Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Joulun toinen paketti oli Finlandia-voittaja 2016, kuten varmaan niin monella muullakin. En itse aio tästä kirjasta sanoa mitään, vaan siirrän kapulan vierailevalle tähdelle, miehelleni. Sana on siis hänen. Hän on ylpeä helsinkiläinen, joten nauttikaa analyysistä!

"Heh, kiitos, Mila. Helsinki tosiaan on toinen suuri rakkauteni heti sinun jälkeesi. Meri, silokalliot, arkkitehtuuri; Espa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä; uudet kaupunginosat, joissa Helsingin perusta, harmaa ja ikiaikainen peruskallio, on räjäytetty palasiksi tornitalojen ja uusien helsinkiläisten tieltä; Senaatintori, jonka kruunana loistaa kauas merelle Tuomiokirkko, Itämeren tyttären ylpeyden aihe.

Helsinki ei olisi Helsinki ilman Tuomiokirkkoa. Se ei ole (ainakaan vielä) ikoninen rakennus, mutta se on Helsingin maamerkki, turistikohde numero yksi. Se on myös yksi suosikkirakennuksistani Helsingissä, ja siitä on tullut entistä rakkaampi poikani kuoroharrastuksen kautta. Se toimii upeasti niin konserttipaikkana kuin seurakuntansa pyhäkkönä, siellä kohtaavat edelleen maallinen ja taivaallinen valta - ainakin pari kertaa vuodessa. Se kertoo Helsingin historian, ei, oikeastaan se liittää meidät juutalais-kristilliseen perinteeseen, uskonpuhdistuksen, valistukseen, kansallisromantiikkaan, demokaratiaan, nationalismiin, se liittää meidän Eurooppaan. Lyhyesti: Senaatintori Tuomiokirkkoineen tekee Suomesta länsimaan. Se ei ole vain helsinkiläisten tai suomalaisten historiaa. Se on osa läntisen Euroopan historiaa.

Helsingin "pääarkkitehdin", saksalais-helsinkiläisen Carl Ludvig Engelin elämä on osa tätä yhteistä historiaa, eurooppalaista tarinaa. Kun juuri nyt ympäri Eurooppaa ollaan rakentamassa aitoja ja sulkemassa rajoja, niin meidän on hyvä muistuttaa itseämme ja toisiamme siitä, että historiamme on yhteinen. Tuomiokirkko käy siitä hyvänä esimerkkinä: suomalaisten kirkko, jonka suunnitteli saksalainen ja rakennutti venäläinen. 

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo fiktiivisten päiväkirjamerkintöjen kautta Engelin elämän (1816-1840) Helsingissä, ja tulee samalla kertoneeksi myös tarinan Helsingistä, pienestä syrjäisestä tuulenpieksemästä kaupungista, josta Tsaarin mahtikäskyllä päätettiin tehdä suurruhtinaskunnan pääkaupunki. 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

Helsingistä tuli kuitenkin Engelille elämäntyö, joka jatkui vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Yksi hänen päätöistään, Tuomiokirkko, Suurkirkko, ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, eikä myöskään aivan sellaisena kuin Engel oli sen suunnitellut.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole ja kun vaimoni kuolemasta on tullut vain osa elämäntarinaani, jota kerrottaessa, jos sen joku sattuu vielä muistamaan, tuskin edes vakavoidutaan.

Viikilän kirja on mukavaa luettavaa, kieli on kaunista, runollista (voiko runoilijalta toisaalta muuta odottaakaan?). Helsinki on vahvasti läsnä: merituulessa, pitkässä ja pimeässä talvessa, tutuissa paikoissa. Ja se oli minusta kirjassa parasta. Minun kaupunkini. Sen tarina. Osa minua?

Ei kirjasta kuitenkaan klassikoksi ole, enkä tiedä, pystyvätkö muut kuin helsinkiläiset syttymään siitä. Tai jos pystyvät, niin olisi mielenkiintoista kuulla, mikä kirjassa ulkopaikkakuntalaista viehättää. Minusta kirja on Kjell Westö -tyyppisesti rakkaudentunnustus Helsingille, sen ihmisille, paikoille ja tarinoille. 

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, erityisesti siksi, että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat tarinoita, jotka vahvistavat yhteistä, eurooppalaista identiteettiä (mutta myös siksi, että sen lukee puolessatoista tunnissa). Meillä on juuret, ja niistä on syytä pitää kiinni.