Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (2018) on kirja matkustamisesta – mutta yhtä paljon myös lukemisesta ja kirjoittamisesta. Rannelan päiväkirjamerkinnät ympäri maailmaa avaavat lukijalle pienen mahdollisuuden kurkistaa kirjailijan työn arkeen, vaikka matkoilla ollaankin. 

Heti alkuun täytyy sanoa, että Rannelan pieni matkakirja on ihana! Siinä etsitään kiireiselle ja taakoitetulle nykyihmiselle rauhoittumista ja tasapainoa. Rannela hakeutuu luonnon ääreen ja kirjoittaa kunnioittavasti siitä. Luontokohteet kuten Islannin vaellukset ja Kiilopää Lapissa savusainoineen ovat lukijallekin lepohetkiä: Rannelan kirja tekee hyvää. 

Olen ennenkin tykännyt Rannelan kerronnasta ja tyylistä, mutta tässä kirjassa hän paljastuu varsinaiseksi sukulaissieluksi. Kaupungit alkavat elää, pienet yksityiskohdat ja ihmiset ovat kuin ne itse kohtaisi ja kokisi. Rannela kirjoittaa tästä itsekin: kaikkialla ei tarvitse itse käydä, sillä lukumatka on valtavan antoisa ja rajaton – myös huomattavasti halvempi – vaihtoehto. Rannela antaa runsaasti lukuvinkkejä maailmanympärysmatkalle. Saatan jopa itse lähteä kiertämään näin maailmaa lähitulevaisuudessa.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille kesälukemiseksi! Helmet-haasteeseen kirja sopii minulle kohtaan #48, haluaisin olla kirjan päähenkilö. Matkustamaan pitäisi päästä pian, sillä pieni kateuden tunnekin kalvoi ja haikeus nousi ihanista matkoista lukiessa.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Joskus kirjan maailma on niin elävä, että melkein voi lukijakin sanoa kokeneensa, eläneensä, nähneensä saman kuin kirjan henkilöt. Näin käy Hilla Hautajoen esikoisteoksen  Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) lukijalle. Lähes opin espanjaa ja tanssin salsaa yhdessä Hillan kanssa – tai jos ei nyt sentään, niin ainakin kirja oli värikäs pommi valoa ja energiaa skandinaavisen harmaan taivaan alle. 

Tämä valoisa ja positiivinen matkakertomus kuvaa Hautajoen oman tarinan väsähtäneestä työnarkomaanista maailman jokaisen kolkan onnelliseksi kiertelijäksi. Hautajoki teki rohkean valinnan jättää tuttu elämä taakseen ja lähteä oppimaan espanjaa Guatemalaan, maahan josta ei tiennyt juuri mitään. Matka ei jää yhteen maahan, vaan vie Latinalaisen Amerikan eri maihin, erilaisiin kyliin ja kaupunkeihin sekä ennen kaikkea erilaisten ihmisten pariin. 

Kirjassa tärkeämpää kuin itse kohteiden kuvaaminen on matkanteko. Jokainen reppu, rinkka tai painava matkalaukku mukanaan matkannut tunnistaa itsensä Hautajoen kirjasta. Aurinko on armoton, olo on sairas ja hämmentynyt, bussi on täynnä, vieraat ihmiset tuijottavat ja vähäisetkin väärät valinnat voivat johtaa katastrofiin. Ja kuitenkin – matkustaminen on vapautta, uusia ainutlaatuisia kohtaamisia ja itsensä haastamista! 

Minulla on erityinen paikka sydämessäni matkustelulle ja matkakertomuksille. Ne saavat aina minut tuntemaan olevani elossa, ja tästä Hautajokikin kirjoittaa: matkustaminen vaaroineen vie niin lähelle kuolemaa, että matkaaja tuntee olevansa elossa joka solullaan aistit äärimmilleen ärsytettyinä. Hautajoki ei vain kuvaa matkustelua ja vierasta kulttuuria, vaan antaa sivuillaan tilaa itsessään tapahtuvalle muutokselle varsin yksityiskohtaisesti ja yksityisesti. 

Vahva suositus tälle kirjalle: se on peittelemätön, rohkea ja elämänmyönteinen! Sanoisinko jopa ihana! 

Helmet-haasteeseen kohtaan #4, nimessä on jokin paikka. 

Mieleen jäi: Matkustelu tekee kirjoittajan todella onnelliseksi, ja onnellista ihmistä on mahtavaa seurata ja kuunnella.

Matka ajassa: 2008 taitaa tämä matka alkaa. Onkohan se päättynyt vieläkään?

Matka paikassa: Väli- ja Etelä-Amerikka

Kenelle: Sohvamatkaa kaipaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta E-kirjana.

Guy Delisle: Pjongjang & Merkintöjä Jerusalemista

Lukemiseni on ollut poukkoilevaa ja keskittymistä vailla viime aikoina. Meneillään on muutama todella pitkä järkäle, ja Helmet-haastekin täytyisi rykäistä loppuun. Lukemisen iloa on tuonut kuitenkin uusi sarjakuvatuttavuus, ranskaksi kirjoittavan kanadalaisen Guy Delislen omaelämänkerralliset matkakertomukset maailman vaarallisimpiin ja oudoimpiin paikkoihin. Pjongjang (2003, suom. 2011) vie Pohjois-Korean stalinistiseen diktatuuriin, jossa kirjailija on ollut töissä. 

Pohjois-Korea on kirjassa juuri niin absurdi, kuin sen olen aiemminkin kuvitellut olevan: tyhjiä katuja ja hotellejä, jättimäisiä muistomerkkejä ja rakkaan johtajan kuva jokaisella seinällä nöyriä alammaisiaan vilkuillen. 

Guy Delisle esittää Pohjois-Korean todellisuuden huumorilla ja kuivalla satiirilla, joka iskee minuun todella. Kaikelle saa nauraa, jos sen tekee tyylillä – eikö niin? Delislen kertojaääntä tulee ikävä, joten luulen vähitellen lukevani kaiken häneltä suomennetun tai englannin kielelle käännetyn. 

Helmet-haasteeseen tämä sarjakuva menee nipin napin kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Ei aivan heti uskoisi tämän kirjan olevan sellainen, mutta kyllä vaan: kukaan ei tosiaan itse kirjan tapahtumissa kuole. Tosin kirjassa mainitaan 1990-luvulla nälkään kuolleet miljoonat, joista ei mielestäni ole puhuttu riittävästi. Eikä ole juuri vankileirien saaristostakaan puhuttu. Kirjassa on havaittavissa kuitenkin hienoinen (melkein näkymätön) toivon vire: joskus tämäkin tyrannia kaatuu tai avautuu vähitellen. 

Luin heti perään myös hieman paksumman Delislen Merkintöjä Jerusalemista (2008, suom. 2011), joka on ehkä vieläkin maukkaampi lukukokemus. Kirjailija kertoo vuodestaan koti-isänä yhdessä maailman polttopisteistä. Sillä aikaa kun vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, kertojaisä kulkee pitkin outoa kaupunkia. Outoa ja surullista todella löytyy. 

Delisle ei saarnaa, ei opeta, mutta antaa silti kaikkien uskontojen ja ryhmittymien fundamentalisteille täyslaidallisen. Pilkka osuu – ja lukija ei voi olla tuntematta pientä vahingoniloa. Siitäs saitte.   

Jon Krakauer: Into Thin Air

                                       

Niin kauan kuin ihminen on ollut, hän on halunnut uusia kokemuksia ja etsiä omia rajojaan. Aina ylemmäs, pohjoisemmas, etelämmäs, syvemmälle tai kauemmas. Jon Krakauerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja Into Thin Air (1997, suom. Jäätäviin korkeuksiin) liikkuu näillä ihmisen fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla. Mount Everestin huippu on paikka, jossa ihmisen keho alkaa kuolemaan hapen puutteesta. 

Kirja kertoo toimittaja-kiipeilijän näkemyksen vuoden 1996 retkikuntien traagisista tapahtumista, jolloin kaksitoista kiipeilijää menetti myrskyssä henkensä lauskeutuessaan alas vuorta pitkin. Onnettomuus on kuuluisa, sillä siitä on tehty useita dokumentteja, haastatteluja, ooppera (!) ja myös suuren rahan elokuva muutama vuosi sitten. 

Miksi lukea jostakin näin tutusta? Olen nimittäin ahminut kaiken Everestiin ja kiipeilijöihin liittyvät dokumentit ja haastattelut netistä. Aihe on kiinnostava ja jotenkin tällaiset ääritilanteisiin hakeutuvat "ääri-ihmiset" kiinnostavat minua. Kiipeilijät ovat valmiita uhraamaan henkensä – joskus valitettavasti myös moraalinsa – päästäkseen huipulle asti. Tavoite jättää taakseen kaiken muun.

Oma kokemukseni Himalajasta. Kuva Dulikhelista, Nepalista. Taustalla näkyy Himalajan korkeimpia lumihuippuja, Langtang (7264m) ja Gauri Shanker (7145m). En varmasti koskaan unohda, kun aamulla sumu sekä usva väistyi, ja näkymä avautui eteeni.  

Krakauer pohtii varsin avoimesti omia motiivejaan ja ryhmänsä vetäjien ja jäsenten toimia. Hän yrittää löytää vastauksen, miten on mahdollista, että kokeneet, pitkään valmistautuneet kiipeilijät menettivät henkensä ja koko matka päättyi täyteen katastofiin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Entä toiset? Kirjoittaja kokee syyllisyyttä, vaikka toisaalta yrittää puolustella valintojaan.

Kirja on myös kriittinen kannanotto Everestin kaupallisia valloitusyrityksiä kohtaan: lisähapen avulla sen vaarallisille seinämille ja jäätiköille päätyy ihmisiä, joiden siellä ei kuuluisi olla. Kun ihmiset ovat maksaneet oppailleen kymmeniä tuhansia euroja, heidän käännyttämisensä alas turvallisuuteen vedoten muuttuu yhä vaikeammaksi. Ihmiset maksavat päästäkseen huipulle ja oppaiden elinkeino ja maine riippuvat siitä, montako ihmistä he ovat sinne saattaneet.

Everest on tänäkin vuonna vaatinut henkiä. Kirjoittaja toistaa useasti, että vuoden 1996 tapahtumat tulevat toistumaan, vaikka millaisia turvakeinoja käytettäisiin. Luonto näyttää voimansa yhä uudelleen. Helmet-haasteessa tämä kirja komeasti kuittaa kohdan #5, kirjassa liikutaan luonnossa. Melkein liian kiehtova kirja, sillä mieleeni juolahti ajatus kiipeämisestä (tai enimmäkseen patikoinnista) Everest Base Campille, jonne melko hyväkuntoinen, kiipeilytaidoton vielä ehkä onnistuisi pääsemään. Sen ylemmäksi ei riitä rahat, eikä oikeastaan tahtokaan.

Pokhara, Nepal. Taustalla "Fishtail", Machapuchare (6933m) on pyhitetty Shiva-jumalalle, joten yksikään kiipeilijä ei ole voinut sen huipulle astua. Huikeita maisemia.

Mieleen jäi: "I'd always known that climbing mountains was a high-risk pursuit. I accepted that danger was an essential component of the game – without it, climbing would be little different from a hundred other trifling diversions. It was titillating to brush up against the enigma of mortality, to steal a glimpse across its forbidden frontier."

Matka ajassa: Kevät 1996

Matka paikassa: Nepal

Kenelle suosittelen: ääri-ihmisille tai heistä kiinnostuneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Tim Butcher: Blood River, A Journey to Africa's Broken Heart

Tämän vuoden kirjallinen matkani maailman ympäri on vienyt minut Kuubasta Israeliin ja sieltä Itämeren kautta Puolaan. Viimeisin matkakohteeni on 4700 km pitkä Keski-Afrikkaa leikkaava Kongo. Tämä matka olikin sitten odottamattoman pitkä ja hidas. Lähes niin tuskainen, että melkein aistin, että joki vaatii matkaajalta uskalluksen lisäksi myös kärsivällisyyttä. Tim Butcherin matkakertomus Blood River (2007) kertoo toimittajan omakohtaisen uhkarohkean ja vaarallisen joen valloituksen sotien repimässä Kongossa.

Butcherin päähänpinttymä on seurata kuuluisan tutkimusmatkailija Henry Stanleyn (hän, joka lausui legendaarisen repliikin "Doctor Livingstone, I presume?") matkan Kongo-joen päästä päähän. Matka oli Stanleyn aikoihin 1800-luvulla vaarallinen ja vaati Stanleyn seurueen henkiä ja ajoi tutkimusmatkailijankin lähes nälkäkuoleman partaalle. Sairaudet ja kannibalismi vaanivat eurooppalaisia matkaajia.

Vaarallinen se on vieläkin, sillä 2000-luvun alussa Kongon infrastuktuuri on taantunut lähes olemattomiin, maata ei tunnu hallitsevan juuri ketään ja väkivaltaisuudet ovat jatkuvasti läsnä siinä määrin, että maatievaellus on lähes mahdotonta. Ulkomaalaiset avustustyöntekijät liikkuvat vain lentäen. Kongo on synkkä paikka, pitkien sotien, kolonialismin, korruption ja diktaruurin repimä maa. Sen historia on traaginen, mutta nykyhetki yhtä kaaosta. Kaikesta tästä huolimatta Butcher haluaa tehdä matkan – ja ottaa valtavan henkilökohtaisen riskin.

Eikö kuulostakin kiehtovalta? Takakansi on jännittävä ja Helmet-haasteen kohta #14 (valitsin kirjan takakannen perusteella) vedetään siis yli.Valitsin kirjan luettavakseni, koska pidän matkakertomuksista ja halusin oppia lisää alueesta – ja jännittää jääkö kirjailija henkiin.

En tiedä Afrikan mantereesta paljonkaan, ja sen eri maat niputtuvat mielessäni valitettavasti vain yhdeksi isoksi Afrikaksi. Kirja olikin matkakertomuksen lisäksi rautainen annos historiaa – ehkä liiankin. Luin muutaman sivun kerrallaan ja meinasin iltaisin nukahtaa kesken lukemisen, vaikka kirja ei ole tylsä. Hidaslukuinen se kuitenkin on, eikä kovin jännittävä. Tosin olisi se pitänyt tietää jo etukäteen: millaista on kellua hitaasti virtaa pitkin tuhansia kilometrejä ja poiketa muutamiin kaupunkeihin ja kyliin, jotka ovat täsmälleen toistensa kaltaisia? Mitään hirvittävän vaarallista matkaaja ei kohtaa varoituksista huolimatta. Butcher kuvaakin monisanaisesti tylsistymistään. Ilman laajaa historiallista näkökulmaa Kongoon kirjaa ei olisi ehkä syntynyt.

Kirja on silti lukemisen arvoinen. Se antaa rehellisen kuvan kaaokseen ajautuneesta yhteiskunnasta ja sen selviytyjäkansalaisista. Vanhemmat ovat valmiita luovuttamaan lapsiaan valkoiselle muukalaiselle, koska näkevät ettei kotimaassa ole mitään toivoa. Miltäköhän Kongo näyttää tänään? Kirjan kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta ja ehkä tilanne on rauhoittunut. Toivottavasti, sillä kongolaisille toivoisi oikeutetusti jo vihdoin valoisempia päiviä, niin kamala maan historia on ollut. Olen silti itsekkäästi iloinen, että oma matkani Kongolla on ohi.

Mieleen jäi:

"But while the towns were now abandoned and the boats left to rust, the one constant was the pirogue. It gave the river its pulse, moving people and goods across a swathe of central Africa that was all but abandoned by the outside world. - My Congo journey deserved its own category: ordeal travel"

Matka ajassa: 2000-luvun alku

Matka paikassa: Kongo

Kenelle: matkakertomusten ystävälle, Afrikasta ja kolonialismista kiinnostuneelle

Miten tielleni: kirjastosta