Stephen King: Se

Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 

A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Mietinpä nyt heti alkuun, olisiko kirjailijan, suomentajan tai kustantajan pitänyt keksiä kirjalle toinen nimi? Tämän kirjan "melkein kaimoja" on vähän liikaa: melko tuore trilleri Nainen junassa on vieläkin mielessä ja ikiklassikko jännityselokuva Takaikkuna luo vahvan ennakko-odotuksen tälle trillerille. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja jopa varmanpäälle pelaamista kaupallisesti, mutta jotenkin minut piti tästä kirjasta erillään pitkään juuri kirjan nimi.  

Latistavan ensimmäisen kappaleen vuodatuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta: A.J.Finnin Nainen ikkunassa (2018)lunastaa paikkansa ihan omin avuin. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, jonka voi sanoa yhtään kehuja venyttämättä olevan hyvä, jännittävä ja koukuttava kirja. Aloin jo miettiä viime vuosina, ettei koko genre ole minua varten. Toisin sanoen: pidin ja paljon.

Kirjan päähenkilö on uskottava, elävä ja mielenkiintoinen. Anna Fox on perheestään erillään elävä entinen lasten psykologi, joka ei kykene poistumaan kodistaan. Vaikean agorafopian syy ei lukijalle selviä heti, vaan Annan menneisyys kääritään esille vähitellen melkein viimeisille sivuille. Pian käy kuitenkin jo selville, että Anna on aivan hukassa isossa talossaan: hän juopottelee päivät, syö lääkkeitään miten sattuu, katsoo mustavalkoisia jännityselokuvia ja seurailee liiankin tiiviisti naapurien tekemisiä ikkunastaan. 

Naapuriin muuttaa kolmihenkinen Russelien perhe, jonka äitiin ja poikaan Anna saa kontaktin. Eräänä päivänä hän kuitenkin näkee, kuinka naapuriperheen äiti murhataan. Alkaa jännittävä yritys selvittää, mitä tapahtui ja mihin voi luottaa, kuten hyvässä psykologisessa trillerissä kuuluukin. 

Kirjan mielenkiintoisin anti on Annan arjen ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Itse rikos jää toiseksi. Kirjan kieli on tiivistä ja lauseet lyhyitä – mikä toimii ja onnistuu luomaan jännittävän tunnelman. Metaforia ja vertauksia viljellään kuitenkin paljon: "Hänen äänensä on kuin ryppyinen tyynyliina". Ihme kyllä sekään ei ärsyttänyt.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut yksilö ja kaiken kehun arvoinen. Sopii luettavaksi henkilölle, joka tavallisesti kiertää dekkari- ja trillerihyllyrivit kaukaa. Helmet-haasteeseen kirja menee minulla kohtaan #40, kirjassa on lemmikkieläin, sillä kyllä Annalla kissa on seuranaan.

Huhtikuun satoa vielä

Hyvää vappua, rakas lukijani! Blogi on harmittavasti ollut poikkeuksellisen hiljainen, koska muulla elämän saralla on ollut niin kovin kiireistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi lukenut. Päinvastoin, huhtikuu oli loistava lukukuu osaltani!

Olen kokenut jopa pienoista vieroitusoiretta, kun en ole lukemastani heti blogannut. Lupaan korjata tilanteen jatkossa, mutta nyt paitsioon jääneet teokset ansaitsevat muutaman rivin, vaikka tuntuu vaikealta niihin enää palata. Tässä siis kaksi kevääseeni kuulunutta teosta, joista kumpaakin voin suositella:

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Mannisen omaelämänkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi (2018) on tärkeä kirja, vaikka en voi sanoa siitä kovin pitäneeni. Olen kuitenkin huomannut kehuvani ja mainostamani sitä useille, koska lukukokemuksena se oli minulle harvinaisen intensiivinen. Tämä kirja rinnastuu minulla Pauliina Rauhalan Taivaslauluun, koska luin kummatkin teokset hetkessä, oikeastaan yhdeltä istumalta.

Kaikki anteeksi on melko armoton kuvaus perheväkivallasta ja häiriintyneestä mielestä. Kieli on kaunista – kuten kirjan kansikin, jonka orkidea saa sekin kirjan sivuilla kylmivän selityksen. Lukija ei arvaa, miten tiukoille hän alun rakkaustarinaa lukiessaan joutuu.  

Helsinki on tässäkin kirjassa tuttu katuineen ja kaupunginosineen. Tämäkin lisää tunnetta arvaamattomuudesta. Tämä sama voisi tapahtua kenelle vain – ja tapahtuukin. Lisään tämän kirjan kohtaan #17, kirjassa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa. Suomessa naisiin kohdistuu aivan liikaa lähiväkivaltaa, eikä tästä puhuta riittävästi, ja siksi Mannisen teos onkin tärkeä.

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (suom.2018)

Ruotsalainen Hédi Fried kertoo oman selviytymistarinansa tässä pienessä kirjasessa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä jokainen luku rakentuu hänelle kouluvierailuille esitettyjen kysymysten alle. Paljon uutta tietoa aiheesta kirja ei antanut minulle, mutta se on elämänmyönteinen ja tasapainoisen ihmisen kirjoittama. Kirjailija on pystynyt rakentamaan elämänsä kauhuista huolimatta uudelleen. Helmet-haasteeseen kohtaan #11, kirjassa käy hyvin.

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Eikö olekin kaunis kirjan kansi? Poika vailla huolia keskellä lapsuuden loputtomia huolettomia päiviä. Aurinkoa ja väriä. Leikkiä ja seikkailua. Ranskalais-burundilaisen kirjailijan Gaël Fayen kirjan Pienen pieni maa (suom. 2018) kansi sekä avaa kirjan maailmaa että pettää lukijan hyvin julmasti: kirja nimittäin kertoo erään lapsuuden ja viattomuuden lopusta. 

Ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin 10-vuotias poika, Gabi, elää melko onnellista ja turvattua elämää Burundista. Levottomuudet ja myöhemmin tutseihin kohdistuva kansanmurha tekee Gabin lapsuudesta, perheestä, suvusta ja koko elämästä täysin erilaisen. Naapurista tulee vihollinen ja leikkikavereista murhaajia. 

Kirja kulkee suurimmaksi osaksi lapsi-Gabin kerronnan kautta eteenpäin. Kirja alkaa kuitenkin jo aikuisen Gabin pohdinnalla, mikä etäännytti minut pitkäksi aikaa lapsikertojasta. Burundi kuvataan todella elävästi väreineen, ihmisineen ja tunnelmineen, enkä muista koskaan lukeneeni yhtään kirjaa, joka tähän pieneen valtioon sijoittuisi. Mielenkiintoinen lukumatka tämä oli, vaikkei kovin mieleenjäävä kuitenkaan.

Olisi kiva tietää kirjailijasta enemmän. Onko kirja missään määrin omaelämänkerrallinen vai täysin fiktiota? Kirja ei mässäile kauhuilla, vaan on suurimmaksi osaksi lapsen arjen kuvausta, joka vähitellen muuttuu aivan absurdiksi. Hutujen ja tutsien taistelut sekä kansanmurha ovat järkyttävä osa ihmiskunnan lähihistoriaa. En lainkaan muistanut, että tämä tapahtui vasta 1990-luvulla, eikä maailma – silloinkaan – tehnyt mitään, vaikka asiasta tiedettiin. Miten surullista! 

Olen viettänyt melkein koko alkuvuoden melko raskaiden kirjojen parissa; sota ja elämän rajallisuus ja usein myös raakuus vetävät puoleensa. Tämä tuskin tulee muuttumaan, mutta nyt tuntuu, että kuppi on hetkeksi täynnä. Vielä yksi rankka kirja on luettavana, mutta sitten saavat kauhut vähäksi aikaa jäädä. Pitää saada kevyttä, iloista, huumoristista, ovelaa ja yllättävää kirjallisuutta. Oikeasti valoa ja väriä kevääseen. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja olisi sopinut useampaan kohtaan, mutta valitsen kuitata tällä teoksella kohdan #47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mieleen jäi: "Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkoitettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta."

Matka ajassa: 1990-luku, kirjan alussa ja lopussa nykyhetki.

Matka paikassa: Burundi, Ranska, Ruanda

Kenelle: Afrikan historiasta ja lapsuuden kuvauksesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Kim Leine: Kuilu

Tanskalaisen kirjailijan Kim Leinen suurromaani Kuilu (2015, suom. 2018) kertoo nuorista kaksosista, jotka lähtevät vapaaehtoisina Suomen kansalaissotaan. Taistelu punaisia vastaan raaistaa ja oikeastaan sekoittaa raiteiltaan pysyvästi kummankin veljeksen, Ibin ja Kajn, elämän, psyyken ja identiteetin. Romaani laajenee kokonaiseksi elämäntarinaksi iloiselta 20-luvulta kohti uutta vielä raaempaa sotaa Tanskan vastarintaliikkeessä. 

Täytyy tunnustaa, että odotin tämän kirjan lukemista todella paljon. Leinen aikaisempi romaani Grönlantiin sijoittuva Ikuisuusvuonon profeetat (2012) on ollut pitkään lukulistallani, ja olen nähnyt pelkästään romaania kehuvia kirjoituksia. Kun vielä kuulin Suomi-yhteydestä tässä uudemmassa kirjassa, olin aivan myyty. Usein kovat odotukset eivät ole hyvä lähtökohta – sen olen huomannut lukumatkoillani. Näin kävi osittain nytkin, sillä tiiliskiven kokoinen Kuilu paljastui melko rankaksi – tai vähintään ristiriitaiseksi – lukukokemukseksi, vaikka kerronta on osittain poikkeuksellisenkin erinomaista.

Mikä sitten meni vikaan? En saanut kaksosiin juuri minkäänlaista yhteyttä, mikä olisi ehkä suotavaa yli seitsemänsadan sivun romaanissa. Kansalaissodassa Ib muovautuu varsinaiseksi lahtariksi, ja sodan jälkeen hän jatkaa murhiaan sosiopaatti-psykiatrina. Veljeksistä Kaj on hieman inhimillisempi, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia seurataan enemmän. Kaj lukuisat naisseikkailut kertovat, ettei hänkään juuri pysty pysyvään suhteeseen. Sota on korruptoinut, raaistanut ja tuhonnut jotain pysyvästi. Seikkailunhaluisista nuorukaisista tuli massamurhaajia. Kaj tuntuu rakastavan kaikkia naisiaan, mutta kohtalon oikkujen myötä hänkin päätyy kylvämään kuolemaa lähelleen. 

Kuilu jättää tyhjän olon, sillä lukijakin tippuu loputtoman syvään ihmisen pimeyteen, eikä mistään saa kiinni, joten koko kirja on vapaapudotusta alusta loppuun. Varsinkin aivan viimeisillä sivuilla en voinut olla miettimättä, eikö tämä raakuus koskaan lopu. Ehkä tämä on kirjailijalta täysin harkittua, ehkä ei. Joka tapauksessa kustannustoimittajalle ja saksille olisi myös ollut mielestäni työtä: tarinaa olisi voinut lyhentää reilut kaksisataa sivua kevyesti sen siitä yhtään kärsimättä. 

Kerronta on ytimekästä, yleensä lyhyitä virkkeitä ja välillä jopa töksähtelevää. Mielestäni kuvaus 20-30-luvun Saksan kuvaus on mielenkiintoinen ja ihmisten ulkoisen olemuksen  kuvaajana Kim Leine taitaa olla jopa nerokas. Henkilöiden sisäinen maailma, tai sen pimeys ja tunteettomuus, etäännytti ja jätti kylmäksi. 

Kirja sijoittuu Suomeen, Tanskaan, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan #14, tapahtumat sijoittuvat useampaan maahan. 

Mieleen jäi: "Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan."

Matka ajassa: Vuodesta 1918 1940-luvulle.

Matka paikassa: Suomi, Tanska, Saksa, Yhdysvallat

Kenelle: Jos pystyt keskittymään ihmisten pahuuteen ja nautit pitkästä romaanista, tämä voi olla kirjasi

Miten tielleni: Kirjastosta (myöhästymismaksuja tuli!)

Rosa Liksom: Everstinna

Nyt täytyy myöntää, että tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa Rosa Liksomin Everstinnasta (2017) mitään. Koko ajan mielessä on, että tätä kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo varsin tyhjentävästi todella paljon. Tavoistani poiketen luin blokkauksia ennen omaa lukemista, ja tuntuu että vain toistan  kehuja.  Pakko kuitenkin on liittyä niiden kuoroon: Everstinna on loistava kirja monella tasolla!

Everstinna on yhden yön läpi kestävä monologi, jossa päähenkilö kaivelee sisintään ja maalaa oman elämänkertansa kaikessa kauheudessaan. Everstinna tuntuu eläneen useamman elämän monessa eri roolissa: hän on ollut natsi, väkivaltaisen ja sadistisen everstimiehensä hyväksikäyttämä mutta yhteiskunnan arvostama vaimo, kirjailija-opettaja ja lopulta itsensä löytävä nainen.  Kirja on fiktiivinen esitys kirjailija Annikki Kariniemen elämästä (minulle tuntematon kirjailija). 

Kirjan punainen kansi on varoitus, sillä kirja on täynnä hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja ahdistusta. Everstinnan elämä ei todellakaan ole helppoa luettavaa, vaan sen seuraaminen on välillä jopa vastenmielistä. Avioliittohelvetti on kuvattu niin elävästi, etten muista sitten Maria Jotunin Huojuvan talon lukemisen törmänneeni vastaavaan ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa.  

Lisäksi syvään juurtunut natsi-ideologia sotien välisessä Suomessa on osa historiaa, joka on mielellään usein unohdettu. Meillä oli Suomessa ihan kotikutoisia natseja, ja saksalaisille aseveljille avattiin Lappi kyseenalaisine vankileireineen. 

Aiheet ovat siis rankkoja, mutta kieli jolla ne kerrotaan on nautinto. En ole murteella kerrotun kirjallisuuden suuri ystävä, mutta Liksomin mäenkieli on helposti ymmärrettävää upeaa luettavaa, jopa taiturimaista. Liksom pitäisi palkita jo pelkästään kielen takia, sillä niin rikkaasti taipuu suomen kieli. Lapin luonto ja sen kieli ovat yhtä, ja Liksom hallitsee sen täydellisesti.

Henkilöt ovat monitasoisia ja kehittyviä. Everstinna ei ole pelkästään hyvä tai paha: hän kertoo häpeilemättä ja usein katumatta kaiken, mutta selviytyy irti menneestä ja pystyy myös vaihtamaan ajatusmallejaan. Eversti taas on julma hahmo, joka tosin loppua kohden muuttuu kuitenkin säälittäväksi. 

Lukukokemuksena tämä melko lyhyt romaani on ravisteleva kokemus, joka pakotti minut hieman mukavuusalueeni ulkopuolellekin välillä. Ehdottomasti kuitenkin hyvä kokemus lopulta, ja väittäisinkin, että tässä on kotimaisen kirjallisuuden tämän hetken kärkeä.  Helmet-haasteeseen siis kohtaan #21, kirja ei ole mukavuusalueellani.

Mieleen jäi: Upea kieli ja kerronta

Matka ajassa: Kansalaissodan ajoista toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan

Matka paikassa: Lappi, Saksa, Helsinki, Puola

Kenelle: Kenelle vaan.

Miten tielleni: Oma kirjahylly, e-kirja

Pierre Lemaitre: Iréne

Tämän pelottavan kannen takaa paljastuu pelottava kirja. Ranskalaisen palkitun rikoskirjailijan Pierre Lemaitren Iréne (2006, suomennos 2016) sai minut miettimään omia rajojani lukijana. Iréne on yksi väkivaltaisimmista lukemistani teoksista. En ole kovin herkkänahkainen yleensä, mutta tämän kirjan sivuilla käväisi jopa muutaman kerran miete, pitäisikö lopettaa kesken. En lopettanut kuitenkaan osittain siksi, että kirja on hyvin – ainakin tavanomaista dekkaria paremmin – kirjoitettu. 

Iréne kuuluu Camille Verhoeven -sarjaan, jonka aiemmin julkaistut ja suomennetut osat ovat Alex ja Camille. Hieman harhaanjohtavasti sarjan viimeiseksi suomennettu Iréne on kuitenkin sarjan ensimmäinen kirja. Sen päähenkilö on rikoskomissaari Camille Verhoeven, pienikokoinen älykäs mies, joka on onnellisesti naimisissa raskaanaolevan Iréne-vaimonsa kanssa. Pariisin lähistöllä tapahtuu poikkeuksellisen raaka murha, jonka tutkiminene johdattaa Camillen hyytävän sarjamurhaajan jäljille. Murhaaja jäljittelee rikoskirjallisuuden tunnettuja murhia. Hän tekee fiktiosta totta. Enempää ei kannata paljastaa, jottei juoni liikaa paljastu.

Veri roiskuu ja kaikki vastenmielisimmätkin yksityiskohdat kuvataan lukijalle. Teos lienee ollut liian väkivaltainen kansainväliseen menestykseen: Tässäkö syy, että muut osat käännettiin ensin? Loppua kohden, mietin viekö kirjailija sittenkään tapahtumat aivan kaameimmalle tasolle, ja sinnehän hän vie vastahakoisen lukijan kuitenkin.

Helmet-haasteeseen ymppään tämän dekkarin kohtaan #47, kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tämän kirjan nimessä on erisnimi ja se on käännöskirja. Helposti täyttyy tämän vuoden haasteet. 

Seuraava osa Alex on jo lainattuna kirjastosta, mutta emmin sen lukemista. Kannattaako lukea, vai olikohan se nyt tässä? 

Mieleen jäi: Huh huh. Komeasti kirjoitettu dekkari, mutta liika väkivaltaisuus vetää kyllä pisteet alas väkisin. 

Matka ajassa: 2003

Matka paikassa: Pariisin lähiseutu ja lyhyesti Scotlanti

Kenelle suosittelen: Missä on uusi Stieg Larsson? Häntä odotellessa laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville.

Miten tielleni: Kirjastosta kovan jonotuksen jälkeen

Roberto Saviano: Gomorrah - Italy's Other Mafia

Mitä tehdä, kun maa saastuu jalkojen alla? Mitä tehdä, kun kaikki ympärillä on korruptoitunutta ja rikollisten käsissä? Oma yhteisö on täynnä vihaa, murhaa ja orjuutta. Juuri kukaan ei tätä systeemiä uskalla, ymmärrä tai halua vastustaa. Systeemi tappaa miettimättä omansa ja vastustajansa. Taistelu sitä vastaan on tuomittu epäonnistumaan, ja silti jotkut taistelevat, koska ovat nähneet ja tietävät vääryyden, eivätkä voi siksi olla hiljaa. Tutkiva journalisti Robert Savianon kirja Gomorrah (2006) on tällainen epätoivoinen, mutta raivokas hätähuuto kotiseutunsa Napolin puolesta. Se näyttää järjestäytyneen rikollisuuden, napolilaisen Camorran, kaikessa kamaluudessaan ihannoimatta mafiaa yhtään.

Camorra on levittänyt lonkeronsa kaikkialle: jätehuoltoon, muotibisnekseen, tehtaisiin, rakennusalalle, satamiin, huumekauppaan, ihmiskauppaan, asekauppaan ja kaikkeen inhimilliseen muuten toimimattoman yhteiskunnan osa-alueeseen. Se on vaikutusvaltainen osa Italian taloutta ja se on levittänyt lonkeronsa kaikkialle Eurooppaan ja ympäri maailman. Tätä ilmiötä Saviano tutkii hyvin omakohtaisella otteella - napolilaisen lääkärin poikana mafia on ollut osa hänen elämäänsä varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kirjan parasta antia on juuri tämä omien kokemuksien kerronta. Saviano kirjoittaa sydänverellä.

Kirja on ennen kaikkea tarina köyhyydestä. Köyhiä orjuutetaan monella tasolla, eikä köyhillä ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä systeemin pelinappulaksi. Napolin takamaiden tehtaissa työskentelee surkealla palkalla, ilman sopimuksia tai oikeuksia tuhansia perheitä. Systeemi varastaa lapset väkivaltansa koneiston osiksi jo varhain. Se vie hengen ja terveyden nuorilta. Savianon kirja on lohdutonta luettavaa, eikä toivoa muutokseen juuri ole. Mafia pyörittää taloutta, eikä se juuri kärsi pomojensa jatkuvista pidätyksistä.

Kirja alkaa olla jo aika vanha tietokirjaksi. Lukija miettii, mikä on tämän hetken tilanne. Saviano vakuuttaa Helsingin Sanomien vuoden takaisessa haastattelussa, ettei juuri mikään ole muuttunut Italiassa. Saviano elää mafian koston pelossa jatkuvassa poliisin valvonnassa edelleen. Kirjailija on joutunut todella maksamaan hinnan mafian vihollisuudesta. Hän on jatkanut taisteluaan ja uusimmassa teoksessaan Zero Zero Zero (2015) kertoo huumekaupasta.

Kirjasta on tehty samanniminen jo toiselle tuotantokaudelle ehtinyt televisiosarja. Toivon todella, ettei siinä glorifioida väkivaltaa tai mafiapomojen elämäntyyliä, sillä juuri tästä Hollywoodin Kummisetä-sadusta Saviano tekee selväsanaisen pesäeron. Väkivallassa ja kuolemassa ei ole mitään kaunista tai ihannoitavaa. Vuoden 2006 mafiaryhmittymien välisen sodan kuvaus on välillä melkein liian rankkaa luettavaa. Toisaalta välillä Savianon tyyli on asiallisen tylsää listaamista. Minulla italialaisten mafiasukujen nimet eivät meinanneet pysyä päässä. Aiheeltaan kirja tuo mieleen lähiaikoina lukemani Vihan kadut, mutta tämä teos kosketti vielä enemmän. Kirjailija selkeästi kokee olevansa sodassa ja puolustavansa omiaan kertomalla maailmalle, mitä tapahtuu.

Mieleen jäi: "I feel depressed and exhausted; everywhere I turn, everything seems to be theirs. Everything. Land, buffalos, farms, quarries, garages, dairies, hotels, and restaurants. A sort of Camorra omnipotence. I can't see anything that doesn't belong to them."

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: eteläinen Italia, Napoli

Kenelle: Järjestäytyneen rikollisuuden tilasta ja vaikutuksesta Euroopassa kiinnostuneelle tämä on vaikuttava kirja köyhyydestä ja vastarinnasta