Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut minulle huikea lukukokemus – voisin jopa sanoa sen kuuluvan kaikesta lukemastani suosikkien joukkoon. Ferranten kerronta tulee lähelle, sillä se on koukuttavaa, intiimiä, raastavaa ja inhimillistä. Ostin kirjan heti syksyllä suomennoksen ilmestyttyä, mutta säästelin ensimmäisten lukujen jälkeen sen lukemista. Halusin viettää aikaa Lenun ja Lilan kanssa mahdollisimman pitkään: sarjan loputtua tuntuu kuin kokonainen maailma olisi loppunut.

Täytyy tunnustaa, että hitaaseen lukemiseen on myös toinen syy. Sarjan neljäs osa Kadonneen lapsen tarina alkaa hieman junnaavasti Elenan ja Ninon suhteen kuvauksella. Nino oli jo edellisessä osassa mielestäni vastenmielinen, joten lukijan on helppo arvata, mihin suuntaan suhde väistämättä kulkee. Kirjaa on kuitenkin mahdoton arvioida erillisenä osana, sillä se on niin kiinteä osa koko tarinaa, ja lopulta se viekin tarinan loppuun huikealla tavalla.

Sarjan viimeisessä osassa naisten elämä on edennyt kypsyyteen ja lopulta vanhuuteen. Elämä on lyhyt ja lopussa joutuu kysymään, mikä onkaan sen tarkoitus. Onko elämällä edes tarkoitus olla jokin syvempi merkitys? Joka tapauksessa vanhuus merkitsee luopumista ja katse kääntyy taaksepäin.

Kirjassa on todella luopumista ja kadottamista. Ihmisiä kuolee ja katoaa jälkiä jättämättä. Napolin kadut eivät heitä kaipaa, vaan ne muuttuvat tunnistamattomiksi. Kirjoitetut tekstit, aatteet ja ideologiat menettävät arvonsa ajan hengen vaihtuessa ja koko Italia muuttuu. Minne katosi lapsi ja lapsuuden ystävä? Minne katosi itse elämä?

Minusta kirjasarjan suurin ansio on naisten välisen ystävyyden syvällinen kuvaus. Lilan ja Lenun ystävyys on jopa hajottavaa, mutta se sitoo heidät yhteen syvemmin kuin mikään muu. Kummatkin naiset ovat epäluotettavia ja pettävät ystävänsä, vaikka silti heidät on nivottu yhteen läpi elämän.

Kadonneen lapsen tarina särkee sydämen. Loppuun asti lukija toivoo ja elää henkilöiden mukana, ja minun on vaikea päästää henkilöistä irti vielä lukemisen loputtuakaan. Kirjasta olisi kiva puhua ja sitä olisi kiva ruotia enemmänkin, ja tämä tekee siitä omalla kohdallani harvinaisen. Upea sarja!

Helmet-haasteeseen pistän kirjan kohtaan #2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Mitä tulinkaan lukeneeksi? 

Joskus todella harvoin törmää kirjaan, joka on kirjoitettu itse ihmisyydestä sydänverellä. Harva teos kertoo elämästä ja kuolemasta uskottavasti ja samalla niin kipeästi, että se riipaisee syvältä lukijan jäädessä haukkomaan henkeään. Harvoin lukee kirjaa, joka onnistuu luomaan kokonaisen elämän – verta ja lihaa olevat henkilöt – kansiensa väliin. Harvoin kirja saa itkemään.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy (2009, suomennos 2011) on tällainen teos. Se on liioittelematta yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä, tuliko siis myös vuoden paras lukukokemus heti alkuun.  Se herätti niin vahvoja tunteita, että vain harvoin mikään fiktio on näin koskettanut. 

Sinne missä maa päättyy on Oran, noin 50-vuotiaan israelilaisen sotilaan äidin, ja hänen kahden rakastettunsa tarina. Ora saattaa pahojen aavistusten vaivaamana nuoremman poikansa sotaoperaatioon jo päättyneen armeijapalveluksen päätteeksi. Hänen epätoivoinen yrityksensä paeta huonoja uutisia – poikansa mahdollista kuolemaa – on lähteä uutisten ja kuolinviestien tuojien saavuttamattomiin vaeltamaan pitkin maata. Mukaan patikoimaan hän repäisee poikansa isän, Avramin,  joka ei ole koskaan nähnyt lastaan. Matka menneisyyteen, rakkauden, äitiyden, isyyden ja sodan syövereihin alkaa. 

Ora elää kahden elämänsä miehen, Avramin ja Ilanin välissä. Hän rakastaa heitä kumpaakin, eikä pysty eroamaan kummastakaan. Perhe hänellä on Ilanin kanssa, mutta Avram on kaikessa varjona mukana kipeästi. Kirjassa kuvataan Oran kertomusten kautta väläyksiä rakkaan perheen arjesta, äitinä ja vaimona olemisesta. Isyys ja ystävyys ovat myös kirjan keskeisiä teemoja. Grossman kuvaa varsin uskottavasti israelilaisen perheen arkea ja heidän satunnaisia ja joitakin pidempiä kohtaamisiaan palestiinalaisten kanssa. 

Kirja on kieleltään vahvaa ja upeaa. En ihmettele yhtään, että Grossman on palkittu kirjailija ja ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Niin poikkeuksellisen hienoa vielä käännöketjunkin jälkeen ensin hepreasta englanniksi ja siitä suomeksi käännetty teksti on. Miten hienoa käännöskirjallisuutta! 

Kerronta haastaa lukijan, sillä se pomppii ajassa ja paikassa monesti kesken sivunkin.  Kaikki liittyy kaikkeen, sillä ihminen harvoin elää vain tässä ja nyt – menneisyys haavoineen ja tulevaisuus pelkoineen ovat aina mukana. Kerronta siis harppoo kuin ihmisen ajatukset. 

Kirjan sävy on mielestäni synkkä, jopa toivoton. Menettämisen pelko on aina läsnä ja koko yhteiskunta on katkeruuden sekä menetyksen rampauttama. Sota jatkuu ja jatkuu, äidit synnyttävät, kasvattavat ja hautaavat uusia sotilaita sukupolvesta toiseen. Yksittäinen ihminen joutuu tähän groteskiin näytelmään uhraten perheensä, lapsensa, oman sielunsa. Se on vahva kannanotto rauhan puolesta. 

Grossman itse menetti Libanonin sodassa vuonna 2006 oman 20-vuotiaan poikansa aivan kirjan kirjoittamisen loppuvaiheessa. Tätä taustaa vasten lukeminen tekee lähes kipeää. Poikkeuksellinen teos, jota suosittelen kaikille, vaikka Lähi-idän loputon riitely ei kiinnostaisikaan. Ainoa huono puoli tällaisen upean järkäleen (kirja on yli 600 sivua pitkä) jälkeen on, että mitä uskaltaa tämän jälkeen lukea. Jää vähän tyhjä olo. Seuraavan kirjan täytyy olla jotakin aivan muuta, muuten pelkään sen jäävän tämän jalkoihin täysin. 

Pitkään mietin, minkä kohdan Helmet-haasteesta vedän yli tällä teoksella. Tämä on upea käännöskirja,  ja se on palkittu ja sitä on suositeltu eri kirjablogeissa, mutta valitsen kuitenkin haasteen ensimmäisen kohdan: kirjan nimi Sinne missä maa päättyy on hyvin kaunis ja se muuttuu vielä kauniimmaksi kirjan sanomaa vasten. 

Mieleen jäi:

"Ora parahtaa, pitelee tiukasti päätään kaksin käsin ja kiroaa käynnissä olevan sodan sydämensä pohjasta – ikiaikaisen sodan, joka on taas kerran tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän avaa suunsa ammolleen, paljastaa hampaat huulien alta ja hänen kurkustaan kajahtaa riipivä huudon säe joka vaientaa linnut siihen paikkaan" 

Matka ajassa: 2000-luvun alku, 1970–1990-luku

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Jokaiselle äidille ja isälle, lapselle, ystävälle

Miten tielleni: Kirjastosta