”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”
Martin Niemöller
Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.
Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta.
Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia.
Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä.
Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois.
Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.
Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta.
Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia.
Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä.
Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois.
Lukijalle kirja on intensiivinen lukukokemus. Kirjailijan oma ääni kuuluu lähes koko ajan. Hän pohtii ja kyseenalaistaa myös omia motiivejaan ja näkökulmiaan. Välillä teksti–varsinkin kirjan Baltiaan sijoittuva osio–on hieman liian yksityiskohtaista. Suvun vaiheita ruoditaan lemmikkieläimiä myöten, mikä tietenkin lähisukulaisia kiinnostaa, muttei muita. Kirja ei kuitenkaan ole pitkäveteinen silloinkaan, vaan se on hieno lukukokemus ja hyvin kirjoitettu.
Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #36, elämänkerta.
Mieleen jäi: "He katsoivat pois, jättivät puhumatta, pohtimatta, kirjoittamatta, puuttumatta asiaan. Kun riittävän moni teki niin, juna ei enää pysähtynyt."
Matka ajassa: 1920 - 1946, nykyhetki
Matka paikassa: Berliini, Baltian maat, Pohjois-Italia
Kenelle suosittelen: Kaikille suosittelen tätä kirjaa. Omituisen ajankohtainen teos.
Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin
