Daphne du Maurier: Rebekka

Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Unkarilaisen Péter Gárdosin 117 kirjettä (2010, suom. 2016) kertoo hänen vanhempiensa erikoisen rakkaustarinan. Tarina  on välillä mustaakin mustempi, välillä melko hauska, välillä surullinen ja usein herkkä. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, vaikkei suuruuksiin ylläkään. 

Kirjan lähtöasetelma on erikoinen: 25-vuotias Miklos on selvinnyt keskitysleirin helvetistä ja on siirretty Ruotsiin toipumaan. Siellä lääkäri kuitenkin kertoo hänelle, että elinaikaa on jäljellä enää puoli vuotta. Miklos ei voi hyväksyä, mitä elämä hänelle eteen heittää, vaan päättää löytää vaimon. Hän kirjoittaa täysin tuntemattomille 117:lle Ruotsiin siirretylle juutalaisnaiselle aikeistaan. Harva vastaa, ja näiden harvojen joukosta löytyy Péter Gárdosin keskitysleiriltä viimeisten joukossa selvinnyt äiti. Alkaa erikoinen rakkaustarina, jota leimaa kuolema ja kuitenkin valtava halu elää.

Miklos ja hänen rakkautensa, Lili, ovat kokeneet kovia. Perhe on hajallaan tai lopullisesti – mikä on todennäköistä – kuollut. Välähdyksiä lähimenneisyyden kauhuista, esimerkiksi Miklosin menetetyt hampaat ja niihin liittyvä tarina, tulee esille pitkin tarinaa. Kirja ei kuitenkaan keskity menneeseen, sotaan tai kauhuihin. Kaikilla pelastuneilla unkarilaisilla on kova halu elää ja katsoa eteenpäin - joskus jopa oman identiteetin ja uskonnon hylkäämisen uhalla. Menetetyt vuodet halutaan ottaa takaisin. Rakastutaan ja halutaan perustaa perheitä. 

Pieni kirja on lukemisen arvoinen ja elämänläheinen. Kirjassa on paljon sitaatteja runoista, Mikloksen omista ja muista, joten Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #36, kirjassa runo on tärkeässä roolissa.

P.S. Pieni blogiraukkani on kärsinyt kirjoittajansa kovasta työelämästä. Tästä se taas lähtee. En aio suorittaa.

George Saunders: Lincoln bardossa

Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 

Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

Amos Oz: Juudas

Israelin ykköskirjailijan, Amos Ozin romaani Juudas (2014, suom. 2018) on taidokkainta ja ehkä myös kauneinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Ei ihme, että Helsingin Sanomien kulttuurisivuillakin huhuiltiin jo Nobelin perään. 

Nimestään huolimatta romaani ei ole tarina Raamatun Juudaksesta – hän ei ole kirjan päähenkilö, mutta hänen persoonansa ympärille nivoutuvat tarinan teemat petturuudesta, uskollisuudesta, sokeasta uskosta ja sen menettämisestä, väärin ymmärtämisestä ja iskuista, joista ei toivu. Oliko petturin arkkityypiksi luettu Juudas sittenkin Jeesuksen opetuslapsista uskollisin? Uskoiko hän sittenkin niin kovasti, että oli valmis syöksemään Jeesuksen näyttämään voimansa juutalaisten kuninkaana? Eihän Jumala voi ristille joutua.

Millaisen roolin historia kullekin antaa? Kuka on petturi ja kenen silmin katsottuna? Mikään ei ole selvää tai mustavalkoista, vaan pikemminkin onnettomien sattumien tulosta. Oz pohtii myös juutalaisten ja kristittyjen vuosituhansisia jännitteitä: Juudas on päätynyt ahneen juutalaisen prototyypiksi, kun taas Jeesuksen juutalaisuus on hävinnyt jonnekin näkymättömiin.

Kirja on viiltävä rakkaustarina eksyneen nuoren opiskelijan Shmuel Ashin ja häntä paljon vanhemman ja äärettömän houkuttelevan Ataljan välillä. Shmuel ottaa vastaan paikan Ataljan apen hoitajana ja käy vanhan miehen kanssa tunnista toiseen keskusteluja politiikasta ja uskonnosta. Yksinäinen talo sulkee sisäänsä traagisen menetyksen, paljon puhumattomuutta lukuisista sanoista huolimatta. Atalja on etäinen, lähes saavuttamaton, mutta vetää Shmuelia puoleensa vastustamattomasti. Kaikista iskuista ei kuitenkaan ole mahdollista palautua koskaan. Kaikkea välimatkaa ihmisten välillä ei ole mahdollista korjata. Uskon ja rakkauden voi menettää.

Myös Israelin valtion synty kiertyy Juudaksen hahmoon ladatun petturuuden ympärille. Ataljan isä joutuu oman kansansa silmissä petturiksi, kun hän haluaa rakentaa rauhaa juutalaisten ja arabien välillä hyläten juutalaisvaltion synnyn. Kirja sijoittuu Jerusalemin koleaan talveen 1959, itsenäistyminen sotineen on jo takana, mutta lukuisat tulevat sodat tulevat vaatimaan uhrinsa. Ristiriita repii jo vastasyntynyttä.  Maailman silmissä koko maa taas muuttuu sorretusta sortajaksi lyhyessä ajassa.

Oz kirjoittaa kovin kauniisti. Hänen tekstinsä sai minut itkemään – kyseessä oli siis poikkeuksellinen lukukokemus minulle. En tiedä, koskettaako tämä kaikkia samalla tavalla, mutta harvoin tällaiseen kerrontaan törmää.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #46, kirjan nimessä on vain yksi sana.

Mieleen jäi: Taitava ja sielukas kerronta

Matka ajassa: 1959

Matka paikassa: Jerusalem

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta lyhytlainana

Sebastian Barry: Days Without End

Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:

“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.

Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.

Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 

Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972 - 2000

Luen liian vähän runoja, vaikka niitä rakastankin. Runot herättävät aina prosesseja, sillä ne puhuttelevat proosaa syvemmälle. Olen huomannut, että nautin erityisesti lyhyestä, niukasta ja napakasta ilmaisuvoimaisesta lyriikasta. Sellaista tarjoaa Eeva Kilven runous, joka on kaunista, oivaltavaa ja todella kirperän älykästä – jokaisella sanalla on paikkansa ja tarkoituksensa. Hän taitaakin olla yksi lempirunoilijoistani, erityisesti rakkausrunot ja naisen elämää osuvasti kuvaavat säkeet ovat hienoja.

Kokoelma Perhonen ylittää tien (2000) sisältää kuusi runoteosta; Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972),  Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996–2000). Tällaisten jättikokoelmien ongelma on se, että ne pitäisi lukea hitaasti, pureskellen ja pitää välillä pitkiäkin taukoja lukukertojen välillä. Harvoja kirjoja haluaisin enää omistaa, mutta tämän kokoelman ottaisin mielelläni omaan kirjahyllyyni, jotta voisin siihen palata ja lukea vaikka vain yhden runon silloin tällöin. Nyt ongelmana oli – vaikka yritinkin itseäni hillitä – että luin kerralla Kilven runoja liikaa. Runoteokset ovat kovin erilaisia, ja ne olisivat ansainneet tulla luetuiksi erikseen. Nyt päädyin kuluttamaan runoutta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. 

Kaikista teoksista nautin, mutta Ennen kuolemaa ja Animalia olivat vähiten nautittavia. Kuolema, luopuminen ja eläintensuojelu eivät nyt puhutelleet minua aivan niin syvältä kuin muut runot. Kilven runoissa on ihanaa luontokuvausta ja luonnon kunnioittamista: puut, perhoset, niityt ja käärmeetkin elävät kuin ihmiset. Tämä on kaunista luettavaa (jopa hengenheimolaiseksi koen runoilijan), mutta Animaliassa runot lähentelevät jo radikalismia, joka tuntuu vieraalta. Ylitse muiden taas nousee minulle kokoelman ensimmäinen Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Runoissa on paljon vanhuuteen liittyvää teemaa: luopuminen, menneen peilaaminen tähän hetkeen ja menetetyt rakkaat kulkevat säkeissä uudelleen ja uudelleen:

"Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen
että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla
ja sillä tavoin olemassa
ja läsnä,
tungokseen asti.
Täällä te olette kaikki.
Minä astun teidän joukkoonne,
kumarran kynnyksellä: 
Hyvää päivää!"


Runot ovat sielun ruokaa, uskallan väittää. Niiden lukeminen tekee hyvää aina, joten Helmet-haasteen kohta #4, kirja lisää hyvinvointiani, tulee täytytyksi. 

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovcin kiitelty esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) päätyi käsiini vasta nyt ja luin sen hetkessä. Päällimmäisenä on lukemisen jälkeen kiitollisuus. Miten hienoa, että suomen kieli elää ja taipuu näin ihanasti ja ilmaisuvoimaisesti. Melkein uskaltaisin sanoa, että se uudistaa kotimaista kirjallisuutta: kirja on tuore, kipeä, raikas ja tärkeä. Se on täynnä symboliikkaa, jättää tulkittavaa ja mystiikkaa lukijalle, mutta silti sen tarina ja sanoma avautuvat. 

Kirja kulkee kahdelle tasolla ja kahdesta näkökulmasta. Kosovon albaanityttö Emine päätyy naimisiin vain kerran tapaamansa miehen kanssa. Isä päättää hänen elämästään ja häiden jälkeen hän siirtyy miehelleen. Monipäiväisiä häitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja kaiken yllä häilyy pahaenteisyys, eikä juhlien jälkeinen elämä anna tai lupaa kovin paljon naiselle kulttuurissa, jossa mies on perheen yksinvaltias. 

Maassa on tapahtumassa kuitenkin suuria mullistuksia ja Jugoslavia natisee liitoksissaan. Sorto, uhka ja väkivalta ajaa perheen lopulta Suomeen, jonka kulttuuri outo ja valju. 

Perhe pirstoutuu, jää kulttuurien väliin, kun vanhat itsestäänselvyydet elämästä eivät enää maahanmuuton ja sodan päätyttyä päde. Isä on onnettomin ja jää lopulta täysin yksin. Hän ei kykene välittämään, rakastamaan perhettää, vaan epätoivoisesti roikkuu vanhassa ja vaatii sitä väkivaltaisesti lapsiltaan ja vaimoltaan. Nämä sulkevat hänet pois. 

Poika Bekim on eksyksissä, vaikka hän on Suomessa kasvanut ja tuntee maan. Hän joutuu uudelleen ja uudelleen vastaamaan kysymyksiin nimensä alkuperästä ja suomalaisuutensa kyseenalaistamiseen. Bekimin elämään tulee kaksi eläintä: itsekäs rasistinen baarituttavuus, kissa ja mystinen pelottava sohvan alla lymyilevä käärme. 

Eläinten kautta välittyy vahvaa symboliikkaa, joka ei minulle aivan täysin avaudu. Ehkä tämä on tarkoituskin, mikään ei ole itsestään selvää. Eläimet ovat petomaisia, mutta silti huollettavia, kiehtovia ja jopa avuttomia. Kirja tuntuu kyseenalaistavan stereotypioita: Kukaan ei ole vain yhtä ominaisuutta. Kukaan ei ole pelkästään oman kulttuurinsa tuote. 

Käärmeestä minäkertoja pohtiikin: 

Voiko todella olla niin, mietin silitellessäni se karheaa päälakea, että siltä odotetaan pahinta siksi, että se sattuu olemaan käärme? 

Kirjan loppu on toiveikas, jopa onnellinen ja sovitteleva, vaikka aiemmin sävy on erittäin tumma ja uhkaava. Ehkä rakkaus ja rauha on mahdollinen. 

Kirja on kieleltään ja tunnelmaltaan intensiivinen sekä rikas. Hienoa kotimaista kirjallisuutta, parasta lukemaani pitkään aikaan. 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan #41, kirjan kannessa on eläin. Irvihammas kissahan se siinä lymyilee aniliininpunaista taustaa vasten, joten komeasti haasteen kohta täyttyy! 

Mieleen jäi: Kosovon albaanien kulttuurin kuvaus ja häät. Kovin elävää on kerronta.

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Jugoslavia (Kosovo), Suomi

Kenelle suosittelen: Erilaisuuden hyväksyminen ja stereotypioiden haastaminen on tarpeellista kaikille, joten kenelle vaan tämä kirja on hyväksi!

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina (2012, suomennos 2017) jatkaa kahden nuoren naisen, Elenan ja Lilan, tarinaa täsmälleen siitä, mihin edellinen osa Loistava ystäväni jää. Kirja sai minut valtaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Se on häpeilemättömän viihdyttävä, jopa lumoava. 

Uuden nimen tarina jatkaa samoilla aiheilla ja teemoilla kuin edeltäjänsä: ystävyys, selviytyminen, sosiaalinen nousu ja toteutumattomat unelmat ovat tarinan ytimessä. Kirja etenee välillä vauhdilla, välillä viipyillen. Kaiken keskiössä on Lila, Elenan upea, älykäs ja arvaamaton ystävä, jonka opiskelu katkesi jo kansakouluun ja jonka kohtalona oli mennä naimisiin jo kuusitoistavuotiaana. 

Elena on sivustatarkkailijan roolissa, vaikka lukija tutustuu häneen paremmin ja kuulee vain hänen äänensä. Hänen tiensä on usein yksinäisen puurtajan, joka yrittää nousta köyhästä korttelista opiskelemalla myös Lilan edestä. Kaikilla mittareilla Elena päihittää Lilan, mutta hän kokee silti keskinäisessä kilpailussa jäävänsä ystävänsä varjoon, vallinaiseksi. Elena saa sen, mikä olisi kuulunut paremmin Lilalle, mutta joka häneltä riistettiin. 

Napoli jää tässä kirjassa enemmän taustalle, niin vimmaista on tyttöjen kasvun ja ihmissuhteiden jatkuvan sotkun selostus. Kotikortteli on sen asukkaille koko maailma, jossa on omat sääntönsä selviytymiselle. Se on aggressiivinen, primitiivinen ja lannistava paikka erityisesti naiselle. Perhe päättää kaiken, ja naisen osana on alistua miehensä tahtoon ja tyytyä usein ankeaan rooliinsa. 

Tarinaa rytmittävät useat miessuhteet. Miehet ovat väkivaltaisia, heikkoja, narreja tai kukkoilijoita – ja vain harvoin naistensa rakkauden veroisia. Lila ja Elena rakastuvat samaan mieheen. Minulle mies ei näyttäydy mitenkään kovin tavoiteltavana. Ehkä tämä on tarkoituskin: kertojana on jo tarinasta enemmän tietävä, elämänkokemuksen kyynistämä Elena. Ehkä lukija tietää enemmän kuin tarinan kokevat henkilöt. 

Lilan ja Elenan suuri rakkaus on heidän välinen ystävyytensä, joka on vahvempi kuin kuolema. He ovat sama henkilö, kahdessa eri ruumiissa, kahdella eri nimellä. Elena lähes palvoo ystäväänsä, vaikka häntä välillä inhoaakin, kokee kateutta ja hakeutuu tästä eroon. Naisten sielunkumppanuus on tämän vahvan tarinan tärkein aihe. Miehet vaihtuvat, rakastavat, hakkaavat, raiskaavat ja hylkäävät, mutta tämä ystävyys pysyy ja korjaa, vaikka välillä hajottaakin. 

Tekee mieleni julistaa tämä kirja viiden tähden arvoiseksi: Tällaista kirjallisuuden tuleekin olla. Hetkeäkään en laskenut sivuja, vaan toivoin, ettei lukeminen vielä loppuisi. Edellinen osa ei ihan samanlaista intohimoa herättänyt, mutta nyt olen Lilan ja Lenun lumoissa, enkä malttaisi odottaa seuraavan kirjan suomennosta. Onneksi kirjoja on vielä jäljellä kaksi. Uskon, että Lila vielä nousee, vaikka tämän kirjan lopussa hänen elämänsä melko pohjalla onkin. Ainakin toivon niin. 

Helmet-haasteeseen tämä tietenkin sopii kohtaan #7, salanimellä kirjoittavan kirjailijan teos. Miksi kirjailija ei halua nimeään julki? Onko tämä markkinointitemppu, joka lisää kirjailijan kiehtovuutta? Etäisesti ärsyttävää, mutta sallittakoon näin hyvän romaanin kirjailijalle sekin. Ferrante, nöyrin kiitos tästä kirjasta. 

Mieleen jäi: "Toistelin mielessäni joka päivä:olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä."

Matka ajassa: 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Napoli ja Pisa

Kenelle suosittelen: Vahvaa kuvausta naisena olemisesta ja selviytymisestä miesten hallitsemassa maailmassa.

Miten tielleni: Best seller -pikalainana kirjastosta

Hyvää vähälumista vappua blogini lukijoille!

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Nyt en voi vastustaa kiusausta tehdä hieman leikkisää (yksinkertaista ja tyhmähköä) allegoriaa: Kotiruoka on hyvää ja ravitsevaa – sellaista mukavaa ja tuttua lihapullat, ruskeakastike ja perunamuusi -tyylistä arkiruokaa. Tiedät mitä saat, ja se on ravitsevaa ja täyttävää. Ei gourmeta, mutta hyvää. Lisäksi saat istua omassa keittiössä, aurinko paistaa ja kello nakuttaa. Siinä istut ja nautit. Lopuksi kuitenkin käväisee mielessä, olisiko muusi pitänyt sittenkin tehdä alusta lähtien itse, sen sijaan että tuli käyttäneeksi valmisjauhoja. No, oli tämä kuitenkin hyvää ja ainakin eineksen voittaa. 

Tällainen olo minulla oli Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragediaa (2015, suomennos 2016) lukiessa. Ranskankielisen kirjallisuuden nouseva tähti Dicker on minulle uusi tuttavuus. Aikaisempi supersuosittu Totuus Harry Quebertin tapauksesta on jäänyt lukematta. En ole aivan varma, pidinkö lukemastani niin paljon, että aion lukea myös edellisen teoksen. Löyhästi nämä kaksi teosta ovat kuitenkin liitoksissa toisiinsa, joten voin ehkä ottaa harkintaan. Voi tulla hetki, että tämä taas maistuu.

Kirja oli jotenkin kotoisa ja siinä oli jotakin kovin tuttua. Ehkä se johtui kertojaäänen läheisestä sävystä, jonka takia tarinaan oli helppo päästä kiinni. Parasta kirjassa on sen musta huumori. Se yllätti ja nauratti. Hyvää ravintoa siis. 

Itse tarina on melko tasapaksu, vaikka henkilöt – kolme serkusta, Hillel, Marcus ja Winston – pelastavat persoonillaan kirjan. Marcus ihailee rikkaita serkkujaan ja näiden unelmaperhettä ja olisi jopa valmis vaihtamaan vanhempansa näiden vanhempiin. Koko ajan lukijalle kuitenkin vihjataan, että idylli on särkymässä ja kohtalo vie kohti Tragediaa, isolla T:llä. Juonta ei juuri voi paljastaa tämän enempää, sillä ainakaan itse en olisi kirjaa ehkä jaksanut lukea loppuun, ellen olisi jännittänyt, mikä tämä tragedia on. 

Kun tragedia lopulta tapahtuu, se tuntuu ehkä liian epäuskottavalta kaiken tasapaksun jälkeen. Loppu on hurjaa ja melko pinnallista menoa. Kirja onnistuu kuitenkin käsittelemään syviä teemoja: perheen rakkaus, kaiken ohimenevä veljeys ja sisarkateus. Ihan nokkelaa tekstiä, ja ymmärrän Dickerin suosion, vaikkei minusta kuitenkaan tullut suurinta fania. 

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ennen kaikkea sukutarina (perhetrilleriksikin kirjan takakannessa mainostettu) ja kelpaa hyvin Helmet-haasteen kohtaan #26 (sukutarina). Se on nopeasti luettu, vaikka sivuja on yli 500. Maha tuli täyteen.

Mieleen jäi: RAKASTAN TEITÄ, GOLDMANIT (suurta sukurakkautta koko tarina)

Matka ajassa: 1990-luvulta vuoteen 2011, pikaisesti käydään myös 1960- ja 1970-luvuilla

Matka paikassa: Baltimore, Maryland ja Florida

Kenelle suosittelen: Helpohkoa luettavaa ja silti "hyvää kirjallisuutta" (Apua, miten sorrun tällaiseen hyvä/huono -jakoon!)

Miten tielleni: Kirjaston uutuus

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Mitä tulinkaan lukeneeksi? 

Joskus todella harvoin törmää kirjaan, joka on kirjoitettu itse ihmisyydestä sydänverellä. Harva teos kertoo elämästä ja kuolemasta uskottavasti ja samalla niin kipeästi, että se riipaisee syvältä lukijan jäädessä haukkomaan henkeään. Harvoin lukee kirjaa, joka onnistuu luomaan kokonaisen elämän – verta ja lihaa olevat henkilöt – kansiensa väliin. Harvoin kirja saa itkemään.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy (2009, suomennos 2011) on tällainen teos. Se on liioittelematta yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä, tuliko siis myös vuoden paras lukukokemus heti alkuun.  Se herätti niin vahvoja tunteita, että vain harvoin mikään fiktio on näin koskettanut. 

Sinne missä maa päättyy on Oran, noin 50-vuotiaan israelilaisen sotilaan äidin, ja hänen kahden rakastettunsa tarina. Ora saattaa pahojen aavistusten vaivaamana nuoremman poikansa sotaoperaatioon jo päättyneen armeijapalveluksen päätteeksi. Hänen epätoivoinen yrityksensä paeta huonoja uutisia – poikansa mahdollista kuolemaa – on lähteä uutisten ja kuolinviestien tuojien saavuttamattomiin vaeltamaan pitkin maata. Mukaan patikoimaan hän repäisee poikansa isän, Avramin,  joka ei ole koskaan nähnyt lastaan. Matka menneisyyteen, rakkauden, äitiyden, isyyden ja sodan syövereihin alkaa. 

Ora elää kahden elämänsä miehen, Avramin ja Ilanin välissä. Hän rakastaa heitä kumpaakin, eikä pysty eroamaan kummastakaan. Perhe hänellä on Ilanin kanssa, mutta Avram on kaikessa varjona mukana kipeästi. Kirjassa kuvataan Oran kertomusten kautta väläyksiä rakkaan perheen arjesta, äitinä ja vaimona olemisesta. Isyys ja ystävyys ovat myös kirjan keskeisiä teemoja. Grossman kuvaa varsin uskottavasti israelilaisen perheen arkea ja heidän satunnaisia ja joitakin pidempiä kohtaamisiaan palestiinalaisten kanssa. 

Kirja on kieleltään vahvaa ja upeaa. En ihmettele yhtään, että Grossman on palkittu kirjailija ja ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Niin poikkeuksellisen hienoa vielä käännöketjunkin jälkeen ensin hepreasta englanniksi ja siitä suomeksi käännetty teksti on. Miten hienoa käännöskirjallisuutta! 

Kerronta haastaa lukijan, sillä se pomppii ajassa ja paikassa monesti kesken sivunkin.  Kaikki liittyy kaikkeen, sillä ihminen harvoin elää vain tässä ja nyt – menneisyys haavoineen ja tulevaisuus pelkoineen ovat aina mukana. Kerronta siis harppoo kuin ihmisen ajatukset. 

Kirjan sävy on mielestäni synkkä, jopa toivoton. Menettämisen pelko on aina läsnä ja koko yhteiskunta on katkeruuden sekä menetyksen rampauttama. Sota jatkuu ja jatkuu, äidit synnyttävät, kasvattavat ja hautaavat uusia sotilaita sukupolvesta toiseen. Yksittäinen ihminen joutuu tähän groteskiin näytelmään uhraten perheensä, lapsensa, oman sielunsa. Se on vahva kannanotto rauhan puolesta. 

Grossman itse menetti Libanonin sodassa vuonna 2006 oman 20-vuotiaan poikansa aivan kirjan kirjoittamisen loppuvaiheessa. Tätä taustaa vasten lukeminen tekee lähes kipeää. Poikkeuksellinen teos, jota suosittelen kaikille, vaikka Lähi-idän loputon riitely ei kiinnostaisikaan. Ainoa huono puoli tällaisen upean järkäleen (kirja on yli 600 sivua pitkä) jälkeen on, että mitä uskaltaa tämän jälkeen lukea. Jää vähän tyhjä olo. Seuraavan kirjan täytyy olla jotakin aivan muuta, muuten pelkään sen jäävän tämän jalkoihin täysin. 

Pitkään mietin, minkä kohdan Helmet-haasteesta vedän yli tällä teoksella. Tämä on upea käännöskirja,  ja se on palkittu ja sitä on suositeltu eri kirjablogeissa, mutta valitsen kuitenkin haasteen ensimmäisen kohdan: kirjan nimi Sinne missä maa päättyy on hyvin kaunis ja se muuttuu vielä kauniimmaksi kirjan sanomaa vasten. 

Mieleen jäi:

"Ora parahtaa, pitelee tiukasti päätään kaksin käsin ja kiroaa käynnissä olevan sodan sydämensä pohjasta – ikiaikaisen sodan, joka on taas kerran tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän avaa suunsa ammolleen, paljastaa hampaat huulien alta ja hänen kurkustaan kajahtaa riipivä huudon säe joka vaientaa linnut siihen paikkaan" 

Matka ajassa: 2000-luvun alku, 1970–1990-luku

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Jokaiselle äidille ja isälle, lapselle, ystävälle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiaisen uusin romaani Juurihoito (2016) rinnastaa juurihoidon ja rakkauden. Aluksi voi tämä tuntua melko erikoiselta, mutta kirjan luettua allegoria alkaa tuntua järkeenkäyvältä – ainakin jossain määrin. Rakkaus kuitenkin on keskiössä: ei romanttinen rakkaus vaan sisarusten sekä lasten ja vanhempien välinen rakkaus. Perusvire on onnellinen, positiivinen ja inhimillinen, eikä kyynisyyttä Nousiaisen romaanista suhteessa rakkauteen löydä. Kun kirjan ensimmäisellä sivulla on lainaus Haddawayltä "What is love?", alkaa lukija odottaa myös nauravansa ääneen lukiessaan.

Juurihoito on mainostoimistossa työskentelevän ja eronneen superisän Pekan ja tämän veljen, sosiaalisesti erittäin lukossa olevan, hammaslääkäri Eskon matka perheensä ja isänsä löytämiseksi. Sisaruksia löytyy aina maailman ääristä: Ruotsin Ronnasta Sari, Thaimaasta Fani ja Australiasta Sunday. Lukijaa viedään matkalle paikasta toiseen melko tiuhaan tahtiin, mutta Nousiaisella selkeästi tavoitteena ollut myös hahmojen sisäinen matka itseensä. Mitä se rakkaus oikein on?

Toinen teema on toisen ja erilaisuuden hyväksyminen. Kuka mahtuu asumaan samaan maahan ja kenet hyväksymme naapuriksi? Tämän pohdintaan käytetään esimerkkeinä Ruotsin lähiöiden jännitteitä ja Austraalian aboriginaalien kohtaloita. Ajankohtaisia (vaikkei kovin yllättäviä) aiheita Persu-Suomessa.

Kirjassa vuorottelee kaksi minäkertojaa. Enemmän puhuu Pekka ja välillä taas Esko. Sisarista ruotsidemokraatti, lähiömutsi Sari on hahmona kehitelty pisimmälle. Lapsia on neljä eri maahanmuuttajamiesten kanssa, mutta silti pitäisi rajat pistää kiinni. Elämä on kohdellut kaltoin ja itsetunto on maassa, mutta sydämessä on silti suurta lämpöä ja rakkautta, kun vähän etsii. Hän on kyllä ihan naseva ja hauska hahmo Nousiaiselta. Sarin suusta tulivat ne repliikit, jotka oikeasti naurattivat. Muut siskot jäävät statisteiksi.

Nousiaisen Juurihoito jatkaa kunniakkaasti, vaikka hieman laimeammin kuin edeltäjänsä Metsäjätti, nykymiehen itsensä löytämisen tietä muuttuvassa maailmassa kuvaavana teoksena. Se ei naurattanut aivan yhtä paljon, eikä ollut yhtä (itse)ironinen tai yhteiskuntakriittinen. Hieman väliteos olo jää väistämättä.

Jälleen kuitenkin yksi teos tähän Pohjoismaissa suosittuun genreen (miksi tätä genreä oikein kutsuisi?). Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ovat samoja miehen tuntojen tulkkeja. Mies puhuu vihdoin tunteistaan, vaikkei se helppoa ole. Veikkaan, että näitä kirjoja tulee vielä paljon lisää.

Mieleen jäi: "Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä toiselle hyvää. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa, on pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Helsinki, Tukholman lähiöt, Etelä-Thaimaa, Australia

Kenelle: Tämä kirja sopii helpoksi ja helposti unohdettavaksi matkalukemiseksi junaan tai lentokoneeseen. Mitään kamalan syvällistä ei kannata odottaa. Ihan ok-fiilis jäi.

Miten tielleni: Lukupiirikirja