John Williams: Butcher's Crossing

"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."

John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.

Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.

Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.

Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.

Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.

Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.

Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.

Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Tammikuu on lukukuukautena tarjonnut varsinaisia helmiä kohdalleni tänä vuonna, ja niistä ehdottomasti mieleen jää Chimamanda Ngozi Adichien loistokas novellikokoelma Huominen on liian kaukana (2012). Novelleissa liikutaan mantereelta toiselle, Nigeriasta Yhdysvaltoihin ja takaisin. Yleensä keskiössä on nigerialainen nainen. Hän on siirtolainen, yliopisto-opiskelija, järjestetyn avioliiton yllättämä tai kulttuurierojen keskelle heitetty perheenäiti.

Länsimainen ihminen kuvataan toisenlaisen kulttuurin kohtaamisessa melko raadollisena, sillä hän on novelleissa täynnä ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä - mikä kamala yhdistelmä! Adichie ei kuitenkaan tyydy syyllistämään tai edes pelkästään realistiseen kuvaukseen, vaan hänen tekstissään on lämpöä, armoa ja huumoria ja silti se on viiltävää.

Jos ei Amerikkakaan ole kultamaa ja unelmien täyttymys, myös Nigeria kuvataan väkivaltaisena, korruption turmelemana ja arvaamattomana maana. Sotien traumoihin palataan yhä uudelleen. Kaduilla nähdään palaneita ruumiita ja lapsia kuolee nälkään. Kulttuuriakaan ei ylistetä. Nigerialainen avioliitto, ainakin järjestetty, tuntuu melko karsealta naisen näkökulmasta. Voi sanoa, ettei Adichie kaunistele mitään, vaikka toisaalta afrikkalainen luonto ja ruokien tuoksu tunkeutuu suomalaiseen pakkaspäivään tavalla, joka ilahduttaa.

Adichie lukeutuu yhdeksi lempikirjailijoistani, ja suurin syy tähän on, että hän avaa minulle lukijana mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota en tunne lainkaan. Hän kirjoittaa afrikkalaisista naisista, perheistä ja siirtolaisista tavalla, jota monet eivät tee. Adichien tekstissä heillä on itsenäinen ääni, eivätkä he ole pelkkiä tahdottomia uhreja, vaikka kohtaavatkin kamalia asioita. Olen lukenut kaksi romaania Adichielta, Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa, ja mielestäni novellikokoelma toimii aivan yhtä hyvin. Harvoin törmää novellikokoelmiin, jonka jokainen novelli herättää mielenkiinnon ensimmäisistä virkkeistä alkaen.

Adichielta täytyy lukea kaikki ilmestynyt. Se on nyt selvää.

Helmet-haasteen kohdan #10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, kuittaan tällä aarteella.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Ihana. Kerta kaikkiaan ihana kirja. Tiedän, että käyttämäni adjektiivi on melko lattea ja usein käytössä, mutta kerrankin uskon sen tekevän oikeutta tälle kirjalle. Eowyn Iveyn kirjassa Lumilapsi yhdistyy monta minua aina uudelleen ja uudelleen mielyttävää tekijää: erämaa tapahtumapaikkana, sadun ja todellisuuden limittyminen, naisen näkökulma, selviytyminen ja kaunis kieli. Upea kirja, joka jää tämän vuoden lukukokemuksista varmasti mieleen. 

Kirja alkaa unenomaisesti, vaikka siinä on särmää ja kuolemaakin: lapseton vanheneva pariskunta elää raa'an luonnon keskellä Alaskassa ja on menettämässä taistelunsa siellä selviytymiseen. Vaimo on masentunut ja jopa miettii jokeen hukuttautumista. Avioliitto on kuitenkin onnellinen ja se on kestänyt paljon, myös lapsen menettämisen. 

Eräänä lumisena päivänä pariskunta heittäytyy leikkiin ja tekee itselleen lumesta tytön. Seuraavana päivänä pariskunnan pihaan ilmaantuu tyttö, joka muistuttaa lumesta muovattua lasta. Onko lumilapsi  ilmestynyt heille kauan kaivatuksi tyttäreksi? Mikä on satua ja mikä totta? 

Lumilapsi ei ole pelkästään keskustelua vanhan venäläisen sadun, jossa lumesta tehty lapsi herää henkiin, kanssa. Se on myös realistinen kuvaus elämästä äärimmäisen pohjoisen luonnon armoilla. Luonto vie helposti hengen ja ihmisen osana on loppumaton henkiinjäämistaistelu. Luonto on elävä, mystinen, äärettömän kaunis, mutta se voi viedä hengen vain muutaman virhearvion tai kohtalokkaan onnettomuuden takia hetkessä. 

Kirja on myös kaunis kuvaus kestävästä parisuhteesta, surusta, lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta, ja siksi laitankin sen Helmet-haasteen kohtaan #19, kirja käsittelee vanhemmuutta. Onneksi tämä kirja osui tielleni, ja innostuinkin ostamaan jo kirjailijan uudemman, myös Alaskaan sijoittuvan, kirjan Kirjamessuilta eilen.

Stephen King: Se

Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 

Naomi Klein: Kun ei ei riitä

Tunnelmat, mielipiteet ja otteet ovat tiukentuneet Trumpin myötä Amerikassa ja muualla maailmassa. Vastakkainasettelun aika ei ole todellakaan ohi, vaan voimakkaasti polarisoitunut identiteettipolitiikka on tämän päivän todellisuutta. Keskustelua ei synny, eikä mahdollisuuksia siihen enää edes haeta. Naomi Kleinin Kun ei ei enää riitä (2018) nousee tästä ajasta ja on tämän aikakauden tyypillinen teos. Sen sanoma on, että keskustelun aika – tai ainakin välinpitämättömyyden ylellisyys – on ohi, koska ihmisoikeusrikkomukset, ilmastorikokset ja tai ainakin niiden uhat ovat kasvaneet jo niin sietämättömiksi, että on aika ryhtyä vastarintaan ja etsimään aktiivisesti vaihtoehtoa nykyiselle vallalle (huonoille päätöksille ja päättäjille). 

Naomi Klein on kanadalais-yhdysvaltalainen aktivisti, kirjailija ja tutkija, joka tunnetaan ehkä parhaiten teoksesta No Logo (1999). Siinä Klein paljastaa ylikansallisten yritysten vallan ja kaiken kattavan brändäyksen voiman.  Kleinin uusin kirja jatkaa tämän teoksen viitoittamalla tiellä, vaikka Klein itse kertoo sen syntyneen lähes spontaanisti ilman aiempien teosten tarkkaa tutkimustyötä ja lähdeviittauksia. 

Klein näkee brändäyksen periaatteiden rantautuneen kiistatta myös politiikkaan: Trump on luonut itsestään niin vahvan brändin, että hänen voi sanoa toimivan jo itsekin sen ehdoilla. Trumpismi vaatii jatkuvaa pönkitystä, brändin ylläpitoa twiitteineen ja uhitteluineen. Trump ja populaarikulttuuri ovat flirttailleet niin voimakkaasti, että Trumpista on tullut ilmiö, tositelevisiotähti ja tuote, että on mahdotonta sanoa, missä on brändi loppuu ja todellinen mies alkaa. Tämä on Kleinin kirjan ensimmäisen osan keskeisin väite, jonka hän perustelee vakuuttavasti. 

Trump palvelee pääomaa ja rikkainta omistavaa yhtä prosenttia, vaikka pääsikin valtaan pettyneen ja petetyn alemman keskiluokan äänin. Ilmastonmuutos on mahdollista kieltää, koska kaikista rikkaimmat ovat järjestäneet itsensä siltä turvaan. Karvaimmat iskut osuvat jo valmiiksi kärsiviin ja heikoimpiin. 

Kirjan toisessa osassa käydään läpi "sokkipolitiikan" käsitettä. Kun yhteiskuntaa kohtaa jokin sokki; ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin kohtaamme luonnonkatastrofeja tai sitten terroristi-iskut ympäri maailmaa horjuttavat totuttua järjestystä; päättelykykymme ja harkintamme hetkeksi herpaantuvat. Poikkeustilan varjolla valtaapitävät voivat tehdä pysyviä heikennyksiä yksilönvapauteen, ihmioikeuksiin ja luontoa suojeleviin lakeihin. Tämän on historia osoittanut useaan otteeseen. Klein varoittaa lukijaansa ja kehottaa häntä suojautumaan tällaisilta väistämättä edessä olevilta yrityksiltä.

Klein ei tyydy vain kertomaan ja kuvailemaan nykymaailma epäkohtia ja uhkakuvia–vaikka tekeekin sen varsin mielenkiintoisesti –, vaan esittää lukijalle konkreettisia toimintamalleja. Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Kenen kanssa kannattaa liittoutua? Kirjan loppupuoli on jo niin positiivissävytteinen, että se alkaa tuntua epäuskottavalta. Voiko maailma tosissaan kääntyä radikaalisti parempaan suuntaan? Kleinin mielestä voi, vaikka pessimistinen lukija hieman empii. Ehkä tämä naiiviltakin tuntuva maailmankuva on kirjan parasta antia: miksi vain velloa uhkakuvissa, kun on mahdollista vaikuttaa. 

Kirja on helppolukuinen ja kiinnostava. Se jaksoi kiinnostaa, vaikka jouduinkin pitämään pienen tauon sen lukemisessa. Suosittelen siis niillekin, jotka yleensä jättävät politiikan ja aktivismin muille. 

Helmet-haasteeseen sujautan tämän teoksen kohtaan #22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Mitenköhän Helmet-haasteen käy? Tuleeko kovakin kiire, sillä niin täydeltä on tämä vuosi tuntunut?

Tara Westover: Educated

31-vuotiaan Tara Westoverin omaelämänkerta Educated (2018) on kiehtovaa (vaiko karmivaa) luettavaa: Miten on mahdollista, että nykypäivänä keskellä länsimaista sivistystä on perheitä ja yhteisöjä, jotka kieltävät lähes kaiken yhteyden ympäröivään yhteiskuntaan? Lapset eivät mene kouluun, eikä heillä ei ole edes henkilötodistuksia. Apua ei haeta edes vakaviin onnettomuuksiin, sillä jumala ja parantavat yrtit riittävät. Maailmanloppua odotetaan kiihkeästi ja yhteiskunnan yksilöä rajoittavat juonet halutaan välttää.

Tätä oli Tara Westoverin lapsuus ja nuoruus. Hän syntyi seitsenlapsiseen mormooniperheeseen keskelle kaukaista Idahon vuoristoa. Tarkkaa päivämäärää hänen syntymälleen ei muista kukaan. Mitään syntymätodistusta tai henkilökorttia hänellä ei ollut, eikä hänen perheensä antanut hänen koskaan mennä kouluun. Päivät kuluivat perheen vaarallisella romuttamolla leikkien. Osa lapsista ei oppinut edes kunnolla lukemaan.

Taran äiti oli yhteisönsä kätilö ja parantaja. Yrtit korvasivat antibiootit ja lääkkeet. Kirjassa kuvataan hyvin elävästi erilaisia kipuja, jotka nykyihminen on lähes unohtanut. Päiväkausia kestävät hammaskivut ja kovat päänsäryt eivät yrteillä katoa, mutta mitään muutakaan ei ole saatavilla. Lääketieteen uskotaan tappavan, joten vanhemmat pitävät lapsensa lääkkeistä erillään. Westoverin perheessä tuntuu tapahtuvan koko ajan vakavia onnettomuuksia: palovammoja, auto-onnettomuuksia ja päähän kohdistuneita iskuja. Lukija vain kauhulla seuraa, kuinka yrtit ovat niihinkin ainoa hoito.

Westover kirjoittaa kaikesta kamalasta huolimatta lämmöllä ja huumorillakin perheestään. Lapsuus oli onnellinen kaikesta huolimatta. Huomaa, että hän todella yrittää ymmärtää vanhempiaan, vaikka onkin itsensä joutunut heistä repäisemään irti. Taran isä on arvaamaton yksinvaltiaspatriootti, jonka sana on laki. Kirjassa annetaan ymmärtää, että hänellä saattaa olla jokin persoonallisuushäiriö, joka selittäisi vimmaista vainoharhaisuutta. Äiti osoittaa välillä jonkinlaista järjen ääntä, mutta lannistuu vahvemman miehensä tahdon alle usein jopa lastensa edun kustannuksella.

Yksi Taran veljistä osoittautuu myös väkivaltaiseksi erityisesti Taraa kohtaan. Henkisestä ja rajusta fyysisestä pahoinpitelystä tulee arkea, johon kukaan ei puutu. Usein uhri muuttuu syylliseksi. Tilanne on ristiriitainen, sillä Tara kokee syvää yhteenkuuluvuutta perheeseensä kaikesta huolimatta.

Miksi kirjan nimi on Educated – koulutettu? Valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuorille kaiken sivistyksen, koulutuksen ja usein järjen kantamattomiin. Tara kuitenkin pääsee valtavin ponnisteluin irti tästä kaikesta koulutuksen avulla. 17-vuotiaana hän astuu ensimmäistä kertaa luokkahuoneeseen ja päätyy tielle, joka vie hänet Harvardiin ja Cambridgeen asti. Koulutus vapauttaa hänet, mutta yhteys perheeseen katkeaa. Hinta vapaudelle on todella kova.

Kirja on erinomainen ja omakohtainen kuvaus uskonnollisesta fundamentalismista, jonka uhreina yleensä ovat erityisesti naiset ja lapset. Kuuntelin kirjan äänikirjana oikeastaan samalta istumalta, niin mielenkiintoinen se on. Kirja on saanut Yhdysvalloissa ansaitsemaansa huomiota ja on ollut myyntimenestys.

Helmet-haasteeseen pistän tämän kirjan kohtaan #32, kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Sopii tähän kohtaan hienosti! Kiitollinen tästä lukukokemuksesta!

Michael Wolff: Fire and Fury, Inside the Trump White House

Voiko panettelusta, urkkimisesta ja juoruilusta seurata mitään hyvää? Joskus tarkoitus pyhyttänee keinon, mutta Michael Wolffin kohuteos Fire and Fury, Inside the Trump White House (2017) jättää vain tahmean olon. Lisäksi se laittaa miettimään, päihittikö kirjan kohde sittenkin kirjan agendan. Trumpin kyydissä tuntuu olevan mahdotonta pysyä, sillä kirja on auttamatta vanhentunut muutamassa kuukaudessa. 

Kirjan suurimmat paljastukset tiesin jo ennen lukemista: Trump ei halunnut tai uskonut pääsevänsä presidentiksi – saanen epäillä. Trump ei lue kirjoja – olipa yllätys! Trump on arvaamaton ja narsistinen – varsinainen jymy-yllätys! Valkoisessa talossa harva on tehtävänsä tasalla – tätä ovat muutkin jo epäilleet. Köykäiseksi jää kirjan anti.

Mitä oikein odotin tarttuessani tähän kirjaan? Miksi tuhlasin tähän aikaani? Mitään kovin syvällistä en uskonutkaan saavani tästä kirjasta irti. Olisi pitänyt valikoida parempi kirja, joka tarttuisi itse ilmiöön: mikä saa ihmiset tarttumaan populistin käteen ja etsimään halpaa messiasta? Vielä suuremmin maailman pitäisi miettiä, mihin nämä messiaat meitä vievät. 

Trumpista ja hänen kaltaisistaan pitää kirjoittaa. Sananvapauden nimessä tämäkin kirja saa jonkinlaisen oikeutuksen olemassaoloonsa, mutten voi suositella sitä kenellekään. Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että se olisi muuten jäänyt kesken. Kuunnellessanikin tuli mieleen Sinuhesta tutut sanat: Kuin kärpäsen surinaa korvissani!

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa.

Sebastian Barry: Days Without End

Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:

“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta

Dave Eggers: The Circle

Facebook, Instagram, Snapchat, Twitter, Google, YouTube, Blogger... We all are watching You! Privacy Is Theft! Sharing is caring! Secrets Are Lies! 

Dave Eggarsin dystopinen trilleri The Circle (2013) on kylmäävää luettavaa. Millaista on elää maailmassa, jossa kaikki on läpinäkyvää, kuvattua, tallennettua ja jaettua? Millaista on olla kaiken aikaa saatavilla, löydettävissä ja kuvattuna? Yksityisyys on pahe, ja kaikkea mitataan tykkäyksillä, hymynaamoilla ja seuraajien määrällä. Ihmiset ovat valmiita luopumaan laumoina yksityisyydestään turvallisuuden ja avoimuuden nimeen. 

Kirjan maailma on ahdistava ehkä siksi, että se on täysin mahdollinen – jopa tuttu. Apua! Pysy vain siellä kirjan kansien välissä, emme halua sinua tänne. Luulen, että jokainen kirjan lukenut peilaa omaa somekäyttäytymistään ja miettii ihmiskunnan tulevaisuutta. Syytä ainakin olisi. 

The Circle alkaa nuoren, vastavalmistuneen Maen tutustumisella uuteen unelmiensa työpaikkaan, jättimäiseen viestintä- ja teknologiayhtiöön nimeltä The Circle. Se rekrytoi ikäluokkien lahjakkaimmat ja on edelläkävijä kaikessa. Työ vaatii täydellistä sitoutumista ja lopulta aivan kaiken jakamista. Yhtiötä johtaa "kolme viisasta miestä", joiden huomiosta kilpaillaan ja joita ihaillaan kritiikittömästi. 

Kirja on viihdettä. Mitään kovin syvällistä henkilöiden kuvausta on turha odottaa, vaikka henkilöt toki kehittyvät – tai muuttuvat aivopestyiksi. Ihmiset kuvataan melko tahdottomana onnellisena laumana, mikä on ärsyttävää. Voivatko kaikki olla näin vietävissä? Aihe on kuitenkin tärkeä, joten lukeminen kannattaa. 

Kirjasta on tehty myös – ilmeisesti keskinkertainen – Emma Watsonin tähdittämä Hollywood-filmatisointi, jota en ole nähnyt.

Kieli ei myöskään ole kovin suurta taiteen mahtia, mutta täytyy myötää, että viihdyttävä tämä kirja on. Luin sen sähkökirjana ja jäin täysin koukkuun puhelimeni vangiksi. Ajattelin jo, että saisin tästä hyvän kirjan Helmet-haasteen kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Mutta ei! Ilmeisesti jokainen kirjailija verenhimoisesti haluaa viimeisillä sivuilla tappaa ainakin yhden henkilön, joten tämäkin kirja meni ohi haasteen. Tuleeko minulle vielä kiire saada haaste toteutettu? Luultavasti. 

Mieleen jäi: Tämä on varmasti yksi ahdistavimmista koskaan lukemistani dystopioista. Hyytävä. 

Matka ajassa: Aivan lähitulevaisuus

Matka paikassa: Kalifornia, USA

Kenelle suosittelisin: Kelpo trilleri kenelle tahansa

Miten teilleni: Sähkökirjana kirjastosta

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja

Yaa Gyasi: Homegoing

Amerikkalais-ghanalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos Homegoing (2016, suomennos Matkalla kotiin 2017) on lämmin, lohdullinen, sovitteleva, mutta samalla kipeän totuudenmukainen, peittelemätön ja surullinen tarina orjuudesta, rotusyrjinnästä ja hajonneista perheistä. Uskallan väittää, että harvoin näin vaikeita jopa pimeitä teemoja ja aiheita pystyy kirjassa käsittelemään näin lohdullisesti. 

Kirjailijan esikoisteos on minullekin monessa mielessä "ensimmäinen". En ole ennen lukenut ghanalaista kirjallisuutta ja afrikkalaistakin kovin vähän. Orjuuttakin käsittelevät lukemani kirjat ovat tähän asti sijoittuneet jo Amerikkaan, johon tuodut orjat on rahdattu revittynä irti perheistään, taustastaan ja kotimaistaan. Kotiinpaluuta ei orjille ole. Yaa Gyasin kirja on tässä suhteessa hyvin erilainen. 

En muista koskaan lukeneeni samalla tavalla rakennettua kirjaa, jonka jokainen luku vaihtaa näkökulman ja kertojaäänen sukupolvelta toiselle. Sukupolvi toisensa perään seuraa kuin katkeamaton ketju. Aina uusi ihminen esitellään lukijalle, mutta missään vaiheessa tarina ei katkea ja kertojaääni pysyy samansävyisenä – ihme kyllä. Kirjalla on kovin haastava rakenne, joka helposti jättäisi kaikki tarinat pinnallisiksi riipaisuiksi, mutta tässä kirjassa rakenne riemastuttaa ja vie yhtenäisenä tarinan loppuun. 

Kirjassa seurataan kahden toisistaan tietämättömän sisaruksen jelkeläisten elämää 1700-luvun lopulta Ghanasta aina tämän päivän Yhdysvaltoihin. Lähtökohta kahdelle sukuhaaralle on toistensa vastakohtainen: toinen nainen ryöstetään orjaksi valkoiselle miehelle Amerikkaan, toinen päätyy valkoisen orjakauppiaan jalkavaimoksi. Vastakohdat, tuli ja vesi, piinaavat jälkipolvea, eikä rauhaa tunnu tulevan ennen kuin vanhat esi-isien haavat tulevat hoidetuiksi. Ehkä kotiinpaluu on sittenkin mahdollinen. 

Kirjan ehdoton vahvuus minusta on Afrikkaan ja sen kyliin jäävän sukuhaaran seuraaminen. Kiehtovaa kerrontaa ja elämän kuvausta. Henkilöt joutuvat usein oman perheensä tai yhteisönsä hylkäämiksi. Valkoinen mies riistää ja raiskaa, mutta myös yrittää rakastaa välillä. Traagista ja turhauttavaa. 

Naisen ja miehen välisestä suhteesta välittyy lämmin, onnellinen olo: tarinoiden traagisuudesta huolimatta mukaan mahtuu monta onnellista avioliittoa ja suhdetta. Nainen ja mies nauttivat toisistaan, täydentävät toisiaan ja kulkevat rintarinnan, vaikka ympärillä kaikki haluaisivat heidät erottaa. Kirja on mielestäni toiveikas ja sovitteleva sävyltään, mikä tekee siitä poikkeuksellisen lajissaan. 

Helmet-haasteeseen lisään tämän kohtaan #42, esikoisteos. Kirja on juuri saanut myös suomennoksen, joten mahdollisimman moni täälläkin pääsee siitä nauttimaan. Goodreads-sivustolla tämä kirja on ollut kovin kehuttu ja sieltä minäkin sain vinkin  kirjan lukemiseen. Hitaasti luin, koska töissä on ollut kovin kiire, mutta luulen, että suurin osa lukisi tämän hetkessä, sillä kovin kiehtova oli tämä tarina. Nyt on hieman hankalaa asennoitua seuraaviin kirjoihin. Olkoon tämä maksettavana hintana näin hienosta lukukokemuksesta.

Mieleen jäi:

"Then she felt a breeze hit her feet from small holes in the ground. 

"What's below?" she asked James, and the mangled Fante word that came back to her was "cargo."

Then, carried up with the breeze, came a faint crying sound. So faint, Effia thought she was imagining it until she lowered herself, rested her ear against the grate. 

"James, are there people down there?" she asked. "

Matka ajassa: 1700-luvulta nykyhetkeen.

Matka paikassa: Ghana, Yhdysvallat

Kenelle suosittelen: Erityisesti historiallisen romaanin ystäville, Amerikan historiasta kiinnostuneille. Erilainen näkökulma orjuuteen.

Miten tielleni: Kirjastosta jonotuksen ja nyt sakkojen kera.

John Williams: Stoner

"Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi."

Miten paljon kirjallisuutta voi rakastaa? Ja sanoja paperilla, henkilöiden suusta tippuneita aarteita? Paljon. 

John Williamsin Stoner (1965, suomennos 2015)  on helmi. Uskallan sanoa näin vahvasti, koska en ehkä koskaan ole lukenut yhtä vahvaa – ja samalla vähäeleistä – kirjaa yhden ihmisen arkisesta elämästä. Kirja on mielestäni myös syvää eksistialistista pohdintaa ihmisenä olemisesta ja elämän merkityksestä, rajallisuudesta. Se on myös ehdottomasti työn – tässä tapauksessa lukemisen, kirjallisuuden tutkimisen ja opettamisen – ylistys. Rakkaus kirjallisuuteen ja työhön pysyy, vaikka rakkaus ihmisten välillä riistettäisiin tai se puuttuisi.

Kirja kertoo yliopiston kirjallisuuden tutkijan ja professorin William Stonerin elämäntarinan nuoruudesta kuolemaan. Stoner on vaatimattoman maanviljelijäperheen ainoa lapsi, jonka odotetaan jatkavan suvun perinnettä tilan jatkajana. Kuin sattumalta hänet lähetetään opiskelemaan maataloutta yliopistoon. Englannin kielen ja kirjallisuuden pakollinen alkeiskurssi muuttaa Stonerin elämän suunnan täydellisesti, sillä hän kokee "heräämisen" kirjallisuuden ja kielen maailmaan. Siitä alkaa koko elämän kestävä rakkaussuhde kieleen.

Stoner kokee valtavan sosiaalisen nousun, vaikkakin siihen suuremmin tähtäämättä: hänestä tulee kirjallisuuden professori, hän nai rikkaan pankkiirin porvarillisen tyttären ja ottaa talolainan. Elämä ulkopuolisen silmin kulkee melko rauhallisia, arkisia polkuja. Yliopistossa välillä kuohuu, ura tyssää, keski-ikäiselle miehelle tyypillinen syrjähyppy lämmittää onnetonta avioliittoa. Stoner ei lähde suuriin seikkailuihin, vaan tyytyy tavalliseen elämään. Historian tapahtumat, ensimmäinen ja toinen maailmansota vievät nuoria miehiä jo toisessa sukupolvessa yliopistolta hautaan, mutta Stonerin elämään historian myllerryksillä ei ole suurta vaikutusta. Hän ei jätä suurta jälkeä eletystä elämästään. Näin hänet ulkopuolelta näkisi moni. Stoner on tavallisen ihmisen tarina.

Sisällä kuitenkin tapahtuu ja hurjan jännittävästikin! Williams on luonut valtavan draaman tällaisesta tavallisesta, arkisesta elämästä. Lukija pääsee sellaisella kuohuvalla voimalla tutustumaan toisen ihmisen elämään, että se salpaa hengen, liikuttaa ja hämmästyttää. Tavanomainen elämä ei olekaan tavanomainen, vaan ainutkertainen valtava seikkailu. Mikä on Stonerin elämän tarkoitus? Hän itse päätyy sen olevan oppimisen ja himon. Raamatun Saarnaajan sanoin kaikki on turhaa auringon alla, rajallista, mutta silti Stoneria ajaa oppiminen, opettaminen ja rakkaus tietoon. Hänellä on muutamia ystäviä, hetken kestävä viiltävä rakkaussuhde yliopiston lehtoriin ja syvä – vaikka valitettavan etäinen samalla – suhde omaan tyttäreensä. 

En voi olla miettimättä, mitä jos hän olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Olisiko hän ollut vielä onnellisempi? Olisivatko hänen läheisensä olleet onnellisempia? Koen kuitenkin vahvasti, että Stoner eli onnellisen elämän: hän teki sitä, mitä rakasti. Työ oli kaikkea muuta tärkeämpi, sillä se yksin pysyi. 

Stonerin vaimo Edith taas ei elänyt onnellista elämää, ainakaan minun subjektiivisen linssini läpi. Hän esittäytyy lukijalle ennätyksellisen karmivana, lähes sietämättömänä hahmona, jota motivoi viha miestään kohtaan ja joka tuhoaa lapsensa elämän. Lukiessani tunnen harvoin halua neuvoa hahmoja, mutta monta kertaa teki mieli melkein huutaa Stonerille, että laita nyt vaimosi vihdoin kuriin. 

Mistä tämä Edithin kova viha nousee? Miksi hän menee miehen kanssa naimisiin, kun ei tätä selvästi rakasta? Tyydyttääkö mikään hänen kovin henkisesti köyhää elämäänsä? Miksi hän polttaa kaikki lapsuuden esineensä, jotka muistuttavat omasta isästään? Edith on syvästi onneton, porvarillinen, pinnallinen, katkera ja vihainen hahmo. Lukijalle ei kerrota kaikkea, vaan paljon jää arvauksien varaan. Tämä ei ole Edithin tarina, vaan melkein kaikki nähdään Stonerin silmin. Toisaalta juuri tämä tekee kirjasta niin mielenkiintoisen ja jopa jännittävän. Miten itse näemme itsemme ja miten tämä on suhteessa toisten näkemykseen itsestämme? Miten suhtaudumme tähän kaikkeen?

Kirja oli valtavan rikas lukukokemus minulle. Tuntuu kuin olisi ollut matkalla jossain kaukana ja saanut sylillisen kokemuksia kerrottavakseen. Tämä oli ravinteita, kuituja ja hemmottelua aivoille. Tuleekohan mitään tämän kaltaista pitkään aikaan uudelleen vastaan? Minulla on jo ikävä Stoneria. Onneksi viime vuosina tämä teos on saanut sen ansaitsemaa huomiota, niin hyvä tämä on.    

Helmet-haasteeseen tekisi mieli pistää tämä kohtaan sankaritarina #21, mutta se olisi ehkä vähän turhan "me ollaan sankareita kaikki" -tyylinen oikaisu, joten tyydyn loksauttamaan tämän kohtaan #35, kirjan nimessä on erisnimi. Haasteessa pitäisi olla vuoden paras kirja -kohta, siihen tämä sopisi parhaiten. Olenko nyt kehunut riittävästi?

Mieleen jäi: Kirja piti otteessaan ensimmäiseltä sivulta aivan loppuun asti. En osaa nostaa mitään tiettyä kohtaa ylitse muiden. Loppu oli valtavan hieno kylläkin.

Matka ajassa: 1800-luvun lopulta 1950-luvulle

Matka paikassa: Columbia, Missouri

Kenelle suosittelen: Kielestä, kirjallisuudesta ja sanoista pitäville lukijoille

Miten tielleni: Äänikirja yhdessä miehen kanssa loputtomilla automatkoilla sinne ja takaisin   

Colson Whitehead: The Underground Railroad

 "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Colson Whiteheadin kirja The Underground Railroad (2016) on ensimmäisiltä sivuilta lähtien yksinkertaisesti niin jännittävä, että lukija pidättelee henkeään. Harvaa kirjaa alkaa elämään ja kuvittamaan näin – kuin elokuvaa olisin välillä silmät kiinni katsellut. Kolmannen sukupolven orjatyttö Cora  päättää karata henkensä uhalla väkivaltaiselta georgialaiselta puuvillaplantaasilta. Ainoa tässä koskaan onnistunut on Coran äiti, joka jätti lapsensa ja hävisi.

Onnistuminen on lähes mahdotonta: Etelävaltioissa ympäröivä  maa on tummaihoiselle vihamielinen, rasistinen ja murhanhimoinen. Vain harvat haluavat auttaa ja kovin monet haluavat pistää kahleisiin, riistää sielun ja hengen. Orja pysyy aina orjana lainkin edessä. Orjien metsästäjät – kokonainen Amerikkaan syntynyt ammattikunta – löytävät ne harvat karkaamaan onnistuneet vielä vuosienkin  päästä jopa kaukaa pohjoisesta ja palauttavat kahlittuina vankkureissa kohti varmaa kuolemaa isäntiensä käsiin. 

The Underground Railroad kertoo myös maanalaisesta orjia vapauteen auttavasta verkostosta. Verkosto on historiallinen tosiasia: sen avulla tuhannet pääsivät etelästä pohjoisiin osavaltioihin ja Kanadaan. Karanneita orjia piiloteltiin ja autettiin seuraaviin kohteisiin. Colson Whitehead vie fiktiossaan tämän vielä pidemmälle: mitä jos orjia olisikin kuljetettu maanalaista rataa pitkin asemalta toiselle oikeilla alkeellisilla junilla? Asemat löytyvät latojen tai kotien alta, ja junat kulkevat tasaisin välein läpi koko Amerikan.  

Kirja on väkivaltainen, raaka ja vaikea lukea välillä, mutta sitähän orjuus oli Amerikassa. Rikollista toimintaa, jonka yhteiskunta oikeutti. Orja on omaisuutta, joka voidaan helposti myydä pois ja riistää rakkaittensa luota. Hyödyke, jonka arvo on helposti laskettavissa. Tätä taustaa vasten kirjan päähenkilö Cora on yllättävän – ehkä epärealistisen – vahva ja sanavalmis. Täysin murtuneeksi kasvanut tuskin pystyisi vastaavaan matkaan ja sanavalmiuteen. Kirjassa on lyhyitä ja hyvin kiinnostavia lukuja myös toisten henkilöiden näkökulmasta. Heistä näkyvämmäksi nousee orjametsästäjä Ridgeway. Miten joku ihminen päätyy auttamaan ja toisesta tulee ammattitappaja?

Kirjan miljöö on muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta synkkä jopa kauhua herättävä. Varsinkin  Pohjois-Carolina on kuin suoraa kauhuelokuvasta tai Vietnamin sodan klassikkokuvauksesta Ilmestyskirja. Nyt.  Jopa maa tuntuu kirjassa olevan konkreettisesti sairas ja kirottu: Se on välillä soinen, välillä palanut, välillä ruton saastuttama. Ihmiset tämän keskellä saavat hirviömäisiä piirteitä ja tapahtumista tulee absurdeja. Uusi nuori valtio on rakennettu orjien käsin varastetulle maalle.       

Whitehead sekoittaa fiktiota ja faktaa ehkä enemmän kuin historiallisessa romaanissa yleensä. Tästä seuraa, että lukija jää miettimään, mitä oikein teoksessa on historiallisia tosiasioita ja mikä keksittyä. Orjuuden aika on varmasti amerikkalaiselle lukijakunnalle tutumpi aihe kuin minulle, joten ehkä tämä ei ole ongelmallista. Minua se hieman mietitytti, mutta toisaalta tätä teosta ei pidä lukea historiallisena realistisena teoksena pilkulleen. Se välittää ehkä juuri näistä kirjailijan fiktiivisestä lisäyksestä johtuen vielä paremmin orjuuden kauheutta ja absurdiutta. Kuinka monta oikeaa tarinaa onkaan jäänyt kertomatta tai historiaan kirjaamatta? Tämä kirja kertoo näiden tuhansien tarinan.

The Underground Railroad on palkittu ja kehuttu teos. Se on voittanut muun muassa National Book Awards 2016 -palkinnon. Toivottavasti kirja käännetään pian myös suomeksi, sillä sen se todella ansaitsisi, sillä toivoisi suomalaistenkin pääsevän tätä lukemaan. Jos tämä käsiin osuu, kannattaa se ehdottomasti lukea, vaikkei englanniksi tavallisesti lukisikaan. Helmet-haasteeseen liitän tämän kohtaan #16 ulkomaisen palkinnon saanut teos.

Mieleen jäi: (Kirjan ensimmäiset virkkeet) "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Georgiasta lähtevä matka vie läpi Amerikan

Kenelle suosittelen: Kaikille. Todella jännittävä, poikkeuksellinen kirja

Miten tielleni: Vinkin sain Goodreadsista, kirjan kohtuullisen jonotuksen jälkeen kirjastosta

Laura Saarikoski ja Saska Saarikoski: Trump, mies kuin Amerikka

"Historia tuntuu menevän eteenpäin niin, että pitkä rauhallinen ajanjakso päättyy yllättäviin kouristuksiin, joita kutsutaan joskus historian hulluiksi vuosiksi. - - Toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys on tulossa tiensä päähän ja edessä on suuria muutoksia. Tällaisina hulluina aikoina asiat, joita ennen pidettiin mahdottomina, ovat mahdollisia, elleivät jopa todennäköisiä. Historian hämärässä kaikki joutsenet ovat mustia."

Muutaman päivän päästä maailma huokaisee posket punaisina helpotuksesta tai jatkaa hengityksen pidättämistä. Kuka olisi uskonut vielä hetki sitten? Vai olisihan tämä pitänyt nähdä tänä Brexit-aikana, jolloin populisti kerää pisteet ja äänet kansalta, joka ei enää tiedosta välitä. Riittää, että puhuu oikein ja syyttää valtamediaa.

Saska ja Laura Saarikosken kirja kertoo miehestä nimeltä Donald J. Trump. Newyorkilainen playboy, miljonääri, kiinteistökuningas, missikeisari, mediahahmo, perijä, rääväsuu, narsisti ja nyt myös republikaani puolueen presidenttiehdokas. Ehkä muutaman päivän päästä hän on myös Yhdysvaltojen  demokraattisesti valitsema presidentti. Tämän me tiedämme – tai oletamme – miehestä, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta, mutta joka lupaa tehdä Amerikasta hienon jälleen.

Saarikoskien teksti on hyytävää luettavaa. Se maalaa kuvan miehestä, jota ei juuri kukaan tunne, mutta jonka kaikki tietävät. Trump lupaa suuria ja puhuu ristiriitaisuuksia. Hän puhuu törkeyksiä, veljeilee Putinin kanssa ja esittää varomattomia kommentteja jopa ydinaseista. Hänen valintansa enteilisi uutta epävarmuuden aikaa. Trump on itse sanonut epävarmuuden olevan hyväksi, sillä se antaa mahdollisuuden luoda täydellisen diilin. Se millaisiin diileihin Trump Amerikan ja koko maailman veisi, on vain arvoitus.

Kirja on nopeasti kirjoitettu, mutta se vie täydellisesti mukanaan. Olen aina pitänyt Trumpia vastenmielisenä, moukkamaisena, joskin viihdyttävänä hahmona. Ajattelin, mahdanko haluta lukea kirjaa tällaisesta henkilöstä. Jotenkin on syntynyt viime viikkoina olo, että olen aliarvioinut Trumpin ja hänen vetovoimansa – ja ennen kaikkea hänen äänestäjänsä. Jokin voima vie häntä eteenpäin. Ja tästä ilmiöstä täytyy lukea.

Tämän takia Saarikosket kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa kirjan hirvittävällä vauhdilla aiheesta, joka elää koko ajan.  Omien sanojensa mukaan he pyrkivät kirjoittamaan sujuvan aikalaisraportin, joka nojaa suurimmaksi osaksi toisten tutkimukseen, mutta johon on sisällytetty myös omakohtaista tarkastelua aivan tapahtumien polttopisteestä. Tämä omakohtainen jää melko vähäiseksi, eikä se ole Trumpista mitenkään kovin kattava esitys, mutta kirja on hyvin mielenkiintoinen silti.

Toivon todella, ettei tämä mies voita. Kuitenkin uskallan väittää, että hän on ajan henki ja osa jotain suurempaa maailmanlaajuista ilmiötä. Jos ei vielä hän, niin pian sitten joku muu hänen kaltaisensa jenkkilässä ja varmasti myös muualla. Katsotaan, mihin tämä ja he meidät vievät.

Mieleen jäi: "Trumpin kannattajien kanssa keskustellessa tajuaa, ettei Trump ole suosittu mielipiteistään huolimatta; hän on suosittu niiden takia. Vaikka monet kannattajat tunnustavat, ettei Trump kykene luultavasti toteuttamaan monia lupauksiaan, he pitävät hänen asenteestaan – härskiyden, pidäkkeettömyyden ja voiman tunteesta, joka saa heidätkin tuntemaan itsensä jälleen vahvoiksi. Trump tuntuu olevan monille jonkinlainen isän ja Teräsmiehen yhdistelmä, joka kostaa väärintekijöille ja lyö epäreilun järjestelmän mäsäksi." 

Matka ajassa: juuri nyt, hullu vuosi 2016

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Jokaiselle joka seuraa aikaansa ja yrittää peilata sitä historiaan sekä ennustaa tulevaa.

Miten tielleni: Hesarin sivuilta digikirjana