Yaa Gyasi: Homegoing

Amerikkalais-ghanalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos Homegoing (2016, suomennos Matkalla kotiin 2017) on lämmin, lohdullinen, sovitteleva, mutta samalla kipeän totuudenmukainen, peittelemätön ja surullinen tarina orjuudesta, rotusyrjinnästä ja hajonneista perheistä. Uskallan väittää, että harvoin näin vaikeita jopa pimeitä teemoja ja aiheita pystyy kirjassa käsittelemään näin lohdullisesti. 

Kirjailijan esikoisteos on minullekin monessa mielessä "ensimmäinen". En ole ennen lukenut ghanalaista kirjallisuutta ja afrikkalaistakin kovin vähän. Orjuuttakin käsittelevät lukemani kirjat ovat tähän asti sijoittuneet jo Amerikkaan, johon tuodut orjat on rahdattu revittynä irti perheistään, taustastaan ja kotimaistaan. Kotiinpaluuta ei orjille ole. Yaa Gyasin kirja on tässä suhteessa hyvin erilainen. 

En muista koskaan lukeneeni samalla tavalla rakennettua kirjaa, jonka jokainen luku vaihtaa näkökulman ja kertojaäänen sukupolvelta toiselle. Sukupolvi toisensa perään seuraa kuin katkeamaton ketju. Aina uusi ihminen esitellään lukijalle, mutta missään vaiheessa tarina ei katkea ja kertojaääni pysyy samansävyisenä – ihme kyllä. Kirjalla on kovin haastava rakenne, joka helposti jättäisi kaikki tarinat pinnallisiksi riipaisuiksi, mutta tässä kirjassa rakenne riemastuttaa ja vie yhtenäisenä tarinan loppuun. 

Kirjassa seurataan kahden toisistaan tietämättömän sisaruksen jelkeläisten elämää 1700-luvun lopulta Ghanasta aina tämän päivän Yhdysvaltoihin. Lähtökohta kahdelle sukuhaaralle on toistensa vastakohtainen: toinen nainen ryöstetään orjaksi valkoiselle miehelle Amerikkaan, toinen päätyy valkoisen orjakauppiaan jalkavaimoksi. Vastakohdat, tuli ja vesi, piinaavat jälkipolvea, eikä rauhaa tunnu tulevan ennen kuin vanhat esi-isien haavat tulevat hoidetuiksi. Ehkä kotiinpaluu on sittenkin mahdollinen. 

Kirjan ehdoton vahvuus minusta on Afrikkaan ja sen kyliin jäävän sukuhaaran seuraaminen. Kiehtovaa kerrontaa ja elämän kuvausta. Henkilöt joutuvat usein oman perheensä tai yhteisönsä hylkäämiksi. Valkoinen mies riistää ja raiskaa, mutta myös yrittää rakastaa välillä. Traagista ja turhauttavaa. 

Naisen ja miehen välisestä suhteesta välittyy lämmin, onnellinen olo: tarinoiden traagisuudesta huolimatta mukaan mahtuu monta onnellista avioliittoa ja suhdetta. Nainen ja mies nauttivat toisistaan, täydentävät toisiaan ja kulkevat rintarinnan, vaikka ympärillä kaikki haluaisivat heidät erottaa. Kirja on mielestäni toiveikas ja sovitteleva sävyltään, mikä tekee siitä poikkeuksellisen lajissaan. 

Helmet-haasteeseen lisään tämän kohtaan #42, esikoisteos. Kirja on juuri saanut myös suomennoksen, joten mahdollisimman moni täälläkin pääsee siitä nauttimaan. Goodreads-sivustolla tämä kirja on ollut kovin kehuttu ja sieltä minäkin sain vinkin  kirjan lukemiseen. Hitaasti luin, koska töissä on ollut kovin kiire, mutta luulen, että suurin osa lukisi tämän hetkessä, sillä kovin kiehtova oli tämä tarina. Nyt on hieman hankalaa asennoitua seuraaviin kirjoihin. Olkoon tämä maksettavana hintana näin hienosta lukukokemuksesta.

Mieleen jäi:

"Then she felt a breeze hit her feet from small holes in the ground. 

"What's below?" she asked James, and the mangled Fante word that came back to her was "cargo."

Then, carried up with the breeze, came a faint crying sound. So faint, Effia thought she was imagining it until she lowered herself, rested her ear against the grate. 

"James, are there people down there?" she asked. "

Matka ajassa: 1700-luvulta nykyhetkeen.

Matka paikassa: Ghana, Yhdysvallat

Kenelle suosittelen: Erityisesti historiallisen romaanin ystäville, Amerikan historiasta kiinnostuneille. Erilainen näkökulma orjuuteen.

Miten tielleni: Kirjastosta jonotuksen ja nyt sakkojen kera.

Colson Whitehead: The Underground Railroad

 "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Colson Whiteheadin kirja The Underground Railroad (2016) on ensimmäisiltä sivuilta lähtien yksinkertaisesti niin jännittävä, että lukija pidättelee henkeään. Harvaa kirjaa alkaa elämään ja kuvittamaan näin – kuin elokuvaa olisin välillä silmät kiinni katsellut. Kolmannen sukupolven orjatyttö Cora  päättää karata henkensä uhalla väkivaltaiselta georgialaiselta puuvillaplantaasilta. Ainoa tässä koskaan onnistunut on Coran äiti, joka jätti lapsensa ja hävisi.

Onnistuminen on lähes mahdotonta: Etelävaltioissa ympäröivä  maa on tummaihoiselle vihamielinen, rasistinen ja murhanhimoinen. Vain harvat haluavat auttaa ja kovin monet haluavat pistää kahleisiin, riistää sielun ja hengen. Orja pysyy aina orjana lainkin edessä. Orjien metsästäjät – kokonainen Amerikkaan syntynyt ammattikunta – löytävät ne harvat karkaamaan onnistuneet vielä vuosienkin  päästä jopa kaukaa pohjoisesta ja palauttavat kahlittuina vankkureissa kohti varmaa kuolemaa isäntiensä käsiin. 

The Underground Railroad kertoo myös maanalaisesta orjia vapauteen auttavasta verkostosta. Verkosto on historiallinen tosiasia: sen avulla tuhannet pääsivät etelästä pohjoisiin osavaltioihin ja Kanadaan. Karanneita orjia piiloteltiin ja autettiin seuraaviin kohteisiin. Colson Whitehead vie fiktiossaan tämän vielä pidemmälle: mitä jos orjia olisikin kuljetettu maanalaista rataa pitkin asemalta toiselle oikeilla alkeellisilla junilla? Asemat löytyvät latojen tai kotien alta, ja junat kulkevat tasaisin välein läpi koko Amerikan.  

Kirja on väkivaltainen, raaka ja vaikea lukea välillä, mutta sitähän orjuus oli Amerikassa. Rikollista toimintaa, jonka yhteiskunta oikeutti. Orja on omaisuutta, joka voidaan helposti myydä pois ja riistää rakkaittensa luota. Hyödyke, jonka arvo on helposti laskettavissa. Tätä taustaa vasten kirjan päähenkilö Cora on yllättävän – ehkä epärealistisen – vahva ja sanavalmis. Täysin murtuneeksi kasvanut tuskin pystyisi vastaavaan matkaan ja sanavalmiuteen. Kirjassa on lyhyitä ja hyvin kiinnostavia lukuja myös toisten henkilöiden näkökulmasta. Heistä näkyvämmäksi nousee orjametsästäjä Ridgeway. Miten joku ihminen päätyy auttamaan ja toisesta tulee ammattitappaja?

Kirjan miljöö on muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta synkkä jopa kauhua herättävä. Varsinkin  Pohjois-Carolina on kuin suoraa kauhuelokuvasta tai Vietnamin sodan klassikkokuvauksesta Ilmestyskirja. Nyt.  Jopa maa tuntuu kirjassa olevan konkreettisesti sairas ja kirottu: Se on välillä soinen, välillä palanut, välillä ruton saastuttama. Ihmiset tämän keskellä saavat hirviömäisiä piirteitä ja tapahtumista tulee absurdeja. Uusi nuori valtio on rakennettu orjien käsin varastetulle maalle.       

Whitehead sekoittaa fiktiota ja faktaa ehkä enemmän kuin historiallisessa romaanissa yleensä. Tästä seuraa, että lukija jää miettimään, mitä oikein teoksessa on historiallisia tosiasioita ja mikä keksittyä. Orjuuden aika on varmasti amerikkalaiselle lukijakunnalle tutumpi aihe kuin minulle, joten ehkä tämä ei ole ongelmallista. Minua se hieman mietitytti, mutta toisaalta tätä teosta ei pidä lukea historiallisena realistisena teoksena pilkulleen. Se välittää ehkä juuri näistä kirjailijan fiktiivisestä lisäyksestä johtuen vielä paremmin orjuuden kauheutta ja absurdiutta. Kuinka monta oikeaa tarinaa onkaan jäänyt kertomatta tai historiaan kirjaamatta? Tämä kirja kertoo näiden tuhansien tarinan.

The Underground Railroad on palkittu ja kehuttu teos. Se on voittanut muun muassa National Book Awards 2016 -palkinnon. Toivottavasti kirja käännetään pian myös suomeksi, sillä sen se todella ansaitsisi, sillä toivoisi suomalaistenkin pääsevän tätä lukemaan. Jos tämä käsiin osuu, kannattaa se ehdottomasti lukea, vaikkei englanniksi tavallisesti lukisikaan. Helmet-haasteeseen liitän tämän kohtaan #16 ulkomaisen palkinnon saanut teos.

Mieleen jäi: (Kirjan ensimmäiset virkkeet) "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Georgiasta lähtevä matka vie läpi Amerikan

Kenelle suosittelen: Kaikille. Todella jännittävä, poikkeuksellinen kirja

Miten tielleni: Vinkin sain Goodreadsista, kirjan kohtuullisen jonotuksen jälkeen kirjastosta