Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikko. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. tammikuuta 2020

Daphne du Maurier: Rebekka


Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  



sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut


Marja-Liisa Vartion postuumisti julkaistu klassikkoromaani Hänen olivat linnut (1967) on täynnä täytettyjä tomuisia lintuja, perintölusikoita ja katkeria ihmisiä. Henkilöhahmot ovat niin äkkivääriä, että kaikessa vastenmielisyydestä huolimatta heihin melkein kiintyy. 

Hänen olivat linnut on suomalaisen modernismin kulmakiviä. Tiesin kirjasta paljon–sen juonesta ja symboliikasta–, mutta jotenkin teos oli jäänyt lukematta. Lainasin sen jo vuosi sitten kirjastostakin, mutta en saanut sitä silti luetuksi. Mielessä oli ennakkoaavistus vaikeaselkoisesta, pölyisestä klassikosta sekä kuivasta ja symboliikkaa sisältävästä tarinasta. 

Olin oikeassa – osittain. Kirja oli kaikkea, mitä ennen lukemista pelkäsinkin sen olevan, mutta samalla se on lukemisen arvoinen. Se on myös yksi parhaista ja tunteisiin asti menevistä kuvauksista osattomuudesta, omistamisen himosta, katkeruudesta ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta. Kaikki nämä tunteet tekevät henkilöistä onnettomia ja tappavat lopulta sielun. Kirjan henkilöt muuttuvat vähitellen kuolleiksi kuoriksi, kuten kokoelman täytetyt linnut. Omistamisesta tulee taakka, ja tärkein jää henkilöiltä näkemättä, kun he keskittyvät kuolleeseen ja elottomaan, eli materiaan ja menneisyyden haamuihin.

Minut yllätti myös Vartiaisen vaivihkaa esille tuoma naisen heikon aseman esittäminen. Perinnöt eivät mene tasan, se on selvää. Viittaukset myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön tulivat kirjassa yllätyksenä. Suurimman nalvailevat pedot toisilleen ovat kuitenkin naiset, vaikka miesten armoilla he joutuvatkin elämään. 

En koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä klassikosta juuri mitään enempää. Juoni ja henkilöt on esitelty muualla niin kattavasti, etten lähde niitä erittelemään. Se on puhkianalysoitu, ja sen runsasta lintusymboliikkaa voisi sivukaupalla tulkita, mutta jätän sen tekemättä. 

Minulle jää oma lukukokemukseni, joka on ihme kyllä vahva. Vartion teos ansaitsee klassikon asemansa kielensä ja oivaltavan rakenteensa takia, mutta ehkä juuri vahva tunnelma tekee siitä kiinnostavan ja ajankohtaisen myös nykylukijalle. Kiinnostava tapaus. 

Helmet-haasteeseen teos menee kohtaan #43, suomalainen kirja, joka on käännetty toiselle kielelle. Ainakin englanniksi ja viroksi tiedän kirjan käännetyn. 


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Anne Frank: Päiväkirja


Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.


torstai 28. joulukuuta 2017

Helmet-haaste hanskassa!


Tämän nobelisti Gabriel Garcia Marquezin pääteoksen "Sadan vuoden yksinäisyys" (1967) saan päätökseen vuoden 2017 loisteliaan Helmet-haasteen osaltani. Tiukoille meni, sillä jo mietin jääkö tämä viimeinen kirja puoleen väliin aivan kalkkiviivoilla. Pusersin sen kuitenkin loppuun, ja hyvä niin!

Kuten jo arvata saattaa, kirja ei ollut aivan helppoa sunnuntailukemista, mutta lukuhaasteeni sai arvoisensa päätöksen. Kirja on sellaista kielellistä ilotulitusta, outoja käänteitä ja erikoisia henkilöitä täynnä, että olo on hengästynyt ja vähän nuutunutkin. Tunnustan ja ymmärrän sen paikan maailmankirjallisuuden TOP 20 -klassikoiden parissa, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että en tule luultavasti koskaan sitä uudelleen avaamaan. Voihan siansaparo, kirja löi minut kanveesiin 6-0!

Macondon eteläamerikkalainen kylä ja sen perustanut merkillinen Buendojen suku on vertaansa vailla. Sukupolvet lipuvat - ja usein sekoittuvat lukijan mielessä. Toistuvat Arcadiot, Joset ja Aurelianot pyörivät tapahtumien pyörteissä sellaisella vimmalla, että Suosittelen todella piirtämään sukupuun, jos haluaa pysyä kärryillä kuka on kuka! Itse aloitin, mutta annoin periksi ennen puoltaväliä.

Kirja herätti minussa voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Näin elokuvana kauniin Remedioksen taivaaseenastumisen, ruumiita kuljettavan junan ja kyläläisten unohtelutaudit. En edes yritä tulkita, mitä tällä kaikella fantasialla kirjailija haluaa sanoa.

Helmet-haasteeseen kirja kuittaa kohdan, jossa kirjan nimessä on tunne. Yksinäisyys on toistuva tunnetila läpi sukupolvien yhä oudompien vahvojen henkilöiden parissa. En kiintynyt yhteenkään hahmoon, niin outoja he yksinäisyydessään olivat.

Helmet-haasteeseen palaan vielä uudelleen, sillä on aika katsoa taaksepäin menneeseen lukuvuoteen. Huikea matka tämä on ollut! Itse olen nyt reissussa, ja yhteys tökkii vähän väliä, joten huomenna uusi blogipäivitys aiheesta.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Jane Austen: Järki ja tunteet


Kukkuloilla vaeltelee neitoja, joita herrasmiehet voivat tarvittaessa pelastella hevostensa selkään. Mies voi paljastua neidon tuskaksi huikentelevaiseksi, mutta ehkä jossain on sittenkin tuleva aviosiippa tuhannen punnan vuosituloineen. Mr. Darcyn veroista vävyehdokasta ei tästä tarinasta löydy, mutta Jane Austenin sarkastinen tyyli pelastaa kuitenkin tämän melko tasapaksun avioliiton metsästyksen.

Keskiössä ovat Dashwoodin nuoret ja kauniit neidot, Elinor ja Marianne. Toista hallitsee teoksen nimen mukaisesti järki ja toista taas tunne. Naiset joutuvat kuitenkin huomaamaan, ettei elämä – eikä varsinkaan rakkaus – kulje heidän tahtonsa mukaisesti, vaan kumpikin joutuu sekä järjen että tunteiden valtaan. Miehet kosivat ja naiset odottavat kosintaa, sillä avioliitto on ennen kaikkea taloudellinen kauppa. Jos siihen väliin saa hitusenkin rakkautta mukaan, ollaan onnellisia. 

Mitä tapahtuu, kun edulliset naimakaupat on vihdoin tehty? Jännitettä ei liene enää jäljellä, joten Daswoodin naiset saavat levätä avioliiton satamassaan ikuisesti lukijan jäädessä epätietoisuuteen. 

Austenin kirjat ovat oivaltavia kuvauksia sovinnaisuudesta. Tämä teos oli täynnä hersyviä hahmoja, joiden päivät kuluvat tylsistyttävässä joutenolossa, juoruilussa ja hurskastelussa. Porvaristo ei pääse helpolla hänen tekstissään, vaikka toki romanttiset juonenkäänteet ovat kuitenkin kaikista selvimmin esillä.

Tämän puolittain nihkeän ja takkuisen lukukokemuksen jätän kuitenkin mielelläni taakseni. Saahan klassikosta sanoa näin? Helmet-haasteeseen kirja osuu kohtaan #38, kirjassa mennään naimisiin. Kirja taitaa kuulua myös BBC:n 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen (johon olen mielenkiintoni melkoisesti jo menettänyt).

Mieleen jäi: "On kyseenalaista, saako Marianne nyt miestä, jolla on suuremmat tulot kuin viisi tai kuusi sataa puntaa vuodessa, ja petun pahoin, ellet sinä pääse parempaan tulokseen."

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Englannin maaseutu ja Lontoo

Kenelle suosittelen: Romanttisen rakkauskirjallisuuden klassikko sopii kaikille pukudraaman ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira



Neuvostokirjailija ja ehkä tunnetuin venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira (1974) on riemullista luettavaa. Se hullu, iloinen, hieman kapinallinen ja absurdi lastenkirja – eli oikeastaan juuri oikeanlainen päätyäkseen rakastetuksi.  Kuten muissakin hyvissä lastenkirjoissa se kyseenalaistaa aikuisten maailman sääntöjä ja asettaa lempeän ymmärtävästi aikuisten päähänpinttymiä naurunalaiseksi. On vapauttavaa lukea tällaista kirjaa. Ehkä tässä yksi syy, miksi tämä teos on niin rakastettu.

Fedja-setä on pieni poika, joka päättää karata omilleen ja rakentaa kodin ovelan Matroskin-kissan ja kiltin Musti-koiran kanssa. Mukaan tähän uuteen elämään mahtuu ruualla toimiva traktori Tr-tr-Mitja,  kaiken toistava lintu, Naakanpoika Pitkäkynsi ja omaa energiaa tuottava Kotiaurinko ja muita hassuja hahmoja. Aikuisten maailmaa edustaa virkaintoinen ja kaikkialle nenänsä tunkeva Posteljooni Petshkin – vai voiko hänet nähdä jopa osana valvontakoneistoa? 

Lukiessani ääneen tätä kirjaa lapsille pelkästään kirjan hahmojen nimet herättivät suurta riemua. Ne maistuvat ihanilta suussa, eikö totta? Aivan nerokkaista hahmoja ja heillä on vielä tällaiset kielellisen iloittelun tuloksena syntyneet nimet! 

Juoni on yksinkertainen, mutta ihan dadaa – siis onnistuneesti sitä! Täydet viisi tähteä tällekin. Juonen sijaan tekee mieli palata vielä hahmoihin: Kissa on tässä teoksessa suosikkini tärkeilevänä ja omanarvonsa tuntevana hahmona. Koira taas on liikuttava. Elämänviisautta ja aivan mahdottoman hienoa huumoria täynnä tämä teos. Gennadi Kalinovskin piirrokset kruunaavat kaiken. Lisään tämän teoksen Helmet-haasteen kohtaan #22, kuvitettu teos.

P.S. Kirjoitan tätä kaukana Lapissa huonolla nettiyhteydellä, tästä siis myöhemmin ehkä lisää. Tänne matkatessa ehdin lukea jo kahta upeaa teosta pitkälle. Niistä luultavasti pian pakko kirjoittaa, vaikka eivät vielä ole lopussa. Valtavan hyvältä tuntuu lukea!


torstai 16. helmikuuta 2017

Richard Bach: Lokki Joonatan


Richard Bachin Lokki Joonatan (1970) on varmasti läpianalysoitu teos, joten yritän olla vähäsanainen ja säästää lukijoita itsestäänselvyyksiltä. En ollut tämän kirjan parissa omimmillani, sillä koen usein tällaiset "elämää suuremmat, voimaannuttavat ja syvempää henkisyyttä" hakevat teokset hieman vaivaannuttavina ja tekotaiteellisina. Ennakkoluuloineni tämä klassikko on siis jäänyt ennen lukematta juuri tästä syystä. 

Kirja on kuitenkin raikas: Lokki Joonatan haluaa lentää sinisellä taivaalla vapaasti ja nopeasti, vaikka lauma leimaa ja hylkää. Selvää on, että kyseessä allegoria ihmisen ponnistelulle yltää omaan potentiaaliinsa, etsiä omaa tarkoitustaan ja vapautta toteuttaa itseään ennakkoluulottomasti toisista välittämättä. Lentääpä vapaana, tässäkö ihmisen ikuinen haave? Teos tuntuu sanovan, että vain harva tätä haluaa. Loput jäävät massaihmisiksi muiden asettamiin lokeroihin, itsestäänselvyyksiin ja totuttuun tapaan elää.

Mitään uutta uskontoa on turha odottaa löytävänsä tästä lyhyestä ja lintuvalokuvin kuvitetusta teoksesta, mutta opettajana ja oppilaana olemisesta sekä oppimisesta se antaa kauniin kuvan:

 "Silloin yksinäisestä menneisyydestään huolimatta Lokki Joonatan oli syntynyt opettajaksi, ja sen omin tapa osoittaa rakkautta oli lahjoittaa osa näkemästään totuudesta sellaiselle lokille, joka ei muuta pyytänyt kuin tilaisuutta totuuden näkemiseen."      

"Ja vaikka Fletcher yritti katsella oppilaitaan oikein ankarasti, se äkkiä näki ne hetken ajan sellaisina kuin ne todella olivat, eikä se ainoastaan pitänyt näkemästään, vaan se rakasti sitä. Eikö mitään rajoja, Joonatan? se ajatteli hymyillen. Sen kilvoittelu kohti oppimista oli alkanut."

Helmet-haasteessa tämä iskeytyy loistavasti kohtaan #17 (kirjan kannessa on sinistä ja valkoista). Sinisellä taivaalla lentelee valkoinen lokki. Tosin sininen on hieman turhan turkoosi muistuttamaan taivaan sineä, mutta menköön! 

Matka ajassa: Ei aikaa

Matka paikassa: Taivas, ranta, meri

Kenelle: Jokaiselle maata tallaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta pitkään välteltyäni

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri



Ernest Hemingwayn klassikko Vanhus ja meri (1952, suomennettu 1952, lukemani painos vuodelta 2009) on koko 133 sivun voimalla kertomus peräänantamattomuudesta, taistelutahdosta, uskosta, epäuskosta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Läsnä taitaa olla enemmänkin eri tunteita, ihmisyyden koko kirjo. Se on myös mielestäni ylistys merelle ja kalastamiselle – taitavat olla pyhä asia edelleen monelle. Ihme kyllä tällainen minulle kovin vieraasta aiheesta kertova ja mielessäni ennakkoluuloisesti jo pölyyntyväksi klassikoksi luokiteltava teos jotenkin kosketti. Tarina on lyhyt, mutta vahva.

Vanha kuubalainen kalastaja, Santiago, ei ole kahdeksaankymmeneenneljään päivään saanut saalista ja hän on saanut jo epäonnisen stigman päälleen kalastajien parissa. Huono onni on saanut hänelle läheisen oppipoijankin vaihtamaan vasten tahtoaan veneseuruetta. Poika ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan vanhukseen, vaan uskoo vanhukseen ja huolehtii hänestä kuin isästään.

Vanhus päättää lähteä tavallista kauemmas avomerelle yksin vähin vesi- ja ruokavaroin pienellä veneellään. Koko ajan mietin, että päättyyköhän tarina hyvin, sillä viitteet ainakin oli suureen tragediaan. Seuraa suuri kädenvääntö vanhuksen ja kalan (tai ehkä laajemmin meren) välillä. Tämän kädenväännön tulosta saa lukija odottaa aivan viimeisille sivuille. 

Kamppailusta tulee elämän ja kuoleman kysymys, aika todistaa itselleen ja pojalle vanhuksen olevan todellinen kalamies: "Ne tuhannet kerrat, jolloin hän jo aiemmin oli todistanut se, eivät enää merkinneet mitään. Nyt hän todisti sen taas uudestaan. Joka kerta oli uusi kerta, eikä hän koskaan tätä todistaessaan muistellut menneitä."  

Kirja on ensimmäinen ja helposti verkkoon uinut Helmet-haasteen saalis tänä vuonna. Samalla klassikko löytyy myös 100 kirjaa -haasteesta. Mukava suupala siis! Luin sen oikeastaan yhdeltä istumalta, sillä kieli oli niin sujuvaa ja kerronta jotenkin kovin intensiivistä. Ihmettelen, että olen onnistunut olemaan lukematta Hemingwaytä ennen tätä. Turhaan olen kartellut hänen kirjojaan.

Vanhus ja meri täyttäisi monen Helmet-haasteen kohdan: se kertoo vanhuksesta, olen halunnut lukea sen jo pitkään, kannessa on sinistä ja valkoista, sekä se on käännöskirjallisuutta. Tällä kertaa kuittaan haasteesta kuitenkin kohdan 48. (kirja kertoo aiheesta, josta tiedät hyvin vähän). En tiedä kalastuksesta juuri mitään, mutta tämä kirja sai sen vaikuttamaan melkein taiteelta ja itse elämältä. Kirja vilisi sanoja, joihin en ole pitkään aikaa törmännyt: siimoja, harppuunoita, kalojen nimiä, veneen eri osia. Minua kalastus ei kiehdo, mutta pystyn ehkä tämän kirjan luettuani ymmärtämään jotakin sen lumosta. 



Mieleen jäi:
"Silloin kala heräsi eloon kuolema sisässään ja ponnahti korkealle vedestä näyttäen suuren pituutensa ja leveytensä ja voiman loistonsa. Se näytti jäävän riippumaan ilmaan veneessä olevan vanhuksen yläpuolelle. Sitten se putosi veteen niin että räiskähti, ja kuohaa pärskyi vanhuksen ylle ja kaikkialle veneeseen." 

Matka ajassa: 1950-luku (?)

Matka paikassa: Kuuban rannikko Havannan lähistöllä

Kenelle: Kaikkia elämän haasteisiin joutuvia tämä koskettaa

Miten tielleni: Kirjastosta

lauantai 1. lokakuuta 2016

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut


»Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän."


Agatha Christien suosittu klassikko Eikä yksikään pelastunut (1939, suom. 1940) on niitä teoksia, joista tietää paljon – oikeastaan liikaa – jo ennen lukemista. Olisi väärin kirjoittaa, ettei teos säväyttänyt, sillä mielessä täytyy pitää, että tämän teoksen rakentamalle pohjalle melko pitkältä moderni dekkari nojaa, joten täytyy muotoilla sanat tarkasti. Tämän teoksen lyttääminen olisi samanlainen moka kuin sanoa, ettei Jimi Hendrixin soolot oikein sytytä.  

Eikä yksikään pelastunut on asetelmaltaan jännittävä, lähes ahdistava. Suljettu tila, syrjäinen saari ja murhaaja, joka armotta murhaa mielensä mukaan. Populaa kaatuu kuin pelinappulaa, ja runon neekeripojan kohtalot saavat toisinnon romaanissa jopa hieman tylsähkönä listana. Ehkä tämä listamaisuus tökki eniten tämän klassikon lukemisessa. "Nehän kuolevat kaikki" – sen kertoo jo romaanin nimi. Jännitykseksi jää, kuka murhaa, millä tavalla ja milloin. 

Toisaalta dekkari ei ole kuivaa rikoksen ratkaisua. Lukija jää sivuosaan ratkaisijana, sillä koko ajan tapahtuu ja päitä tippuu. Loppua kohden tunnelma todella tiivistyy jopa hengästyttäväksi. Agatha Christie on kyllä dekkarin kuningatar. Juonen säästän tuleville lukijoille, sillä yhtään enempää en kuuluisista juonenkäänteistä koe tarpeelliseksi paljastaa. 

Ongelma tämän teoksen kanssa on se, että dekkareita on tullut luettua liikaa. Dekkarit eivät ole ihan lempigenreä, mutta luen niitä usein silti nauttien ja mielelläni. Tämä klassikko olisi pitänyt lukea ensimmäisten joukossa, jotta oikeasti ymmärtäisi sen arvon ja osaisin arvostaa sen – myös tunnetasolla– sille kuuluvalle paikalle. Nyt kuitenkin tunnelmana on melko tympeä ihan ok. Suotakoon se lukijalle. 

Mieleen jäi: "Kuusi pientä posliinineekeriä...vain kuusi – kuinka monta on jäljellä, kun päivä on kulunut iltaan..."

Matka ajassa: 1900-luvun alun vuosikymmenet

Matka paikassa: Devonin kaukainen saari, Neekerisaareksi kirjassa nimetty

Kenelle: Kaikille dekkareita lukeville. Tämä on se pohja, jonka päällä moderni dekkari makaa.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta tämä vähintään kerran kastunut ja repaleinen kappale tuli lainattua.


lauantai 17. syyskuuta 2016

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan



Voi mikä sanallinen iloittelu tuli luettua! Mihail Bulgakovin kuuluisa satiiri Saatana saapuu Moskovaan on kyllä klassikon maineensa ansainnut. Lukija joutuu välillä vetämään henkeä, sillä niin kova vauhti on tässä teoksessa. Saatana laittaa Moskovan ja kirjan henkilöt niin kertakaikkisen sekaisin, että täytyy vain huokailla hämmästyksestä ja ihailusta, että joku on osannut näin hienon kirjan kirjoittaa. Saatana saapuu Moskovaan on taidetta.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella tasolla: välillä seurataan Wolandin ja hänen demonisaattueensa  sekoittamaa Moskovaa ja sen taiteilijaväkeä, välillä taas ollaan Jerusalemissa Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen kanssa. Kirjan edetessä lukija ymmärtää Jerusalem-osuuksien olevan kirjan henkilöhahmon Mestarin Pontius Pilatuksesta kertovan kirjan tekstiä. Tämäkin on hieno esimerkki, miten taitavasti ja saumattomasti teos etenee rakenteellisesti. Kieleltään teos on huikea ja Ulla-Liisa Heinon suomennos tekee varmasti kunniaa venäjänkieliselle alkuteokselle. Mielestäni suomennoksen nimi Saatana saapuu Moskovaan sopii teokselle vielä paremmin kuin muunkieliset nimet Mestari ja Margarita. Jo nimi kutsuu lukemaan.

Luulen, että kirja on niin läpianalysoitu, että jätän sen suosiolla minua taitavammille ja oppineemmille. Jotain minäkin kuitenkin: Satiiri tämä on. Se on selvää. On helppo löytää yhteiskunnallinen ulottuvuus teoksesta ja nähdä pilkan osuvan Neuvostoliiton byrokratiaan ja absurdiin kansalaistensa alistamiseen. Kansalaisia katoaa ja päitä putoaa Wolandin käsittelyssä, ja näinhän myös Neukkulassa oli. Onko teos kokonaisuudessaan allegoria siitä? En tiedä. Teos on kieleltään ja juoneltaankin noitajuhlineen, kuutamoineen ja Margaritan ja Mestarin rakkaustarinoineen liian kaunis ehkä tähän. Teos on vähän kaikkea sekaisin ja silti hienossa järjestyksessä.

Saatana saapuu Moskovaan luo maailman, joka on lähes surrealistinen marinoitua herkkusientä pitelevine kissoineen ja vierivineen päineen. Henkilöhahmot sortuvat hulluuteen ja mieli särkyy. Lukija ei voi tätä vastaanottaa  muuta kuin nauraen. Saatana saapuu Moskovaan on hauska, pilkallinen teos. Pilkka ja nauru lienevät kaikista tehokkaimmat aseet totalitarismia vastaan, joten Bulgakov suututti monet. Ei ihme, että teos oli tukevasti kiellettyjen listalla.

Kaiken hehkutuksen jälkeen täytyy todeta, että teos ei ollut helppo lukukokemus minulle. Luin sen armottoman hitaasti. Lukiolaisena tämä teos oli minulle liikaa ja jätin sen silloin kesken.
En tiedä tarkalleen, mistä tämä vaikeus johtui, sillä kirja on oikeasti loistava. Kaiken ihailun keskellä se hämmensi minua, välillä hieman tylsistytti – jopa ärsytti – ja välillä vain toivoin sen jo loppuvan. Se oli vaativa kirja syksyni aloituksen keskelle, mutta olen tyytyväinen, että sen luin. Olo on nyt kuin olisin juonut aivan liikaa punaviiniä Wolandin juhlissa. Mutta oli kyllä hyvät juhlat!

Mieleen jäi: "Margaritan kasvoihin tuijotti kaksi silmää. Oikea silmä, jonka perukoilla kyti kultainen kipinä, porautui toisen sielun pohjiin saakka, vasen, tyhjä ja musta kuin kapea hiilikaivoksen käytävä, kuin aukko pohjattomaan kaivoon, oli täynnä pimeyttä ja varjoja." (Margarita kohtaa Wolandin)

Matka ajassa: 1920-luku

Matka paikassa: Moskova, Neuvostoliitto

Kenelle: Kaikille, jotka eivät pelkää haasteita ja tykkäävät nauraa ääneen

Miten päätyi minulle: Kirjastosta. Jouduin uusimaan kerran.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Evelyn Waugh: Mennyt maailma



Varoitan lukijaa jo etukäteen, sillä tämä on laiska postaus lomamatkalta ulkomailta viinin ja auringon sumentamin miettein. Sain teoksen luettua jo aikoja sitten, mutta postaus jäi. Minulla on meneillään jo toinen kirja, joten tuntuu jotenkin vaikealta sukeltaa takaisin Menneen maailman sisälle. Tämä voi johtua myös siitä, että kokonaisuudessaan lukukokemukseni oli hidas, rikkonainen ja aluksi myös puuduttava. Tämä on harmi, sillä tämä klassikko on kyllä lukemisen arvoinen - jos jaksaa lukea kirjan  alun ohi.

En aluksi saanut kiinni päähenkilö Charles Ryderin elämästä. Iloinen 1920-luku ja brittien yläluokka ei kiinnosta kovin, vaikka yritystä on aina ollut. Pukudraamoja olen seurannut vaihtelevasti televisiosta ja yrittänyt matkia ylhäisten aksentteja, mutta tämän teoksen lukuisat filmatisoinnit ovat kaikki jääneet välistä. En tiennyt oikein, mitä odottaa. Kirjan alku on mielestäni tylsä, eikä sitä riitä pelastamaan edes boheemi astelisperheen poika Sebastian. Hän ei minua kovin kiehtonut, vaikka elävä hahmo sivuilta välittyykin. Flyten perhe jää melko etäiseksi muutenkin, olisin toivonut saavani tietää heistä enemmän.

Teosta leimaa loppuminen ja luopuminen: sota päättää aikakauden, ystävyys ja rakkaus päättyy haikean katkerasti ja peruuttamattomasti, Bridesheadin upea kartano joutuu rappiotilaan, Lordi kuolee ja suku luultavasti sammuu. Kaikki ovat käsittämättömän onnettomia ja yksinäisiä syystä, joka ei avaudu kenellekään. Katolinen usko on kaiken yllä, eikä päähenkilö pysty sitä ymmärtämään. Hieno teema, elävä maailma lukijan edessä ja silti, viikko lukemisen jälkeen päällimmäinen mietteeni on, nimesikö Jaquiline Kennedy lapsensa Charles Ryderin lasten mukaan. Voivatko nimet Caroline ja John John olla sattumaa? Omaan oikeuden olla pinnallinen lukija tämän teoksen kohdalla. Farewell Brideshead, I have moved on.

Kenelle: Brittien yläluokan elämästä 1920-luvulla kiinnostuneille

Matka ajassa: 1920 - 1940-luku

Matka paikassa: Iso-Britannia

Mieleen jäi: "Mikä asuinpaikka!" sanoin. "Sinun on nähtävä puutarhanpuoleinen julkisivu ja suihkulähde. Perheeni asuu täällä." Juuri silloin, eteeni avautuneen näkymän hurmaannuttamana, tunsin hetken verran viileitä väristyksiä hänen valitsemiensa sanojen vuoksi: ei "tämä on kotini" vaan "perheeni asuu täällä".

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Väinö Linna: Tuntematon sotilas



Sanotaan, että sota vaikuttaa neljänteen polveen asti. Minä olen kolmatta polvea – sota oli läsnä lapsuudessani. Kummatkin pappani olivat sekä talvi- että jatkosodassa ja toinen mummuni oli lotta. Vietin pitkiä aikoja serkkujeni kanssa mummolan olohuoneen matalan sohvapöydän äärellä katsellen pappani "lentäjäkansiota" eli sodanaikaista kuva-albumia. Albumin tummanruskeat paksut pahviset sivut olivat täynnä kuvia lentäjäisoisäni sodanaikana lentämistä lentokoneista ja erilaisia ryhmäkuvia eri joukkueista sotien varrelta. Noin joka neljännen, viidennen rivissä seisoneen nuoren miehen päälle pappani oli piirtänyt pienen ristin mustalla tussilla. Yhtään ryhmäkuvaa ei ollut ilman näitä ristejä. Tuijottelin kuvia tuntikaupalla.

Yksi kaatunut sai albumissa enemmän kuin ristin. Kokonaisen aukeaman pappa oli antanut kaatuneelle ystävälleen Renelle. Nuori mies näytti aivan filmitähdeltä, niin komea hän oli isossa lähikuvassa tummine hiuksineen. Pappani kertoi hänen olleen rikkaan helsinkiläisperheen ainoa poika ja puhui hänestä ihailevaan sävyyn. Mummoni ei tuntunut pitäneen miehestä. "Se oli täynnä itseään ja kohteli naisia huonosti", hän lisäsi pappani kehujen perään. Aukeamalla oli myös kuva isoista hautajaisista, valkoisesta arkusta, jonka päällä on kukkalaitteita ja jota seuraa pitkä letka turkiksiin pukeutuneita naisia ja miehiä. Yhdessä kuvassa hän oli täynnä elämää ilveillen pappani kanssa pussihousuissaan, mutta yhtäkkiä häntä ei siis enää ollut. Perhe ei kuulemma toipunut poikansa menetyksestä.

Toisen aukeaman halusin aina ohittaa, mutta kuitenkin päädyin usein nopeasti vilkaisemaan sen erästä kuvaa. Siinä oli pieni kuva jo kauan ennen kuvan ottamista kuolleesta venäläisestä vainajasta. Täysin tunnistamaton mies makaa mättäällä järven rannalla. Näky on kaamean arkipäiväinen, ja minua  kuva sekä kauhistutti että kiehtoi. Vainaja oli albumin tuntematon sotilas.

Väinö Linna halusi kuvata Tuntemattomassa sotilaassa sotaa "niin kuin se oli". Haastatteluissa hän totesi jokaisen rintamalla olleen tunteneen ahdistavana ristiriidan todellisuuden ja yhteiskunnan puheiden välillä. Minulle kirja oli kurkistus pappojeni sodan kokemuksiin, joita ei koskaan tarkasti kerrottu. Toinen pappani oli jalkaväessä, ja koin lukevani hänen tarinaansa Linnan tekstin kautta. Teoksessa esitetty sodan kauhu, turhuus, absurdi komiikka ja myös tylsyys olivat ehkä myös pappani tunteita. Luultavasti olivat. Uskon Linnan päässeen tavoitteeseensa kuvata tapahtumat niin kuin ne olivat.

Tuntemattoman henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Välillä pysähdytään hetkeksi jonkun ajatuksiin, mutta jo siirrytään seuraavaan. Ikään kuin haluttaisiin sanoa, että Kariluoto, Lehto ja Lammio ovat pian korvattavissa toisilla nimillä. Sotilaita kaatuu ja heidän tilalleen tulee toisia. Sota ei yhtä miestä kaipaa. Yksi kirjan keskushahmo Koskelakin unohtuu hetkessä kaatumisen jälkeen. Miehiä tulee ja menee, mutta tarina ja sota kulkee eteenpäin. Pienet, joskin ainutkertaiset, yksilöt on siirretty suurien historian tapahtumien merkityksettömiksi pelinappuloiksi.

Poikkeuksen tähän tekee Rokka, joka on fiktiivisenä hahmona suomalaisen kirjallisuuden aatelia. Sodan rambo, mutta täynnä inhimillisyyttä ja syvää kiintymystä perheeseensä ja naapurimieheen Suden Tassuun. Rokka on täynnä huumoria, vahvaa arkijärkeä ja älyä. Hän ei pokkuroi herroja, eikä välitä pikkumaisesta sotilaskurista. Tuntemattomassa Rokka ja muutkin "kansan miehet" eivät arvosta herrojen ylisanoja ja sotilashierarkiaa. Kunnioitus ansaitaan, sitä ei saada syntyperän tai sotilasarvon mukaan.

Linna toimii teoksessaan aikamoisena pyövelinä. Mitä kamalampia ja turhempia kuolemia sotilaat kohtaavat. Kuolema korjaa satunnaisesti ja kyselemättä. Rokan hän sentään säästää – eihän Kannaksen miestä voi edes hänen luojansa kaataa.

Tuntematon on klassikko. Se on ehdotonta suomalaisen sotakirjallisuuden kaanonia, suomalaisuuden ydintä, osa yhteistä kertomusta ja jaettua kokemusta. Teosta on tutkittu, alleviivattu ja analysoitu. Sen kieltä ja murteita on ihailtu ja omituisen kielteistä naiskuvaa ihmetelty. En silti usko teoksen puhuttelevan enää neljännen polven jälkeen – toisin kuin vielä syvempi suomalaisuuden kuvaus Täällä Pohjan tähden alla -trilogia. Valitettavasti minusta tuntuu, että maailma –ja suomalaiset sen mukana – ovat jo siirtymässä kohti uusia sotia. Minulle tämä tarina oli kuitenkin vielä omakohtainen, vaikka enää heikosti. Voin vain kuvitella, miten ravisuttava ja vapauttava kokemus teos on ollut tuhansille sodan itse kokeneille naisille ja miehille. Linnan teksti elää uskomattoman aidosti. Tällaista se lienee ollut.


P.S. Kirjasta on tulossa jälleen filmatisointi, nyt jo kolmas laatuaan. Tällä kertaa Aku Louhimies tarttuu tehtävään. Vielä teos puhuttelee ja kiinnostaa suomalaisia. http://dynamic.hs.fi/2016/tuntematon/


lauantai 2. huhtikuuta 2016

Emily Brontë: Humiseva harju



Voi suuri tuskainen rakkaus ja täyttymätön intohimo! Voi katkeruus, viha ja julmuus! Voi nummien kosteat tuulet ja niistä nuorena sairastuvat rakastavaiset! Voi sammaloituneet hautakivet ja niihin hakatut kohtalokkaat nimet! Voi rauhattomat sielut ja ikkunoiden takaa huhuilevat aaveet! Tässä taitaa olla päällimmäiset tunnelmat tämän klassikon jäljiltä. 
Tällä hetkellä joudun lukemaan ja kirjoittamaan niin paljon töissä, että oma lukuharrastus on ollut vaatimattomampaa. Kuitenkin sain luettua tämän kirjahaasteeseeni kuuluvan kuuluisan rakkaustarinan. Tarina on niin tuttu elokuvista, että hetken jopa epäilin lukeneeni kirjan sittenkin joskus teinivuosinani. Ei, kyllä tämä oli minulle uutta tekstiä. Tarinan elokuvaversioista johtuen en kuitenkaan päässyt irti mielikuvasta, että Heathcliffillä on nuoren (järjettömän ihanan) Ralph Fiennesin kasvot. 
Kirja oli lukukokemuksena ristiriitainen. Se oli luotaantyöntävä monella tapaa: lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta, juonen epäuskottavuus ja päähenkilöiden vastenmielisyys vaikuttivat niin, että välillä teki mieli laskea koko kirja käsistä. Toisaalta eihän tätä voinut jättää kesken. Rakkaustarina on elämää (ja kuolemaa!) suurempi, ja jos Heathcliff olisi saanut Cathynsä, hänestä olisi tullut luultavasti enkeli. Sadistisuudessaan ja katkeruudessaan hän on kuitenkin yksi maailman kirjallisuuden kiinnostavimmista hahmoista, joten ehkä on hyvä, ettei Cathy ollut uskollinen sydämelleen vaan valitsi rahan ja vallan. Voi itsekäs ja julma ihmisluonto! 
Täytyy myöntää, että mielenkiintoni lopahti Cathyn kuoltua hetkellisesti, eikä jälkikasvun käänteiden seuraaminen suuremmin kiinnostanut. Jälkipolvi jää teoksessa Heathcliffin pelinappuloiksi ja henkilöhahmoina varsin yksitasoisiksi. Nummilla vaeltavat kummitukset ja aaveet kuitenkin tekivät myös kirjan lopusta lukemisen arvoisen. Suuri tarinahan tämä on. Suuri rakkaus, pelottava ja polttava, vahvempi kuolemaa! Kiitos, Emily Brontë!