Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauhu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauhu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Stephen King: Se


Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mats Strandberg: Risteily

Taisin viime postauksessa sanoa, että tarvitsen rankan lukukokemuksen seuraajaksi jotain aivan muuta. No, ruotsalaisen Mats Strandbergin kauhuromaani Risteily (2015, suomennos 2016) on jotain aivan muuta kuin edellinen lukemani teos. Kovin kevyttä luettavaa ei tämäkään ollut, vaikka "kevyeksi" kirjallisuudeksi tämän luokittelen. Miettiä ei paljon tarvinnut, vaan yrittää ainoastaan paikantaa tapahtumat (yleensä runsas ja ylitsevuotava verenvuodatus) tuttuakin tuttummille ruotsinlaivan käytäville. Kaikki muu onkin valmiiksi katettua ja tarinan liikkeelle lähdettyä myös melko ennalta-arvattavaa, vähän kuin meriaamiainen Siljalla. Aivot narikkaan, sillä tax-free ja muut ilot kutsuvat!

Täytyy myöntää, etten ole yliluonnollisen kauhun ystävä. Olen lukenut genreä hyvin vähän, vaikka muutamat lukemani Stephen Kingin kirjat ovat olleet hyviä kokemuksia. Jokaista teosta pitää arvioida oman genrensä sisällä, ja varmasti genren ystävät osaisivat arvioida tämänkin teoksen paremmin kuin minä. Jokin kauhussa minua kuitenkin kiehtoo, koska tämän kirjan latasin koneelleni. 

Kirjan kansi on karmiva ja veti heti puoleensa, mutta vielä enemmänja tässä kirjassa erityisesti veti puoleensa tapahtumapaikan arkisuus. Minulla, kuten suurimmalla osalla suomalaisista ja mitä ilmeisemmin myös ruotsalaisilla, on vahva muistijälki parhaat päivänsä nähneiltä Itämeren risteilylautoilta. Suljettuna paikkana sehän mitä parhain kauhun tai dekkarin tapahtumapaikka! Tässä on myös tämän teoksen vahvuus. Risteily kuvataan juuri sellaisena kuin se minullekin on aivoihin piirtynyt. 

Tämä risteily ei kuitenkaan ole kaikilta osin tavallinen, sillä mukaan on päätynyt salaperäiset uhkaavat matkustajat, äiti ja pieni poika. Kirjan puolenvälin jälkeen alkaa sellainen vampyyri/zombi-ilakointi, että lukijakin lopulta innostuu. Alku tässä kirjassa on mielestäni tylsä, eikä liian myöhään alkanut jännitys ole sitä suurinta sekään.   

Suurin ongelma tässä kirjassa minulle oli se, etten saanut yhteenkään kirjan lukuisista henkilöistä oikein minkäänlaista yhteyttä tai suhdetta.  Eikö juuri tämä ole kauhussa tärkeää, sillä muuten ei pelkää yhdessä henkilöiden kanssa ja heidän puolestaan? Kaikki jäivät nyt pinnallisiksi ja osa jopa vastenmielisiksi hahmoiksi. Täytyy myöntää, ettei osan verinen kohtalo juuri harmittanut. Tuntuu, että kirjailija jopa vähän moralisoi risteilykansan pinnallisuutta ja irstailua. Sodoman ja Gomorran meininki saa todellisen koston. Sisältä kuolleet ihmiset päätyvät sitten lopulta kirjaimellisesti eläviksi kuolleiksi.

Jonkinlaista pientä asenteellisuutta olen havaitsevanani suomen kieltä kohtaan. Kirjassa useassa kohdassa mainitaan sen olevan outoa, konsonanttien (!) täyttämää, rumaa ja käsittämätöntä. No joo, onhan naapurikansojen välillä pientä latautunutta uteliaisuutta ja paheksuntaa. Annan anteeksi siis. 

Ihan ok-tunnelma kuitenkin jää, jos yritän summata lukukokemusta. Tämä oli helppoa ja viihdyttävää, vaikka todella mitäänsanomatonta. Helmet-haasteeseen tämä kirja uppoaa kohtaan #6 (kirjassa on monta kertojaa). Pistän mutkia aika tavalla suoriksi, sillä tarinassa on hänkertoja koko ajan, mutta näkökulma vaihtuu luvuittain eri henkilöiden välillä. Luvut on nimetty kulloisenkin kokijan mukaan. Kelpaa siis mielestäni tähän.   

Mieleen jäi:
"Dan seuraa jälkiä. Uusia hajuja nousee kokolattiamatosta joka askeleella. Jostain hytistä kuuluu miehen nyyhkytystä. Kauempana suljetun oven takaa kuuluu musiikkia. Vanha ihminen nauraa kunnes alkaa yskiä. Kaikki nämä elämät täällä."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: Itämeri Ruotsin ja Suomen välissä

Kenelle: yliluonnollisen kauhun ystäville, muille ehkä vähän liikaa tai liian vähän.

Miten tielleni: ostettu e-kirja 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Thomas Harris: Uhrilampaat


On se harmillista, kun työ haittaa harrastusta. Raataja rahan alainen ei ole kyennyt paljon lukemaan viime aikoina. Tämä Thomas Harrisin Uhrilampaat olisi nimittäin pitänyt lukea ehkä yhdessä päivässä, mutta minulta se ei nyt onnistunut. Jännittävä, hyytävä ja hyvin kirjoitettu kauhua liippaava dekkari.

Tarkoituksenani ei ole käydä Anthony Hopkinsin menneiden vuosien elokuvia läpi, sillä on puhdasta sattumaa, että peräkkäin tulee kaksi hänen mestarisuoritustaan. Luulen, ettei kukaan elokuvan nähnyt voi päästää irti Hopkinsin Hannibal-hirviöstä. Kirjan Hannibal on jotenkin sivistyneempi ja lämpimämpi nuorta poliisiopiskelijaa, Clarice Starlingia kohtaan. Elokuvan Hannibal on vertaansa vailla, eikä kirjan ihmissyöjä saanut minua samalla tavalla pelkäämään. Kuvitin lukemaani koko ajan elokuvan kohtauksilla.

Vaikka kirja ei ollut erityisen pelottava, ja pystyin lukemaan sitä myös iltaisin, nautin siitä täysillä. Juoni oli tuttu, mutta silti se on oivallinen dekkarinnälkäisen korvike. Voihan tämän laskea dekkariksi? Sarjamurhaaja on hirveä, nuori nainen vahva ja samalla hauras, ja lukija on myyty. En tiedä, ovatko Harrisin muut kirjat yhtä hyviä, pakko on kai häntäkin lukea lisää.

Jos kirjasta yrittää löytää syvempää tasoa tai teemaa, se on naisen taistelu miehisessä maailmassa. Mies metsästää ja alistaa naista. Vie häneltä pahimmillaan hengen, mutta useimmiten vähättelee ja alistaa objektiksi. Työssä on vaikea edetä, eikä lihava nainen saa rakkautta. Kirjan seksistinen maailma tuntuu vähän vanhanaikaiselta, ehkä eteenpäin on menty.

Mieleen jäi:
"Lecterin kielenpää työntyi esille yhtä punaisena kuin huulet. Se kosketti ylähuulta tismalleen keskeltä ja vetäytyi taas takaisin.
-Clarice.
Starling kuuli äänen metallilta kalskahtavan rahinan."
Matka ajassa: 1980-luku
Matka paikassa: Baltimore, Memphis, USA
Kenelle: Kovahermoisille kauhun ja dekkarin ystäville