhyt, novellinomainen kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista jokaisessa on eri hänkertoja, eräänä päivänä vegetaristiksi ryhtyvän Yeong-Hyen mies, lanko ja sisar. Jokainen kertoja yrittää saada otetta yhä kauemmaksi lipuvasta Yeong-Hyenistä. Kaikkien elämä hajoaa ja Yeong-Hye lipuu saavuttamattomiin. Hän lopulta haluaa olla kasvinkaltainen, puu joka seisoo käsillään. 

Kirja kertoo kontrollin menettämisestä, psyyken hajoamisesta ja säännöistä poikkeamisesta. Korealainen kulttuuri näkyy tekstissä, ja erityisesti naisen asema ja häneen kohdistuvat odotukset tulevat esille melko ahdistavina. Kirja on myös kauneudestaan huolimatta rankka ja synkkä, ja siinä on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.  

Kirjassa ovat läsnä halu, seksuaalisuus ja valta. Miten ympäristö suhtautuu, kun joku päästää irti kontrollista ja lukemattomista säännöistä? Ihmisen yritys muuttua puuksi, joka edustanee kirjassa vapautta, maksaa mahdollisesti lopulta hänen henkensä. 

En voi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, mutta todella mielenkiintoinen ja taitavasti tehty se on. Mielessä oli koko ajan, että tätä kirjaa luetaan juuri nyt paljon. On jotenkin tarve jakaa lukemaansa ja kysyä, mitä mieltä olit lukemastasi?

En ole ennen lukenut korealaista kirjallisuutta, ja siinäkin mielessä tämä oli erilainen lukukokemus. Helmet-haaste täydentyy tämän kirjan myötä kohdasta #40, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. 

Mieleen jäi: Ahdistavan avioliiton kuvaus ja kaunis luontoa kunnioittava kerronta

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Etelä-Korea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräksen kirja Jäljet (2017), romaani Helene Schjerfbeckistä, on kaunis. Kirjan kansi on kaunis, kieli on kaunista ja tunnelma on kaunis. Uskon kirjailijan, kuten Schjerfbeck teoksissaan, pyrkineen kohti kauneutta ja siinä hän totisesti onnistuu. Kirja on kuin runo – tai kielellinen maalaus taiteilijasta. 

Olen tullut lukeneeksi paljon tällaista elämänkerrallista fiktiota (käytänköhän oikeaa nimeä tästä genrestä?). Onkohan laji nousussa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä olen törmäävänäni koko ajan tällaisiin historian henkilöiden henkiin herättämisiin? Kirjailija on tehnyt mittavan tutkimustyön: hän tutustuttaa lukijan Schjerfbeckin elämään synkkäsävyisestä lapsuudesta viimeisiin vimmaisiin hetkiin asti. Lukija saa lukea kuuluisien teosten taustoista huomaamattaan. 

Vanha Helene, jo elämän aivan viimeisillä hetkillä, muistelee elämäänsä. Nykyinen ja mennyt sotkeutuvat ja muodostavat kokonaisuuden, jota täytyy ihailla. Taiteilijan ääni on uskottava ja elävä, vaikka Teräs kieltää jälkipuheessaan pyrkineensä realismiin. Kukaan ei tiedä, kuka oli Helene Schjerfbeck, kuten maalari itse on todennut. Kirjailija on ottanut rohkeita vapauksia ja luonut oman kuvansa – hyvä näin!

Kirjassa on vahvoja teemoja naisen asemaan liittyen. Se, mikä oli miestaiteilijalle itsestäänselvyys, vaati naiselta useita kipeitä uhrauksia. Schjerfbeck joutui luopumaan uransa takia perheestä ja äitiydestä. Taiteilijana olo ja perheen yhdistäminen ei ollut naiselle usein mahdollista. Kirjassa suuren osan saa myös Schjerfbeckin äidin karu elämä ja sisarusten kuolemat. Elämä ei ollut ennen paremmin. 

Yhteiskunta ei myöskään arvostanut naistaiteilijaa, vaan hänen työnsä sivuutettiin usein lyhyillä reunahuomautuksilla ja marginaalisena – jopa huvittavana, vaarallisena ja turhana – ilmiönä. Teräksen kirjassa traagisesti tulee esille, että jatkuva hylkääminen horjutti taiteilijan omaakin uskoa taiteensa merkitykseen tai arvoon. On nautinnollista seurata kirjan sivuilla, miten lopulta Schjerfbeckin taide löydetään ja hän kulkee kohti Suomen arvostetuimman modernin taidemaalarin paikkaa. 

Omaan makuuni Teräksen kirja on paikoitellen jopa liian lyyrinen proosaksi, sillä se on metaforaa ja vertausta toisensa perään. Ehkä minä olen enemmän realistisen, kieleltään rosoisemman romaanin ystävä. Silti Jäljet on mieltä hellivä ja puhdistava lukukokemus. Se virtaa eteenpäin kuin lempeä vesi. Lukeminen oli nopeaa ja helppoa. 

Helmet-haasteeseen kirja sopisi moneen kohtaan, mutta valitsen sen kuittaamaan kohdan #45, suomalaisesta naisesta kertova kirja. Schjerfbeck tuli lähelle, ja oli ilo viettää hetki tämän suomalaisen naisen kanssa. Helmet-haasteessa olen tämän kirjan myötä edennyt jo (vai vasta?) puoleenväliin lukuhaasteessa. 

Mieleen jäi: "Maalatessani täytyn oudosta hellyydestä: elämä on lahja, suuresta armosta saatu – ja saattaa kadota milloin vain. - - Etsin kauneutta, sitä kai on elämä, ja ihminen on onnellinen omistaessaan tämän kaipuun."

Matka ajassa: 1860-luvulta vuoteen 1945

Matka paikassa: Suomi, Ranska, Englanti, Ruotsi

Kenelle suosittelen: lyyrisesta romaanista pitävälle erityisesti

Miten tielleni: Kirjastosta

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Olisin mielelläni mitä tahansa

maailmassa,

kunhan vain en nainen

ROYA, Kabulissa 2009

Tällä runolla alkaa ruotsalaisen toimittajan Jenny Nordbergin tietokirja naisista Afganistanissa, yhteiskunnasta, joka ei tyttöjä halua eikä arvosta. Nainen edustaa aina heikkoutta ja toiseutta. Nainen kantaa mukanaan koko sukunsa kunniaa ja tästä seuraa, että hänet pitää eristää, piilottaa ja vaientaa. Naisen ainoa hyöty on hänen kohtunsa - hän on poikientekijä. Poikia on synnyttävä perheeseen hinnalla millä hyvänsä. Kun puolet väestöstä elää alistettuna, täytyy yhteisön välillä päätyä outoihin kiertoratkaisuihin, joista yksi on bacha posh -ilmiö, jossa tyttö puetaan pojaksi ja kasvatetaan poikana. Tyttö saa nauttia kaikista pojan etuoikeuksista ja vapauksista murrosikään, joka vääjäämättä vie tytön takaisin naisen kapeaan rooliin.

Nordberg keskittyy tähän vaiettuun, mutta kaikkien tiedossa olevaan ilmiöön antamalla äänen usealle bacha posh -naiselle. Kirjoittaja on taustalla ottaen välillä myös kokijan roolin. Tyttöjen ja naisten länsimaisin silmin absurdia elämää kuvaillaan ja analysoidaan yksityiskotaisesti - välillä jopa tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Kirjassa pohditaan, onko ilmiö vastarintaa vai törkeää lasten oikeuksien rikkomista. Voisiko ilmiö olla vain toimimattoman yhteiskunnan seuraus? 

Kirjan vahvuuksia on naisen aseman ja ihmisoikeuksien pohtiminen maailmanlaajuisemmin. Tasaisin välein Nordberg muistuttaa länsimaista lukijaansa myös oman kulttuurimme epäkohdista ja patriarkaalisen kulttuurin jäänteistä. Nordgren ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa kulttuurirelativismiin tai itäisen kulttuurin ihannointiin. Hän tuomitsee naisten surkean aseman yksiselitteisesti vain kuvailemalla, mitä hänen kirjansa naiset ovat joutuneet kokemaan. Eikä lukija voi olla eri mieltä.

Kirjassa nostetaan esille afganistanilaisen ilmiön laajuus: Kautta historian ihmiset ovat kaikkialla maailmassa joutuneet esiintymään jonakin muuna ansaitakseen, hyötyäkseen - tai yksinkertaisesti säilyäkseen hengissä. Ihmisen identiteetti ja sukupuoli - ehkä myös seksuaalinen suuntaus - ei ole lukkoonlyöty, vaan muunneltavissa. Vai onko näin? Mikä on kasvatuksen, kulttuurin, ravinnon ja biologian suhde tässä kaikessa?

Nordberg lopettaa kirjan Edith Södergranin kuuluisan runon Vierge Modernen säkeisiin: "En minä ole nainen. Olen neutri..." Pieni toivo herää myös afganistanilaisen naisen puolesta. Jos viime vuosisadan alussa nainen on kokenut tarvetta irtautua hänelle asetetusta mallista ja roolista, naisella tänään on aivan toiset mahdollisuudet ja vapaudet. Ehkä siis myös tilanne Afganistanissa voi muuttua. Ehkä isät lopulta ymmärtävät, että heidän suurin kunniansa on koulutettu tytär, joka tuo hyvinvointia koko yhteisölle.

Mieleen jäi: "Se, joka hallitsee elämää ja naisen ruumista, hallitsee rahaa, ja hänellä on valta."

Matka ajassa: 1970-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Afganistan

Kenelle: Afganistanin kulttuurista ja naisten asemasta kiinnostuneelle tämä on silmiä avaava lukukokemus