Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu

Tuntuipa hienolta lukea tämä sarjakuva! Marjane Satrapin  omaelämänkerrallinen Persepolis 2, Kotiinpaluu (2004) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Iranilainen lapsuuteni loppuu. Ensimmäisen osan lukemisesta on vähän aikaa, joten en osaa tätä erillisenä teoksena oikein nähdä – vaikka toki eroja on. Olisin lukenut sen samalta istumalta heti ensimmäisen osan jälkeen, jos olisi kirjastosta heti kirja käteeni osunut. Nyt jouduin hieman odottamaan.

Kirjan alkupuoli keskittyy kuvaamaan Marjanen sopeutumista Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet kouluun yksin. Länsimaisen kulttuurin kanssa on joitakin yhteentörmäyksiä, mutta ennakkoluuloiselle länsimaiselle lukijalle yllättävän vähän. Marjane Satrapin perhe on oppinutta, vapaamielistä ja varakasta väkeä, jolla varmasti on myös vaikutusta erojen vähäisyyteen. Iran on vanhoillisten vallassa, eikä vapautta ole, joten Marjanen vanhemmat haluat ainoan lapsensa Eurooppaan. 

Ihmiset Itävallassa ovat pääosin ystävällisiä, mutta tuntuvat Marjanesta naiveilta ja pinnalliselta Iranin haasteiden jälkeen. Joutuu hän kuitenkin Irania puolustamaan ja tulistumaan muutaman kerran. Suurimmat Itävallassa – ja myöhemmin kotona Iranissa – kohtaamansa haasteet ovat kuitenkin hänen itsensä kanssa. Kotiinpaluu on ennen kaikkea kertomus kasvusta aikuiseksi, itsenäistymisestä ja oman tiensä löytämisestä. Ensimmäiseen osaan nähden kirja on keskittyy enemmän yksilöön, ei maailman tapahtumiin tai yhteiskuntaan. 

Marjane palaa Iraniin etsimään suuntaa elämälleen. Hän kuitenkin kokee irrallisuutta ja masentuu. Kotimaa ja sen ihmiset tuntuvat vierailta ja jatkuva uskonnollisuuden kahle rajoittaa elämää. Iranissa kuitenkin luovitaan, kapinoidaan ja otetaan vapauksia siinä määrin kuin ihmisen kekseliäisyys antaa myöten: huivin reunan laskeminen päälaelta kohti niskaa on kapinaa, kynsilakka on kapinaa, voimakas huulipuna on kapinaa, kun suorempi mielipiteenilmaisu on mahdotonta. Biletys salaa verhojen takana on riski, josta voi maksaa jopa hengellään. Tähän kaikkeen ihminen kuitenkin tottuu: Iranissa on arki arkea. Siellä rakastutaan, masennutaan, mennään naimisiin, opiskellaan ja perustetaan perheitä kuten täälläkin.

Kirja päättyy Marjanen lähtöön takaisin Eurooppaan – tällä kertaa pysyvästi. Kirjailija asuu nykyisin Ranskassa ja on naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa. Mielelläni lukisin lisää, sillä niin tiiviissä otteessa kertojaääni minut piti. Marjane tuli läheiseksi kaikessa epätoivossaan ja kapinassaan. Kuvat eivät minulle tässä sarjakuvassa olleet mitenkään mieltä räjäyttäviä, mutta kertomus kaikessa huumorissaan ja arkisuudessaan on tuore ja kiehtova. Pidin kovasti.   

Mieleen jäi: "Olen aina ollut sitä mieltä, että jos Jumalalla olisi jotain naisten hiuksia vastaan, hän olisi tehnyt meistä kaljuja."

Matka ajassa:  1980 –1990-luvut

Matka paikassa: Itävalta, Iran

Kenelle: Kenelle vaan. Tämä on tarina ihmisenä olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä.