Heinäkuun heiniä

Pientä hiljaiseloa blogirintamalla ollut koko heinäkuun. Ehkäpä jopa tarkoituksella, sillä olen matkustellut ja kokenut kaikkea perusarjesta poikkeavaa. Lukenut kuitenkin olen, vaikken ehkä samalla intohimolla kuin viime kesällä. Ehkä voin syyttää hieman myös luettavaksi päätyneitä kirjoja – mitään suurta intohimoa ne eivät ole herättäneet, vaikka täydelliseltä pannukakkufiilikseltäkin olen välttynyt. 

Minulle ei selkeästi sovi blogattavien kirjojen jonot, koska motivaatio kirjoittaa kauan sitten luetuista kirjoista häviää. Siksi ajattelin nyt pistää heinäkuun kirjat samaan postaukseen, jotta pääsen taas aloittamaan "puhtaalta pöydältä" toivottavasti parempien kirjojen parissa. Tässä siis lyhyesti lukemastani:

Olin tämän kirjan panttivankina lähes koko heinäkuun, eikä tuttavuutemme ollut kovin miellyttävä. Se, mitä luulin kevyeksi historialliseksi kesälukemiseksi, osoittautui melko puuduttavaksi ja ennalta-arvattavaksi tarpomiseksi läpi 1900-luvun alun Euroopan ja Amerikan sukujen parissa, joista en saanut kiinni oikein ollenkaan. Kun vihdoin sain luetuksi järkäleen – yli 800 sivua tässä kirjassa – päällimmäinen tunne oli helpotus: voin vihdoin jättää taakseni tämän kirjan.

Ken Follettilla on miljoonien suosio. Itsekin olen lukenut vuosia sitten hänen ehkä kuuluisimman 1100-luvulle sijoittuvan teoksensa Taivaan pilarit. Muistan hyppien lukeneeni, mutta lieneekö ollut parempi kuin tämä Vuosisata-trilogian aloittava Kun suuret sortuvat 2010). Kirja kertoo viiden suvun tarinan ensimmäisen maailmansodan myllerryksissä. Alku on lupaava, mutta vähitellen lukeminen muuttui minulla suorittamiseksi. En tiedä, miksi en voi jättää kirjoja kesken, sillä nykyisin tunnen tarvetta lukea aloittamani kirjat loppuun. Ennen näin ei ole ollut. 

Helmet-haasteeseen tämä kohtuu mitäänsanomaton kirja menee kohtaan #30, tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Toni Morrisonin kirjat ovat upeita. Niin tämäkin omalla tavallaan. Koti (2012) kertoo sodassa pahasti traumatisoituneesta miehestä ja hänen paluustaan kotiin. Toinen päähenkilö on miehen sisko, jonka aikuistuminen on vaikeaa. Korean sodan veteraani Frank kokee vahvaa velvollisuutta tulla auttamaan vaikeuksiin joutunutta sisartaan. Rakkaus sisarusten välillä on syvä, ja kirjaa leimaa toivo paremmasta. 

Lukija ei tiedä kaikkea ja tarina aukeaa vähitellen. Mukana on myös välähdyksiä henkilöiden lapsuudesta. Sotaa ei kaunistella, eikä kotikaan ole onnela. Mustien arkea leimaa rasismi. Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea kestää edes sivuilta luettuna, vaikka Morrison ei liioittele eikä alleviivaa. Kerronta on toteavaa ja realistista, mutta silti kaunista. Ihan hieno lukukokemus siis, vaikkei kovin mieleenjäävä.

Tämä pieni kirja tuli luokseni arpajaisvoittona! En tiennyt siitä mitään etukäteen ja se ehti levätä kirjahyllyssäni lähes vuoden ennen lukemista. Helmet-haasteeseen kohtaan #41, valitse kirja sattumanvaraisesti.

Lisa Wingaten kirja Before We Were Yours (2017) on mielenkiintoinen tapaus: Tämä kirja tuli eteeni aivan yllättäen ja tiesin siitä vain sen, että se on valittu vuoden 2017 historialliseksi romaaniksi Goodreads-yhteisössä. Kirja kertoo sydäntäsärkevän tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 12-vuotiaasta Rill-nimisestä tytöstä. Rill ryöstetään neljän sisaruksensa kanssa jokilaivalla asuvilta vanhemmiltaan ja heidät viedään karmivaan lastenkotiin adoptoitaviksi rikkaisiin perheisiin. Seuraa hurja taistelu pitää perhe yhdessä ja päästä takaisin rakkaiden vanhempien luo. 

Tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: Välillä ollaan 30-luvun tapahtumissa, ja kerronta vei mukanaan. Lasten kohtalo on järkyttävä ja halusin koko ajan tietää, miten heidän käy. Välillä taas  ollaan nykyajassa, jossa nuori asianajaja Avery yrittää selvittää sukunsa salattua historiaa. Nämä osat kirjaa olivatkin sitten huomattavasti heikompia pakollisine rakkaustarinoineen. Turhan sentimentaalista osittain myös makuuni.

Kirjan tekee erittäin mielenkiintoiseksi sen historiallinen tausta. Vuosina 1920 - 1950 Yhdysvalloissa toimi laaja lastenadoptiojärjestö nimeltä Tennessee Children's Home Society, johon järjestelmällisesti varastettiin lapsia köyhiltä valkoisilta perheiltä. Hirviömäinen johtajatar Georgia Tann ei joutunut koskaan vastuuseen teoistaan, vaan rikastui toiminnalla. Satoja lapsia arvellaan kuolleen huonon hoidon takia orpokodissa. Vietin pitkän tovin googlaillen järkyttäviä kohtaloita.

Helmet-haasteeseen tämän äänikirjana kuunnellun teoksen laitan kohtaan #1, kirjassa muutetaan (vaikkei omasta tahdosta ollenkaan). 

Tästä nyt eteenpäin ja uusia tarinoita kohti!

Moshin Hamid: Exit West

Moshin Hamidin Exit West (2017) sekoittaa todellista ja satua, mutta kallistuu silti enemmän realistiseksi kuvaukseksi sodan jalkoihin joutuvista ihmisestä ja heidän loputtomasta pakomatkastaan kohti turvallisempaa länttä. Kirja on nimitetty Man Booker Price -ehdokkaasi, mitä kyllä hieman ihmettelen.

Kirja alkaa melko vahvasti: sota tekee tuloa johonkin Lähi-idän maahan (kirjassa maata ei nimetä), mutta nuoren itsekseen asuvan naisen Nadian ja tähän ihastuneen Saeedin arki vielä toimii tutun tavallisena. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei mahdollisuutta ole jatkaa synnyinmaassa. Salaperäiset ovet vievät kohti uutta elämän pysäkkiä, ensin Kreikan saaristoon, sieltä Lontooseen ja lopulta Yhdysvaltoihin.

Pakolaisuus määrittää ihmisten identiteettiä ja tekee parisuhteesta hankalaa. Pakolaisuus myös rikkoo perheen ja turvallisuudentunteen.

Pidin melko paljon. Kirja kertoo pintatasolla maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta toisaalta se on haikea kuvaus muutoksesta, uuteen sopeutumisen pakosta ja erilleen kasvamisesta, jotka kohtaavat väistämättä aivan kaikkia. "We are all migrants through time", kuten Hamid alleviivaa kirjan loppupuolella. Kirja on myös rakkaustarina.

Tunnelmaltaan kaunis ja jotenkin rauhallinen kirja, mutta hieman minua haittasi tietynlainen tarkoituksellinen "taiteellisuus" ja turhilta tuntuvat myös toistuvat lyhyet hypyt kirjan pääjuonen ohi satunnaisten eri maailman kolkissa asuvien nimettömien henkilöiden elämään. Jäi jotenkin irralliseksi. Ei siis kirja aivan makuuni kuitenkaan.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #28, sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Mieleen jäi: Hieman tyhjäksi jätti

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Lähi-itä, Lontoo, USA

Kenelle: En tainnut olla aivan kohderyhmää. Kaunista englantia kuitenkin.

Miten tielleni: Kirjastosta. 

Kim Leine: Kuilu

Tanskalaisen kirjailijan Kim Leinen suurromaani Kuilu (2015, suom. 2018) kertoo nuorista kaksosista, jotka lähtevät vapaaehtoisina Suomen kansalaissotaan. Taistelu punaisia vastaan raaistaa ja oikeastaan sekoittaa raiteiltaan pysyvästi kummankin veljeksen, Ibin ja Kajn, elämän, psyyken ja identiteetin. Romaani laajenee kokonaiseksi elämäntarinaksi iloiselta 20-luvulta kohti uutta vielä raaempaa sotaa Tanskan vastarintaliikkeessä. 

Täytyy tunnustaa, että odotin tämän kirjan lukemista todella paljon. Leinen aikaisempi romaani Grönlantiin sijoittuva Ikuisuusvuonon profeetat (2012) on ollut pitkään lukulistallani, ja olen nähnyt pelkästään romaania kehuvia kirjoituksia. Kun vielä kuulin Suomi-yhteydestä tässä uudemmassa kirjassa, olin aivan myyty. Usein kovat odotukset eivät ole hyvä lähtökohta – sen olen huomannut lukumatkoillani. Näin kävi osittain nytkin, sillä tiiliskiven kokoinen Kuilu paljastui melko rankaksi – tai vähintään ristiriitaiseksi – lukukokemukseksi, vaikka kerronta on osittain poikkeuksellisenkin erinomaista.

Mikä sitten meni vikaan? En saanut kaksosiin juuri minkäänlaista yhteyttä, mikä olisi ehkä suotavaa yli seitsemänsadan sivun romaanissa. Kansalaissodassa Ib muovautuu varsinaiseksi lahtariksi, ja sodan jälkeen hän jatkaa murhiaan sosiopaatti-psykiatrina. Veljeksistä Kaj on hieman inhimillisempi, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia seurataan enemmän. Kaj lukuisat naisseikkailut kertovat, ettei hänkään juuri pysty pysyvään suhteeseen. Sota on korruptoinut, raaistanut ja tuhonnut jotain pysyvästi. Seikkailunhaluisista nuorukaisista tuli massamurhaajia. Kaj tuntuu rakastavan kaikkia naisiaan, mutta kohtalon oikkujen myötä hänkin päätyy kylvämään kuolemaa lähelleen. 

Kuilu jättää tyhjän olon, sillä lukijakin tippuu loputtoman syvään ihmisen pimeyteen, eikä mistään saa kiinni, joten koko kirja on vapaapudotusta alusta loppuun. Varsinkin aivan viimeisillä sivuilla en voinut olla miettimättä, eikö tämä raakuus koskaan lopu. Ehkä tämä on kirjailijalta täysin harkittua, ehkä ei. Joka tapauksessa kustannustoimittajalle ja saksille olisi myös ollut mielestäni työtä: tarinaa olisi voinut lyhentää reilut kaksisataa sivua kevyesti sen siitä yhtään kärsimättä. 

Kerronta on ytimekästä, yleensä lyhyitä virkkeitä ja välillä jopa töksähtelevää. Mielestäni kuvaus 20-30-luvun Saksan kuvaus on mielenkiintoinen ja ihmisten ulkoisen olemuksen  kuvaajana Kim Leine taitaa olla jopa nerokas. Henkilöiden sisäinen maailma, tai sen pimeys ja tunteettomuus, etäännytti ja jätti kylmäksi. 

Kirja sijoittuu Suomeen, Tanskaan, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan #14, tapahtumat sijoittuvat useampaan maahan. 

Mieleen jäi: "Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan."

Matka ajassa: Vuodesta 1918 1940-luvulle.

Matka paikassa: Suomi, Tanska, Saksa, Yhdysvallat

Kenelle: Jos pystyt keskittymään ihmisten pahuuteen ja nautit pitkästä romaanista, tämä voi olla kirjasi

Miten tielleni: Kirjastosta (myöhästymismaksuja tuli!)

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kaikki liikkuu eikä mikään pysy paikallaan. 

Platon, Kratylos

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä (2013, suom. 2014) mikään ei pysy paikallaan. Paitsi että juoni on ajallisesti rikottu ja pomppii, myös päähenkilö, englantilainen Ursula, elää elämästään usean eri version. Kirja leikkii ajatuksella, mitä jos voisi yrittää elämässä uudelleen ja uudelleen, niin että vihdoin onnistuisi elämään parhaan mahdollisen elämän? Miten paljon onkaan kiinni pienistä sattumista, joilla voi olla valtavia vaikutuksia historian kulkuun.

Nyt täytyy heti myöntää: Kate Atkinsonista on tullut yksi lempikirjailijoistani luettuani kesällä saman Toddin perheen tarinaa kertovan Hävityksen jumalan. Ihastuin runsaaseen kerrontaan ja kirjan brittiläiseen huumoriin. Meni kuitenkin useampi kuukausi ennen kuin sain aikaiseksi tarttua aiemmin ilmestyneeseen Elämä elämältä -romaaniin. Hävityksen jumala kertoo Toddin perheen lentäjäpoijan Teddyn tarinaa, kun taas Elämä elämältä kertoo isosiskon tarinan (tai tarinat). Samat henkilöt, äiti Sylvie, Toddin perheen lapset, epäsovinnainen täti Izzie, ilahduttavat. Hienoa, että sain viettää heidän kanssaan aikaa enemmän!

Ursula kuolee lukuisasti, ensimmäisen kerran jo syntyessään ja elää monta – usein täysin erilaista – versiota elämästään. Tämä tuntui aluksi hieman haastavalta rakenteelta, enkä meinannut saada kiinni tarinasta. Vasta puolen välin jälkeen olin aivan koukussa, ja Atkinsonin tuttu velhomainen kerronta sai pyörittelemään päätä ihmetyksestä, niin hienoa tekstiä.

Toisen maailmansodan kauhut muuttavat pahaa-aavistamattoman Toddin perheen elämän pysyvästi. Porvarillisen ja pääosin onnellisen, ellei jopa idyllisen, maaseutuelämän kuvaus vaihtuu Lontoon ja Berliinin pommitusten kuvaukseen. Koko manner luhistuu ja eikä paluuta entiseen ole. Olisiko kuitenkin miljoonien kuolema ja kärsimys pystytty estämään, jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut jo varhaisessa vaiheessa?

Saa nähdä, onko Toddin perheen tarina nyt kerrottu, vai tuleeko vielä yksi romaani vaikka Izzien näkökulmasta. Jos tulee, luen sen heti, sillä sen verran upeaa on Atkinsonin teksti. Aivan Hävityksen jumalan tasolle ei tämä varhaisempi romaani yllä mielestäni, mutta hieno lukukokemus se on todellakin.

Helmet-haasteeseen liitän kirjan kohtaan #34, kirjassa syntyy jotakin uutta. Uutta todella syntyy koko ajan, sillä jokainen pienikin valinta voi synnyttää kokonaan erilaisen elämäntarinan.

Mieleen jäi: Kate Atkinsonia kannattaa lukea aina.

Matka ajassa: 1910-luvun alusta 1960-luvulle, vaikka pääosin toisen maailmansodan aika.

Matka paikassa: Englanti, Saksa

Kenelle: Kaikillehan tämä!

Miten tielleni: Kirjastosta

Sebastian Barry: Days Without End

Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:

“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta

Anneli Kanto: Lahtarit

"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Mitä tulinkaan lukeneeksi? 

Joskus todella harvoin törmää kirjaan, joka on kirjoitettu itse ihmisyydestä sydänverellä. Harva teos kertoo elämästä ja kuolemasta uskottavasti ja samalla niin kipeästi, että se riipaisee syvältä lukijan jäädessä haukkomaan henkeään. Harvoin lukee kirjaa, joka onnistuu luomaan kokonaisen elämän – verta ja lihaa olevat henkilöt – kansiensa väliin. Harvoin kirja saa itkemään.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy (2009, suomennos 2011) on tällainen teos. Se on liioittelematta yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä, tuliko siis myös vuoden paras lukukokemus heti alkuun.  Se herätti niin vahvoja tunteita, että vain harvoin mikään fiktio on näin koskettanut. 

Sinne missä maa päättyy on Oran, noin 50-vuotiaan israelilaisen sotilaan äidin, ja hänen kahden rakastettunsa tarina. Ora saattaa pahojen aavistusten vaivaamana nuoremman poikansa sotaoperaatioon jo päättyneen armeijapalveluksen päätteeksi. Hänen epätoivoinen yrityksensä paeta huonoja uutisia – poikansa mahdollista kuolemaa – on lähteä uutisten ja kuolinviestien tuojien saavuttamattomiin vaeltamaan pitkin maata. Mukaan patikoimaan hän repäisee poikansa isän, Avramin,  joka ei ole koskaan nähnyt lastaan. Matka menneisyyteen, rakkauden, äitiyden, isyyden ja sodan syövereihin alkaa. 

Ora elää kahden elämänsä miehen, Avramin ja Ilanin välissä. Hän rakastaa heitä kumpaakin, eikä pysty eroamaan kummastakaan. Perhe hänellä on Ilanin kanssa, mutta Avram on kaikessa varjona mukana kipeästi. Kirjassa kuvataan Oran kertomusten kautta väläyksiä rakkaan perheen arjesta, äitinä ja vaimona olemisesta. Isyys ja ystävyys ovat myös kirjan keskeisiä teemoja. Grossman kuvaa varsin uskottavasti israelilaisen perheen arkea ja heidän satunnaisia ja joitakin pidempiä kohtaamisiaan palestiinalaisten kanssa. 

Kirja on kieleltään vahvaa ja upeaa. En ihmettele yhtään, että Grossman on palkittu kirjailija ja ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Niin poikkeuksellisen hienoa vielä käännöketjunkin jälkeen ensin hepreasta englanniksi ja siitä suomeksi käännetty teksti on. Miten hienoa käännöskirjallisuutta! 

Kerronta haastaa lukijan, sillä se pomppii ajassa ja paikassa monesti kesken sivunkin.  Kaikki liittyy kaikkeen, sillä ihminen harvoin elää vain tässä ja nyt – menneisyys haavoineen ja tulevaisuus pelkoineen ovat aina mukana. Kerronta siis harppoo kuin ihmisen ajatukset. 

Kirjan sävy on mielestäni synkkä, jopa toivoton. Menettämisen pelko on aina läsnä ja koko yhteiskunta on katkeruuden sekä menetyksen rampauttama. Sota jatkuu ja jatkuu, äidit synnyttävät, kasvattavat ja hautaavat uusia sotilaita sukupolvesta toiseen. Yksittäinen ihminen joutuu tähän groteskiin näytelmään uhraten perheensä, lapsensa, oman sielunsa. Se on vahva kannanotto rauhan puolesta. 

Grossman itse menetti Libanonin sodassa vuonna 2006 oman 20-vuotiaan poikansa aivan kirjan kirjoittamisen loppuvaiheessa. Tätä taustaa vasten lukeminen tekee lähes kipeää. Poikkeuksellinen teos, jota suosittelen kaikille, vaikka Lähi-idän loputon riitely ei kiinnostaisikaan. Ainoa huono puoli tällaisen upean järkäleen (kirja on yli 600 sivua pitkä) jälkeen on, että mitä uskaltaa tämän jälkeen lukea. Jää vähän tyhjä olo. Seuraavan kirjan täytyy olla jotakin aivan muuta, muuten pelkään sen jäävän tämän jalkoihin täysin. 

Pitkään mietin, minkä kohdan Helmet-haasteesta vedän yli tällä teoksella. Tämä on upea käännöskirja,  ja se on palkittu ja sitä on suositeltu eri kirjablogeissa, mutta valitsen kuitenkin haasteen ensimmäisen kohdan: kirjan nimi Sinne missä maa päättyy on hyvin kaunis ja se muuttuu vielä kauniimmaksi kirjan sanomaa vasten. 

Mieleen jäi:

"Ora parahtaa, pitelee tiukasti päätään kaksin käsin ja kiroaa käynnissä olevan sodan sydämensä pohjasta – ikiaikaisen sodan, joka on taas kerran tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän avaa suunsa ammolleen, paljastaa hampaat huulien alta ja hänen kurkustaan kajahtaa riipivä huudon säe joka vaientaa linnut siihen paikkaan" 

Matka ajassa: 2000-luvun alku, 1970–1990-luku

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Jokaiselle äidille ja isälle, lapselle, ystävälle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Minna Rytisalo: Lempi

"Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon."

Lukija saa Minna Rytisalon kirjassa Lempi-nimisestä naisesta kolme puolta, siivua hänen elämänsä tärkeiden henkilöiden silmin. Lempi on kirjassa kaiken keskiössä, mutta me näemme hänet kolmin eri silmin, kolmen eri kertojan näkökulmasta. Rakastunut mies Viljami, katkera kotiapulainen Elli ja kaksoissisar Sisko antavat kolme erilaista vastausta kirjan kanteenkin painettuun kysymykseen "Kuka on Lempi?" Lempi jää kuitenkin piiloon, täyttä varmuutta me emme saa. Muistikuvat ja käsitykset hänestä ovat  ristiriitaisia. 

Kirjan toiseen kysymykseen "Mitä on lempi?" kirja mielestäni vastaa. Nuori aviomies Viljami näkee vaimonsa rakastavin silmin. Hänen osuutensa tarinasta on viiltävän kaunista luettavaa. Rakkaus, menetys, muisto, tämä hetki ja sen ohimenevyys. Saavatko kaikki näin voimakasta rakkautta koskaan kokea? Kirjassa vain Viljami saa, ehkä hänen kanssaan myös Lempi. Arkinen ja loukattu Elli yrittää sitä itselleen varastaa; näkee sen enemmänkin luonnon seksuaalisena lainalaisuutena, miehen ja naisen välisenä työtoveruutena. Sisko etsii ja luulee löytäneensä, pettyy ja tyytyy lopulta siihen, mitä kohtalo tuo eteen. Hänelle lempi jää arvoitukseksi.

Lapin luonto elää ja ihmiset hengittävät, kärsivät ja rakastavat osana sitä, kohtaloonsa heitettyinä, sitä vastaan taistelevina tai sen painosta murtuneina. Lapin sota sekoittaa pakkaa ja tekee ihmisistä raunioita, huoria ja tappajia. Jokainen kokee vain oman elämänsä ja näkee toisesta vain siivun. Tunto- ja hajuaisti ovat vahvasti kirjan kuvauksessa läsnä. Kerronta tulee lukijan iholle. 

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on upea, kaunis ja voimakas kirja. Luin sen yhdeltä istumalta voimatta laskea sitä käsistäni hetkeksikään. Oli saatava heti tietää, minne Lempi katosi ja kuka hän oikein oli. 

Mieleen jäi: "Se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää."

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Lappi, Saksa

Kenelle: Kaunis tarina ihmisenä olemisesta ja rakkauden kaipuusta, ja tämän eteen epätoivoisesta vimmatusta ja tuhoavasta taistelusta. Tarina on kaikille.

Miten päätyi minulle: Työpaikan lukupiirin tämän vuoden ensimmäinen kirja

Roberto Saviano: Gomorrah - Italy's Other Mafia

Mitä tehdä, kun maa saastuu jalkojen alla? Mitä tehdä, kun kaikki ympärillä on korruptoitunutta ja rikollisten käsissä? Oma yhteisö on täynnä vihaa, murhaa ja orjuutta. Juuri kukaan ei tätä systeemiä uskalla, ymmärrä tai halua vastustaa. Systeemi tappaa miettimättä omansa ja vastustajansa. Taistelu sitä vastaan on tuomittu epäonnistumaan, ja silti jotkut taistelevat, koska ovat nähneet ja tietävät vääryyden, eivätkä voi siksi olla hiljaa. Tutkiva journalisti Robert Savianon kirja Gomorrah (2006) on tällainen epätoivoinen, mutta raivokas hätähuuto kotiseutunsa Napolin puolesta. Se näyttää järjestäytyneen rikollisuuden, napolilaisen Camorran, kaikessa kamaluudessaan ihannoimatta mafiaa yhtään.

Camorra on levittänyt lonkeronsa kaikkialle: jätehuoltoon, muotibisnekseen, tehtaisiin, rakennusalalle, satamiin, huumekauppaan, ihmiskauppaan, asekauppaan ja kaikkeen inhimilliseen muuten toimimattoman yhteiskunnan osa-alueeseen. Se on vaikutusvaltainen osa Italian taloutta ja se on levittänyt lonkeronsa kaikkialle Eurooppaan ja ympäri maailman. Tätä ilmiötä Saviano tutkii hyvin omakohtaisella otteella - napolilaisen lääkärin poikana mafia on ollut osa hänen elämäänsä varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kirjan parasta antia on juuri tämä omien kokemuksien kerronta. Saviano kirjoittaa sydänverellä.

Kirja on ennen kaikkea tarina köyhyydestä. Köyhiä orjuutetaan monella tasolla, eikä köyhillä ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä systeemin pelinappulaksi. Napolin takamaiden tehtaissa työskentelee surkealla palkalla, ilman sopimuksia tai oikeuksia tuhansia perheitä. Systeemi varastaa lapset väkivaltansa koneiston osiksi jo varhain. Se vie hengen ja terveyden nuorilta. Savianon kirja on lohdutonta luettavaa, eikä toivoa muutokseen juuri ole. Mafia pyörittää taloutta, eikä se juuri kärsi pomojensa jatkuvista pidätyksistä.

Kirja alkaa olla jo aika vanha tietokirjaksi. Lukija miettii, mikä on tämän hetken tilanne. Saviano vakuuttaa Helsingin Sanomien vuoden takaisessa haastattelussa, ettei juuri mikään ole muuttunut Italiassa. Saviano elää mafian koston pelossa jatkuvassa poliisin valvonnassa edelleen. Kirjailija on joutunut todella maksamaan hinnan mafian vihollisuudesta. Hän on jatkanut taisteluaan ja uusimmassa teoksessaan Zero Zero Zero (2015) kertoo huumekaupasta.

Kirjasta on tehty samanniminen jo toiselle tuotantokaudelle ehtinyt televisiosarja. Toivon todella, ettei siinä glorifioida väkivaltaa tai mafiapomojen elämäntyyliä, sillä juuri tästä Hollywoodin Kummisetä-sadusta Saviano tekee selväsanaisen pesäeron. Väkivallassa ja kuolemassa ei ole mitään kaunista tai ihannoitavaa. Vuoden 2006 mafiaryhmittymien välisen sodan kuvaus on välillä melkein liian rankkaa luettavaa. Toisaalta välillä Savianon tyyli on asiallisen tylsää listaamista. Minulla italialaisten mafiasukujen nimet eivät meinanneet pysyä päässä. Aiheeltaan kirja tuo mieleen lähiaikoina lukemani Vihan kadut, mutta tämä teos kosketti vielä enemmän. Kirjailija selkeästi kokee olevansa sodassa ja puolustavansa omiaan kertomalla maailmalle, mitä tapahtuu.

Mieleen jäi: "I feel depressed and exhausted; everywhere I turn, everything seems to be theirs. Everything. Land, buffalos, farms, quarries, garages, dairies, hotels, and restaurants. A sort of Camorra omnipotence. I can't see anything that doesn't belong to them."

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: eteläinen Italia, Napoli

Kenelle: Järjestäytyneen rikollisuuden tilasta ja vaikutuksesta Euroopassa kiinnostuneelle tämä on vaikuttava kirja köyhyydestä ja vastarinnasta

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tästä paksusta lukujärkäleestä pitäisi nauttia. Sitä on kehuttu ja rakastettu. Pulitzer-palkittua teosta on mainostettu minullekin varmana lukunautintona monesta eri lähteestä. Kirja pyöri työpaikan lukupiirissä ja kuulin mainoksia kahvikupin äärellä sen taianomaisesta otteesta lukijaan. En tiedä, oliko se kirjan asetelma – sokea tyttö, tekniikan ihmelapsi poika, mittaamattoman arvokas, kirottu timatti ja radion yhdistävä voima – vai oliko se toinen maailman sota tapahtuma-aikana jälleen, vai jenkkikirjailija kirjoittaa Pariisista ja Ranskasta (jälleen), mutta en syttynyt. En, vaikka yritin. 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kyllä kelpo viihdyttävä historiallinen romaani. Se johdattaa puolisokean lukijansa katselemaan maailmaa kuin maitolasin läpi. Kaikki on utuista ja sävyisää, rumakin on hirvittävän kaunista. Minua tämä utuinen kuva alkoi pian väsyttää, ehkä viihdyn liikaa näkevien maailmassa ja katselen valoa jonka näen. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana liikaa hyvinkin karuja ja kirkkaita kuvauksia natseista ja sodasta. En oikein pitänyt Doerrin silotellusta maailmasta. Onhan ne natsitkin viihteeksi taivuteltu jo pitkään, mutta Doerr kuitenkin selkeästi tavoittelee aitoja tunteita. Toisen päähenkilön, Wernerin, elämä on toki karua ja natsikoulun kuvaus tuntui tuoreelta, eikä kovin kuluneelta romaanin miljööltä, mutta ei se oikein riittänyt pelastamaan koko teosta. Sokea Marie-Laure ei herättänyt minun suojeluvaistoani ja välillä jopa salaa toivoin, että tämä kompastuisi kotiloihinsa Saint-Malon rantakallioilla. Kirja muistutti aivan liikaa lähiaikoina lukemaani Julie Orringerin Näkymätöntä siltaa, vaikka ihan hyvä teos tämäkin on. Taidan kaivata jotain aivan muunlaista luettavaa.

Anthony Doerr on jakanut tapahtuvat viihdyttäviin hyvin lyhyisiin lukuihin. Näkökulma vaihtuu luvuittain. Tämä tekee lukemisesta helppoa, mikä tietenkin miellyttää laiskaa nykylukijaa. Kieli on merkittävän ja ihailtavan kaunista ja tunteellista – sopii siloiteltuun maailmaan tämäkin. En päässyt kiinni mihinkään suureen, enkä pyyhkinyt kyyneleitä. Kirjan loppu oli kuitenkin jännä ja luin kirjan mielelläni loppuun. Arvo kai sekin.  

Mieleen jäi:

"Werner miettii tyttöä, halusipa tai ei. Tyttöä keppeineen, tyttöä harmaassa mekossa, tyttöä joka on sumua. Takkuisia hiuksia ja pelottomia askelia, jotka eivät ole tästä maailmasta.Tyttö asettuu taloksi hänen sisälleen, korvaamaan kuin elävä kaksoisolento kuolleen wieniläistytön, joka on ahdistanut häntä joka ikinen yö."

Matka ajassa: 1930–1940-luku

Matka paikassa: Saksa, Pariisi, Bretagne
Kenelle: viihteen tarpeessa oleville kaunosieluille

Meg Rosoff: Poikkeustila

Tuntuu, että etsin lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen jatkuvasti täydellistä kirjaa ja täydellistä lukukokemusta. Yksikään kirja ei ole täydellisesti tyydyttänyt tätä tarvetta, kuten Waltarin, Astrid Lindgrenin, L. M. Montgomeryn ja C.S. Lewisin teokset kerran tekivät, kun niihin tartuin lapsena. En tunnu saavuttavan vastaanvanlaisia lukuorgasmeja enää – tai ainakin vain hetkittäin. Onko minusta tullut vaativa lukija? Vai kuuluuko kirjasta täydellisesti hurmaantuminen lapsuuteen? En tiedä. Jatkan etsintää silti aina. Tartuin tähän Meg Rosoffin palkittuun nuortenkirjaan odotukset korkealla.

Meg Rosoffin nuortenkirja Poikkeustila (2004) on pieni, syvällinen tarina Daisystä, jonka tuttu, mutta ahdistava ja merkityksetön elämä horjuu ja lopulta muuttuu täydellisesti sodan keskellä. Poikkeustila on myös dystopiatarina siitä, millaiselta 2000-luvun suuri sota länsimaissa näyttäisi. Kovin pitkälle tapahtumia ei kehitellä, eikä yhteiskunnan vähittäisellä kaatumisella revitellä kummoisesti. Enemmänkin olisi voinut.

Kirjan alku on lupaava. Syömishäiriöinen ja isänsä Englantiin hylkäämä Daisy muuttaa serkkujensa luokse maaseudulle. Kaikki on kiehtovaa, vaikka sodan uhka on läsnä ja huolestuttavia uutisia kuuluu kaikkialta. Tulee suuri rakastuminen ja Daisy tuntuu löytävän merkitystä elämälleen. Kun sota roihahtaa täyteen käyntiin, tunnelma jotenkin lässähti mielestäni. Juoksua paikasta toiseen, työtä ja nälkää. Loppua kohden pääsin tarinaan jälleen kiinni. Daisyn ja pienen serkkunsa Piperin pakomatka takaisin kotiin pitää otteessaan.

Rosoffin kieli ja kerronta on sujuvaa ja rikasta (myös suomennos on onnistunut). Hän on parhaimmillaan kuvatessaan Englannin maaseudun runsasta kesäistä luontoa – ja ruokaa! Romaani pyörii syömisen ja nälän ympärillä. Nälänhallinnan ja ruuasta kieltäytymisen mestarista kehkeytyy sodan tuoksinassa taitava näläntyydyttäjä. Daisy tekee ruokaa ja syö vasta, kun muu maailma näkee nälkää. Luonto antaa antimiaan, vaikka ihminen tuhoaa. Poikkeustila on ennen kaikkea tarina ihmisen sisäisestä sodasta, joka voi olla yhtä hirveä kuin ulkoinen.

Rosoffin kirjan luin hetkessä – kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, olisin nuorena varmasti nauttinut kirjasta enemmän. Nyt olo oli laimeahko. Ihan ok. Kirja ja Meg Rosoff on kuitenkin arvostettu ja palkittu, viimeisimpänä tuore Astrid Lindgrenin muistopalkinto 2016. Hienoa, että nuorille kirjoitetaan laadukasta kirjallisuutta ja hienoa, että sitä myös käännetään suomeksi. Minä siirryn kohti  uusia kirjan metsästyksiä. Nälkä kasvaa syödessä!

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Sanotaan, että sota vaikuttaa neljänteen polveen asti. Minä olen kolmatta polvea – sota oli läsnä lapsuudessani. Kummatkin pappani olivat sekä talvi- että jatkosodassa ja toinen mummuni oli lotta. Vietin pitkiä aikoja serkkujeni kanssa mummolan olohuoneen matalan sohvapöydän äärellä katsellen pappani "lentäjäkansiota" eli sodanaikaista kuva-albumia. Albumin tummanruskeat paksut pahviset sivut olivat täynnä kuvia lentäjäisoisäni sodanaikana lentämistä lentokoneista ja erilaisia ryhmäkuvia eri joukkueista sotien varrelta. Noin joka neljännen, viidennen rivissä seisoneen nuoren miehen päälle pappani oli piirtänyt pienen ristin mustalla tussilla. Yhtään ryhmäkuvaa ei ollut ilman näitä ristejä. Tuijottelin kuvia tuntikaupalla.

Yksi kaatunut sai albumissa enemmän kuin ristin. Kokonaisen aukeaman pappa oli antanut kaatuneelle ystävälleen Renelle. Nuori mies näytti aivan filmitähdeltä, niin komea hän oli isossa lähikuvassa tummine hiuksineen. Pappani kertoi hänen olleen rikkaan helsinkiläisperheen ainoa poika ja puhui hänestä ihailevaan sävyyn. Mummoni ei tuntunut pitäneen miehestä. "Se oli täynnä itseään ja kohteli naisia huonosti", hän lisäsi pappani kehujen perään. Aukeamalla oli myös kuva isoista hautajaisista, valkoisesta arkusta, jonka päällä on kukkalaitteita ja jota seuraa pitkä letka turkiksiin pukeutuneita naisia ja miehiä. Yhdessä kuvassa hän oli täynnä elämää ilveillen pappani kanssa pussihousuissaan, mutta yhtäkkiä häntä ei siis enää ollut. Perhe ei kuulemma toipunut poikansa menetyksestä.

Toisen aukeaman halusin aina ohittaa, mutta kuitenkin päädyin usein nopeasti vilkaisemaan sen erästä kuvaa. Siinä oli pieni kuva jo kauan ennen kuvan ottamista kuolleesta venäläisestä vainajasta. Täysin tunnistamaton mies makaa mättäällä järven rannalla. Näky on kaamean arkipäiväinen, ja minua  kuva sekä kauhistutti että kiehtoi. Vainaja oli albumin tuntematon sotilas.

Väinö Linna halusi kuvata Tuntemattomassa sotilaassa sotaa "niin kuin se oli". Haastatteluissa hän totesi jokaisen rintamalla olleen tunteneen ahdistavana ristiriidan todellisuuden ja yhteiskunnan puheiden välillä. Minulle kirja oli kurkistus pappojeni sodan kokemuksiin, joita ei koskaan tarkasti kerrottu. Toinen pappani oli jalkaväessä, ja koin lukevani hänen tarinaansa Linnan tekstin kautta. Teoksessa esitetty sodan kauhu, turhuus, absurdi komiikka ja myös tylsyys olivat ehkä myös pappani tunteita. Luultavasti olivat. Uskon Linnan päässeen tavoitteeseensa kuvata tapahtumat niin kuin ne olivat.

Tuntemattoman henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Välillä pysähdytään hetkeksi jonkun ajatuksiin, mutta jo siirrytään seuraavaan. Ikään kuin haluttaisiin sanoa, että Kariluoto, Lehto ja Lammio ovat pian korvattavissa toisilla nimillä. Sotilaita kaatuu ja heidän tilalleen tulee toisia. Sota ei yhtä miestä kaipaa. Yksi kirjan keskushahmo Koskelakin unohtuu hetkessä kaatumisen jälkeen. Miehiä tulee ja menee, mutta tarina ja sota kulkee eteenpäin. Pienet, joskin ainutkertaiset, yksilöt on siirretty suurien historian tapahtumien merkityksettömiksi pelinappuloiksi.

Poikkeuksen tähän tekee Rokka, joka on fiktiivisenä hahmona suomalaisen kirjallisuuden aatelia. Sodan rambo, mutta täynnä inhimillisyyttä ja syvää kiintymystä perheeseensä ja naapurimieheen Suden Tassuun. Rokka on täynnä huumoria, vahvaa arkijärkeä ja älyä. Hän ei pokkuroi herroja, eikä välitä pikkumaisesta sotilaskurista. Tuntemattomassa Rokka ja muutkin "kansan miehet" eivät arvosta herrojen ylisanoja ja sotilashierarkiaa. Kunnioitus ansaitaan, sitä ei saada syntyperän tai sotilasarvon mukaan.

Linna toimii teoksessaan aikamoisena pyövelinä. Mitä kamalampia ja turhempia kuolemia sotilaat kohtaavat. Kuolema korjaa satunnaisesti ja kyselemättä. Rokan hän sentään säästää – eihän Kannaksen miestä voi edes hänen luojansa kaataa.

Tuntematon on klassikko. Se on ehdotonta suomalaisen sotakirjallisuuden kaanonia, suomalaisuuden ydintä, osa yhteistä kertomusta ja jaettua kokemusta. Teosta on tutkittu, alleviivattu ja analysoitu. Sen kieltä ja murteita on ihailtu ja omituisen kielteistä naiskuvaa ihmetelty. En silti usko teoksen puhuttelevan enää neljännen polven jälkeen – toisin kuin vielä syvempi suomalaisuuden kuvaus Täällä Pohjan tähden alla -trilogia. Valitettavasti minusta tuntuu, että maailma –ja suomalaiset sen mukana – ovat jo siirtymässä kohti uusia sotia. Minulle tämä tarina oli kuitenkin vielä omakohtainen, vaikka enää heikosti. Voin vain kuvitella, miten ravisuttava ja vapauttava kokemus teos on ollut tuhansille sodan itse kokeneille naisille ja miehille. Linnan teksti elää uskomattoman aidosti. Tällaista se lienee ollut.


P.S. Kirjasta on tulossa jälleen filmatisointi, nyt jo kolmas laatuaan. Tällä kertaa Aku Louhimies tarttuu tehtävään. Vielä teos puhuttelee ja kiinnostaa suomalaisia. http://dynamic.hs.fi/2016/tuntematon/