Helsingin Kirjamessut 2017

Palasin juuri Kirjamessuilta hieman uupuneena väenpaljoudesta, ja mietinkin, että tapahtuma tuntuu kasvavan ja kasvavan. Vai osuiko minulle vain ruuhkaisin messupäivä? 

Otin messuilun kevyesti: vaeltelin, hypistelin, tervehdin tuttuja, nautin ja hetkeksi pysähdyin kuuntelemaan. Tiedän tämän olevan melko pinnallinen tapa kokea Kirjamessut, sillä moni muu kirjallisuuden harrastaja varautuu ja suunnittelee huolella saadakseen irti tapahtumasta mahdollisimman paljon. Minä en ole esimerkiksi koskaan päätynyt mystisiin ja intiimin oloisiin sivuhuoneisiin kirjailijoiden tai lukijoiden kanssa. Ehkä joskus vielä. 

Koko Hubaran nuorta kuulijakuntaa

Saatan kuulostaa uhkaavasti keski-ikäistyvältä kulttuuritädiltä, mutta minua todella ihastutti nuorten suuri määrä messuilla. Tänä vuonna yhdeksäsluokkalaiset pääsivät ilmaiseksi messuille Suomi100 -teeman varjolla – ja hyvä näin. Suomi100-juhlateemaan en itse oikein päässyt käsiksi messuilla, vaikka kuuntelin toki Lenita Airiston kovasti muistelevan puheen ja Koko Hubaran ajankohtaista pohdintaa. Saattoi olla, että kuljin silmät kiinni. Entäs te muut messuilla vierailleet? Näkyikö juhlateema teistä riittävästi, vai oliko sille edes tarvetta?

Ehkä päällimmäisenä minulle jäi näistä messuista puhuttelemaan kanssavierailijan. Suomalaiset ovat edelleen lukukansaa.  Täällä arvostetaan kirjoja, ja suomalainen tarina jatkuu edelleen moniäänisesti ja täydellä voimalla. Tosin pohdin ystävän kanssa myös, että onko lukeminen yhä elitistisempää ja pienemmän – vaikkakin äänekkään – joukon harrastus. Toivottavasti ei.

Päädyin tänä vuonna pitkäksi aikaa kiertelemään antikvariaattien osastolle. Pidin tunnelmasta, vaikka selvää on, että pientä vierautta tunnen aina, sillä en ole keräilijä enkä tosiharrastaja. Selailin useampaa sarjakuvakirjaa, mutta vain yksi melko uusi yksilö lähti mukaani. En osannut muutenkaan ostaa itselleni juuri mitään, ihme kyllä. Yritän nykyisin rajoittaa itselle ostamista, ja kysyä, tarviiko minun todella omistaa tämä teos? Yllättävän usein päädyn jättämään ostamisen väliin.

Lukulistani on paisunut viime viikkoina niin pitkäksi, etten yksinkertaisesti uskalla ostaa yhtään mitään vähään aikaan. Olen muutenkin kokenut pienoista keskittymisvaikeutta edellisen fantasiajärkäleen jälkeen. Ehkä tämäkin vaikutti siihen, että kiersin kahden euron valtavat kirjalaarit vähän pintapuolisesti vilkuillen. 

Hieno tapahtuma – jopa näin pintapuolisesti koettuna. 

Helsingin Kirjamessut 2016

Ennen osattiin tehdä kansia ja nimetä teoksia. Olisiko Murhenäytelmä mottimetsässä lukemisen arvoinen?

Tännehän minäkin peräti kaksi kertaa tänä vuonna. Liput Helsingin Kirjamessuille olivat ilmaiset, joten pakkohan ne oli käyttää. Pitkään mietin, kannattaako minun postata tästä vierailusta blogiini, kun toiset tekevät vierailunsa varmasti viipyvämmin ja syvällisemmin. Minun vierailuni eivät nimittäin sisältäneet yhtään puheen keskittynyttä kuuntelua tai suurta kulttuurielämystä. Minä vaeltelin ja hypistelin – ja pidin kansantaloutta yllä.

Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Tuhansia ihania kirjoja.

Samat uutuuskirjat pistivät näyttävästi esille messuilla kuin täällä blogeissakin. Harmittaa, etten hankkinut Riitta Jalosen Kirkkautta. Ehkä jouluksi sitten. Selailin useita sarjakuvia tänä vuonna. Upeita teoksia, mutta yhtäkään en kuitenkaan ostanut. Paljon muuta hankin, vaan en mitään itselleni. En viitsi teoksia mainita, koska ostin ne lahjaksi läheisille, jotka ehkä kuuluvat vähäiseen lukijakuntaani. ;) Luultavasti kuitenkin päädyn kirjat itsekin lukemaan, joten niistä myöhemmin. 

Kirjat ovat ihania. Olen aina viihtynyt tiloissa, joissa niitä on paljon ylitse tarpeen. Tuhannet kirjat tekevät jopa kolkohkon Messukeskuksen mukavaksi ajanvietteeksi. Paljon jäi näkemättä ja kuulematta, mutta ihmisten tulviessa paikalle, oli pakko päästä pois. Hyvä tärppi: tule heti kymmeneltä, jos haluat oikeasti kierrellä ja nauttia.

Messuilla oli vielä siedettävää aamutuimaan. Häivyin paikalta Ruokamessujen kautta,
juuri kun todelliset massat löysivät perille.