Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Ihana. Kerta kaikkiaan ihana kirja. Tiedän, että käyttämäni adjektiivi on melko lattea ja usein käytössä, mutta kerrankin uskon sen tekevän oikeutta tälle kirjalle. Eowyn Iveyn kirjassa Lumilapsi yhdistyy monta minua aina uudelleen ja uudelleen mielyttävää tekijää: erämaa tapahtumapaikkana, sadun ja todellisuuden limittyminen, naisen näkökulma, selviytyminen ja kaunis kieli. Upea kirja, joka jää tämän vuoden lukukokemuksista varmasti mieleen. 

Kirja alkaa unenomaisesti, vaikka siinä on särmää ja kuolemaakin: lapseton vanheneva pariskunta elää raa'an luonnon keskellä Alaskassa ja on menettämässä taistelunsa siellä selviytymiseen. Vaimo on masentunut ja jopa miettii jokeen hukuttautumista. Avioliitto on kuitenkin onnellinen ja se on kestänyt paljon, myös lapsen menettämisen. 

Eräänä lumisena päivänä pariskunta heittäytyy leikkiin ja tekee itselleen lumesta tytön. Seuraavana päivänä pariskunnan pihaan ilmaantuu tyttö, joka muistuttaa lumesta muovattua lasta. Onko lumilapsi  ilmestynyt heille kauan kaivatuksi tyttäreksi? Mikä on satua ja mikä totta? 

Lumilapsi ei ole pelkästään keskustelua vanhan venäläisen sadun, jossa lumesta tehty lapsi herää henkiin, kanssa. Se on myös realistinen kuvaus elämästä äärimmäisen pohjoisen luonnon armoilla. Luonto vie helposti hengen ja ihmisen osana on loppumaton henkiinjäämistaistelu. Luonto on elävä, mystinen, äärettömän kaunis, mutta se voi viedä hengen vain muutaman virhearvion tai kohtalokkaan onnettomuuden takia hetkessä. 

Kirja on myös kaunis kuvaus kestävästä parisuhteesta, surusta, lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta, ja siksi laitankin sen Helmet-haasteen kohtaan #19, kirja käsittelee vanhemmuutta. Onneksi tämä kirja osui tielleni, ja innostuinkin ostamaan jo kirjailijan uudemman, myös Alaskaan sijoittuvan, kirjan Kirjamessuilta eilen.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

Piia Leino: Taivas

Miltä näyttää Helsinki vuonna 2058? Jos on Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kirjaa Taivas (2017) uskominen, paikka on karmiva. Mannerheimintie on ruohottunut ja kauppatorilla myydään lokkeja syötäväksi. Maailma on kokenut ilmastokatastrofin, kansanvaelluksen ja sotia. Kaikesta tästä on seurannut se, että rajat on laitettu kiinni ja ihmisten vastarinta on murrettu jo aikoja sitten. 

Lamaannus on vallannut Helsingin. Kaupunki on vain aitojen valkoisten suomalisten, lapsia ei enää synny ja viimeinen kaupunkilaisten sukupolvi laahustaa päivästä toiseen vailla tarkoitusta. Yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ole, koska internet on kaatunut aikoja sitten, eikä edes valtion rajoista ole tietoa. Ihmisiä tämä ei enää edes tunnu kiinnostavan.

Helsingin järjestystä pitää yllä Valo-niminen hallinto, joka jakaa kerjäläisille leipää ja kansalaiset se tarjoaa sirkushuveja, sillä ankeaa ja pelottavaa arkea kansalaiset voivat paeta lohdulliseen virtuaalitodellisuuteen nimeltä Taivas. Taivas on oikean elämän vastakohta: se on täydellisen kaunis, miellyttävä, aisteja hivelevä ja palkitseva. Toisia ihmisiä ei enää kaipaa - eikä oikeastaan mitään muutakaan oikeasta elämästä. Kun on kerran käynyt Taivaassa, ei halua enää takaisin. Paluu on pakollinen paha, joko ostettu aika loppuu tai nälkä pakottaa syömään nopeasti tarjolla olevaa sirkkamuhennosta. 

Yliopisto korisee vielä juuri ja juuri hengissä. Eräs Valon kemiallinen tutkimusprojekti tempaa mukaansa Taivaan lamauttaman Aleksin, joka on intohimottomasti työskennellyt jo pitkään yliopistolla. Tärkeintä hänelle elämässä on Taivas, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Hän saa kuitenkin tehtäväksi kokeilla lääkettä, joka ehkä herättää ihmiset unestaan. 

Aleksi tapaa Taivaan virtuaalimaailmoissa Iinan, noin kolmekymmentävuotiaan naisen, joka on Taivaan ohjelmoijan, Jalon, elätti. Lääkettä kokeiltuaan Aleksi haluaa tavata naisen myös tosielämässä. Käynnistyy tapahtumasarja, joka saattaa muuttaa koko yhteiskunnan järjestyksen. 

Kirjan kiehtovinta antia on pohdinta ihmisyyden ytimestä: ihmisyyteen kuuluu tietynlainen elinvoimainen primitiivisyys. Seksuaalinen vetovoima, halu ja jopa väkivalta on osa ihmisyyttä. Kun tämän karsii pois, jää jäljelle voimaton ihminen ja hitaasti kuoleva yhteiskunta.

En ole vähään aikaan lukenut yhtä pelottavaa kirjaa kuin Leinon Taivas. Samanlaisia tuntemuksia herätti viimeksi kylmäävä Risto Isomäen Sarasvatin hiekan tulevaisuudenkuva, jossa ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan. Leinon kirjan tulevaisuus on pelottava – ja mahdollinen. Kirjan lukemisen jälkeen lumoavat virtuaalilasit ja tulevaisuuden virtuaalitodellisuudet tuntuvat vähemmän kiehtovilta. Mihin ihmiskunta on menossa? Teemmekö ilmastonmuutokselle tai oikeistopopulismille mitään?

Onneksi tämä on ainakin vielä fiktiota. HelMet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #7, tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Helsinki on kyllä tunnistettava maamerkkeineen, Töölön kirjasto, Linnanmäki, Sibelius-monumentti ja yliopisto ovat tapahtumapaikkoja, mutta niistä on esillä kirjassa perverssi ja pelottava versio. Tuskin koskaan olen lukenut kuvausta tällaisesta Helsingistä. Huh, mikä kirja.

Moshin Hamid: Exit West

Moshin Hamidin Exit West (2017) sekoittaa todellista ja satua, mutta kallistuu silti enemmän realistiseksi kuvaukseksi sodan jalkoihin joutuvista ihmisestä ja heidän loputtomasta pakomatkastaan kohti turvallisempaa länttä. Kirja on nimitetty Man Booker Price -ehdokkaasi, mitä kyllä hieman ihmettelen.

Kirja alkaa melko vahvasti: sota tekee tuloa johonkin Lähi-idän maahan (kirjassa maata ei nimetä), mutta nuoren itsekseen asuvan naisen Nadian ja tähän ihastuneen Saeedin arki vielä toimii tutun tavallisena. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei mahdollisuutta ole jatkaa synnyinmaassa. Salaperäiset ovet vievät kohti uutta elämän pysäkkiä, ensin Kreikan saaristoon, sieltä Lontooseen ja lopulta Yhdysvaltoihin.

Pakolaisuus määrittää ihmisten identiteettiä ja tekee parisuhteesta hankalaa. Pakolaisuus myös rikkoo perheen ja turvallisuudentunteen.

Pidin melko paljon. Kirja kertoo pintatasolla maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta toisaalta se on haikea kuvaus muutoksesta, uuteen sopeutumisen pakosta ja erilleen kasvamisesta, jotka kohtaavat väistämättä aivan kaikkia. "We are all migrants through time", kuten Hamid alleviivaa kirjan loppupuolella. Kirja on myös rakkaustarina.

Tunnelmaltaan kaunis ja jotenkin rauhallinen kirja, mutta hieman minua haittasi tietynlainen tarkoituksellinen "taiteellisuus" ja turhilta tuntuvat myös toistuvat lyhyet hypyt kirjan pääjuonen ohi satunnaisten eri maailman kolkissa asuvien nimettömien henkilöiden elämään. Jäi jotenkin irralliseksi. Ei siis kirja aivan makuuni kuitenkaan.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #28, sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Mieleen jäi: Hieman tyhjäksi jätti

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Lähi-itä, Lontoo, USA

Kenelle: En tainnut olla aivan kohderyhmää. Kaunista englantia kuitenkin.

Miten tielleni: Kirjastosta.