A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Mietinpä nyt heti alkuun, olisiko kirjailijan, suomentajan tai kustantajan pitänyt keksiä kirjalle toinen nimi? Tämän kirjan "melkein kaimoja" on vähän liikaa: melko tuore trilleri Nainen junassa on vieläkin mielessä ja ikiklassikko jännityselokuva Takaikkuna luo vahvan ennakko-odotuksen tälle trillerille. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja jopa varmanpäälle pelaamista kaupallisesti, mutta jotenkin minut piti tästä kirjasta erillään pitkään juuri kirjan nimi.  

Latistavan ensimmäisen kappaleen vuodatuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta: A.J.Finnin Nainen ikkunassa (2018)lunastaa paikkansa ihan omin avuin. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, jonka voi sanoa yhtään kehuja venyttämättä olevan hyvä, jännittävä ja koukuttava kirja. Aloin jo miettiä viime vuosina, ettei koko genre ole minua varten. Toisin sanoen: pidin ja paljon.

Kirjan päähenkilö on uskottava, elävä ja mielenkiintoinen. Anna Fox on perheestään erillään elävä entinen lasten psykologi, joka ei kykene poistumaan kodistaan. Vaikean agorafopian syy ei lukijalle selviä heti, vaan Annan menneisyys kääritään esille vähitellen melkein viimeisille sivuille. Pian käy kuitenkin jo selville, että Anna on aivan hukassa isossa talossaan: hän juopottelee päivät, syö lääkkeitään miten sattuu, katsoo mustavalkoisia jännityselokuvia ja seurailee liiankin tiiviisti naapurien tekemisiä ikkunastaan. 

Naapuriin muuttaa kolmihenkinen Russelien perhe, jonka äitiin ja poikaan Anna saa kontaktin. Eräänä päivänä hän kuitenkin näkee, kuinka naapuriperheen äiti murhataan. Alkaa jännittävä yritys selvittää, mitä tapahtui ja mihin voi luottaa, kuten hyvässä psykologisessa trillerissä kuuluukin. 

Kirjan mielenkiintoisin anti on Annan arjen ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Itse rikos jää toiseksi. Kirjan kieli on tiivistä ja lauseet lyhyitä – mikä toimii ja onnistuu luomaan jännittävän tunnelman. Metaforia ja vertauksia viljellään kuitenkin paljon: "Hänen äänensä on kuin ryppyinen tyynyliina". Ihme kyllä sekään ei ärsyttänyt.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut yksilö ja kaiken kehun arvoinen. Sopii luettavaksi henkilölle, joka tavallisesti kiertää dekkari- ja trillerihyllyrivit kaukaa. Helmet-haasteeseen kirja menee minulla kohtaan #40, kirjassa on lemmikkieläin, sillä kyllä Annalla kissa on seuranaan.

Min Jin Lee: Pachinko

Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.

Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja

John Williams: Stoner

"Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi."

Miten paljon kirjallisuutta voi rakastaa? Ja sanoja paperilla, henkilöiden suusta tippuneita aarteita? Paljon. 

John Williamsin Stoner (1965, suomennos 2015)  on helmi. Uskallan sanoa näin vahvasti, koska en ehkä koskaan ole lukenut yhtä vahvaa – ja samalla vähäeleistä – kirjaa yhden ihmisen arkisesta elämästä. Kirja on mielestäni myös syvää eksistialistista pohdintaa ihmisenä olemisesta ja elämän merkityksestä, rajallisuudesta. Se on myös ehdottomasti työn – tässä tapauksessa lukemisen, kirjallisuuden tutkimisen ja opettamisen – ylistys. Rakkaus kirjallisuuteen ja työhön pysyy, vaikka rakkaus ihmisten välillä riistettäisiin tai se puuttuisi.

Kirja kertoo yliopiston kirjallisuuden tutkijan ja professorin William Stonerin elämäntarinan nuoruudesta kuolemaan. Stoner on vaatimattoman maanviljelijäperheen ainoa lapsi, jonka odotetaan jatkavan suvun perinnettä tilan jatkajana. Kuin sattumalta hänet lähetetään opiskelemaan maataloutta yliopistoon. Englannin kielen ja kirjallisuuden pakollinen alkeiskurssi muuttaa Stonerin elämän suunnan täydellisesti, sillä hän kokee "heräämisen" kirjallisuuden ja kielen maailmaan. Siitä alkaa koko elämän kestävä rakkaussuhde kieleen.

Stoner kokee valtavan sosiaalisen nousun, vaikkakin siihen suuremmin tähtäämättä: hänestä tulee kirjallisuuden professori, hän nai rikkaan pankkiirin porvarillisen tyttären ja ottaa talolainan. Elämä ulkopuolisen silmin kulkee melko rauhallisia, arkisia polkuja. Yliopistossa välillä kuohuu, ura tyssää, keski-ikäiselle miehelle tyypillinen syrjähyppy lämmittää onnetonta avioliittoa. Stoner ei lähde suuriin seikkailuihin, vaan tyytyy tavalliseen elämään. Historian tapahtumat, ensimmäinen ja toinen maailmansota vievät nuoria miehiä jo toisessa sukupolvessa yliopistolta hautaan, mutta Stonerin elämään historian myllerryksillä ei ole suurta vaikutusta. Hän ei jätä suurta jälkeä eletystä elämästään. Näin hänet ulkopuolelta näkisi moni. Stoner on tavallisen ihmisen tarina.

Sisällä kuitenkin tapahtuu ja hurjan jännittävästikin! Williams on luonut valtavan draaman tällaisesta tavallisesta, arkisesta elämästä. Lukija pääsee sellaisella kuohuvalla voimalla tutustumaan toisen ihmisen elämään, että se salpaa hengen, liikuttaa ja hämmästyttää. Tavanomainen elämä ei olekaan tavanomainen, vaan ainutkertainen valtava seikkailu. Mikä on Stonerin elämän tarkoitus? Hän itse päätyy sen olevan oppimisen ja himon. Raamatun Saarnaajan sanoin kaikki on turhaa auringon alla, rajallista, mutta silti Stoneria ajaa oppiminen, opettaminen ja rakkaus tietoon. Hänellä on muutamia ystäviä, hetken kestävä viiltävä rakkaussuhde yliopiston lehtoriin ja syvä – vaikka valitettavan etäinen samalla – suhde omaan tyttäreensä. 

En voi olla miettimättä, mitä jos hän olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Olisiko hän ollut vielä onnellisempi? Olisivatko hänen läheisensä olleet onnellisempia? Koen kuitenkin vahvasti, että Stoner eli onnellisen elämän: hän teki sitä, mitä rakasti. Työ oli kaikkea muuta tärkeämpi, sillä se yksin pysyi. 

Stonerin vaimo Edith taas ei elänyt onnellista elämää, ainakaan minun subjektiivisen linssini läpi. Hän esittäytyy lukijalle ennätyksellisen karmivana, lähes sietämättömänä hahmona, jota motivoi viha miestään kohtaan ja joka tuhoaa lapsensa elämän. Lukiessani tunnen harvoin halua neuvoa hahmoja, mutta monta kertaa teki mieli melkein huutaa Stonerille, että laita nyt vaimosi vihdoin kuriin. 

Mistä tämä Edithin kova viha nousee? Miksi hän menee miehen kanssa naimisiin, kun ei tätä selvästi rakasta? Tyydyttääkö mikään hänen kovin henkisesti köyhää elämäänsä? Miksi hän polttaa kaikki lapsuuden esineensä, jotka muistuttavat omasta isästään? Edith on syvästi onneton, porvarillinen, pinnallinen, katkera ja vihainen hahmo. Lukijalle ei kerrota kaikkea, vaan paljon jää arvauksien varaan. Tämä ei ole Edithin tarina, vaan melkein kaikki nähdään Stonerin silmin. Toisaalta juuri tämä tekee kirjasta niin mielenkiintoisen ja jopa jännittävän. Miten itse näemme itsemme ja miten tämä on suhteessa toisten näkemykseen itsestämme? Miten suhtaudumme tähän kaikkeen?

Kirja oli valtavan rikas lukukokemus minulle. Tuntuu kuin olisi ollut matkalla jossain kaukana ja saanut sylillisen kokemuksia kerrottavakseen. Tämä oli ravinteita, kuituja ja hemmottelua aivoille. Tuleekohan mitään tämän kaltaista pitkään aikaan uudelleen vastaan? Minulla on jo ikävä Stoneria. Onneksi viime vuosina tämä teos on saanut sen ansaitsemaa huomiota, niin hyvä tämä on.    

Helmet-haasteeseen tekisi mieli pistää tämä kohtaan sankaritarina #21, mutta se olisi ehkä vähän turhan "me ollaan sankareita kaikki" -tyylinen oikaisu, joten tyydyn loksauttamaan tämän kohtaan #35, kirjan nimessä on erisnimi. Haasteessa pitäisi olla vuoden paras kirja -kohta, siihen tämä sopisi parhaiten. Olenko nyt kehunut riittävästi?

Mieleen jäi: Kirja piti otteessaan ensimmäiseltä sivulta aivan loppuun asti. En osaa nostaa mitään tiettyä kohtaa ylitse muiden. Loppu oli valtavan hieno kylläkin.

Matka ajassa: 1800-luvun lopulta 1950-luvulle

Matka paikassa: Columbia, Missouri

Kenelle suosittelen: Kielestä, kirjallisuudesta ja sanoista pitäville lukijoille

Miten tielleni: Äänikirja yhdessä miehen kanssa loputtomilla automatkoilla sinne ja takaisin   

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Edgar Parts, nilkki

Olen vältellyt tätä kirjaa ja lukenut siitä kyynisiä kommentteja. Moni lukija on tuominnut Sofi Oksasen Viro-aiheisen kvartettisarjan kolmannen osan Kun kyyhkyset katosivat (2012) vaikealukuiseksi, tylsäksi, juoneltaan liian polveilevaksi – Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander jopa suosittelee toista lukukertaa teoksen ymmärtämiseksi – ja selkeästi Puhdistusta heikommaksi teokseksi. Oksasen kirjoitustyyliäkin on lievästi kritisoitu blogimaailmassa tyyliin: "Onhan hän hyvä kirjailija, mutta ei hän mikään kielellä iloittelija ole..." Sofi Oksasen teosten Suomen mittakaavassa massiivinen markkinointi, hypetys ja kansainvälinen menestys lienee ärsyttänyt monia – ehkä vähän myös minua, ja siksi tämä teos on ollut monta vuotta lukematta.

Kaikella kunnioituksella tämän teoksen kriittisiä kanssalukijoita kohtaan, minun täytyy nyt olla eri mieltä: Kun kyyhkyset katosivat on parasta aikamme suomalaista kirjallisuutta. Sofi Oksanen on loistava, ovela ja kielellisesti häkellyttävän taitava kirjailija. Uskallan väittää, ettei meillä Suomessa ole ollut Waltarin ja Linnan jälkeen toista vastaavaa tarinan kertojaa.  Hän on kansainvälisen tason kirjailija, joka uskaltaa kertoa suuria tarinoita ja ennen kaikkea luottaa lukijan kykyyn lukea sekä ymmärtää lukemaansa.

Mielestäni Kun kyyhkyset katosivat ei ollut vaikea teos, mutta se haastoi lukijansa. Miksi kaiken kirjallisuuden pitäisi olla helppoa? Ovatko jopa lukemista rakastavat ihmiset menettäneet keskittymisen taidon? Kun kaikki ympäröivässä yhteiskunnassa on nopeaa, vaihtuvaa ja helppouteen pyrkivää, olisi ihme, jos se ei vaikuttaisi myös kirjallisuuteen. Tästä on jo valitettavasti viitteitä. Lukijat ja kriitikot kiittelevät lyhyitä lukuja ja yksitasoista viihdyttävää kirjallisuutta (esim. Anthony Doerr Kaikki se valo, jota emme näe). Minulla tuntuu tänä aamuna olevan voimakkaita mielipiteitä ja terävä kieli. Sallinette ja kestänette tämän. :)

En viitsi verrata teosta Puhdistukseen. Se on vahvasti omansa ja mielestäni ansaitsee arvionsa myös irrallaan edeltäjästään. Minun pitäisi lukea uudelleen Puhdistus, jotta osaisin sanoa kummasta pidän enemmän. Selvää tämän jälkeen kuitenkin on, että Norma on kirjailijan väliteos ja huomattavasti "pienempi" kertomus. Kun kyyhkyset katosivat nimittäin on suuri – ja tärkeä teos. Se kertoo vastenmielisestä henkilöstä ja vastenmielisistä historian tapahtumista. Eihän tällaista lue mielellään ja silti juuri tällaista pitää lukea. Jokaisessa ajassa on omat Edgarinsa. Paha ei saanut palkaansa useinkaan Länsi-Saksassa ja DDR:ssä, vaan symbolit ja aatteet vaihtuivat johtajien pysyessä samoina.    Ei kansaa ja sen johtajia voi täysin vaihtaa. Valitettavasti Kun kyyhkyset katosivat ei ole uskomattomissa juonenkäänteissään epäuskottava, totuus on tarua paljon ihmeellisempi. Se mihin ihminen pystyy pahassa on käsittämätöntä.

Kun kyyhkyset katosivat jää mieleeni aina jaettuna lukukokemuksena: kuuntelin sen äänikirjana yhdessä mieheni kanssa. Se ympäröi meidät ja piti intensiivisesti otteessaan milloin missäkin. Välillä kuuntelua ei voinut lopettaa ja välillä oli pakko pysäyttää ja keskustella kuullusta. Toimiko teos erityisen hyvin kuunneltuna? En tiedä, mutta sen kuuntelu oli kivaa. Annan sanan nyt miehelle. Kertokoon hän enemmän.

Kuuntelu oli kivaa. Yhteensä 10 tuntia, milloin autossa, milloin terassilla, milloin sängyllä maaten. Tarina piti koko sen ajan otteessaan. Ja kun ei kuunneltu, tarina, henkilöt, kohtalot pyörivät mielessä – seuraavaa kuuntelukertaa oikein odotti. 

Kirjan päähenkilö Edgar on lurjus, narsisti (tämän tuomion antaisivat Vauva-keskustelupalsta ja naistenlehdet), ehkäpä psykopaatti, joka onnistui neljän vallan aikana (lyhyt Viron itsenäisyys, ensimmäinen neuvostomiehitys, natsimiehitys ja neuvostotasavallan aika) selviytymään "voittajana". Keinot olivat raakoja, epäinhimillisiä, petosta, huijausta, ilmiantoja, murhia. Edgar kokee kuitenkin tekevänsä oikein. Hänellä on nilkin moraali ja sammutettu omatunto. 

Edgarin vastakohta on hänen serkkunsa Roland, joka taisteli maan alla eri miehittäjiä vastaan. Aina keinot eivät olleet niin yleviä kuin tavoite – ja se ei voinut olla vaikuttamatta miehen mieleen. Tarinan lopussa Roland kuvataan viinan viemänä, porstuaan sammuneena maalaisjunttina, jota oma tytär häpeää.

Serkusten kautta käydään läpi vuodet 1941–1966, jolloin valta vaihtui Virossa tiuhaan, moni menetti henkensä ja vielä useampi integriteettinsä. Aika oli kamala, ja ansaitsee Oksasen erinomaisen tarinan. 

En tiedä, miten virolaiset ovat ottaneet vastaan Oksasen teokset (tämä ja Puhdistus), mutta epäilen, että aiheesta on edelleen liian vaikea puhua. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee...

Oli hauskaa jakaa tarina yhdessä. Keskustella siitä. Pohtia historiaa. Yhdistää tarinaa aikaisemmin luettuun. Suosittelen sitä myös pariskuntien yhteiseksi tekemiseksi!

Lukija Esa-Matti Longin rauhallinen ääni ja selkeä lausuminen tekivät kuuntelusta myös mukavaa. Taito sekin. Erityisesti kun miettii nykyisiä radiotoimittajia, joiden puhe on usein kuin kärpästen surinaa korvissa. Sanotaan, että kirjoitus- ja lukutaito rapistuvat, mutta puhetaitokin? Jälkigutenbergiläinen aika – mihin vaimokin tuossa kärkevästi edellä viittasi – suosii pikaista tyydystä, älämölöä ja hengen helppoutta. Onneksi meillä on Sofi Oksanen. 

Kuunnellessa sai alkunsa Virosta ostetuista langoista kaulahuivi Edgar. Oi, miten eläkeläistä ja kapinallista kuunnella ja neuloa.

Mieleen jäi: ” Mitä nopeammin hän ymmärtäisi illegaalien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tekijöitä, sitä nopeammin hän pääsisi maan alle kadonneiden miesten perään ja juuri tämän päiväkirjan pitäjän. Hänen pitäisi ymmärtää heidän ajatuskulkunsa paremmin kuin omansa. Sillä vaikka ihminen onnistuisi hankkimaan uuden henkilöllisyyden, uuden nimen, rakentamaan itselleen uuden taustan, jokin vanhasta elämästä paljastaisi aina.”

Matka ajassa: 1940- ja 1960-luku

Matka paikassa: Viro

Kenelle: Viron lähihistoriasta kiinnostuneille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville, ihmisyyden saloihin syventyville

Miten tielleni: äänikirjana kirjastosta täysin sattumalta