Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

Heinäkuun heiniä

Pientä hiljaiseloa blogirintamalla ollut koko heinäkuun. Ehkäpä jopa tarkoituksella, sillä olen matkustellut ja kokenut kaikkea perusarjesta poikkeavaa. Lukenut kuitenkin olen, vaikken ehkä samalla intohimolla kuin viime kesällä. Ehkä voin syyttää hieman myös luettavaksi päätyneitä kirjoja – mitään suurta intohimoa ne eivät ole herättäneet, vaikka täydelliseltä pannukakkufiilikseltäkin olen välttynyt. 

Minulle ei selkeästi sovi blogattavien kirjojen jonot, koska motivaatio kirjoittaa kauan sitten luetuista kirjoista häviää. Siksi ajattelin nyt pistää heinäkuun kirjat samaan postaukseen, jotta pääsen taas aloittamaan "puhtaalta pöydältä" toivottavasti parempien kirjojen parissa. Tässä siis lyhyesti lukemastani:

Olin tämän kirjan panttivankina lähes koko heinäkuun, eikä tuttavuutemme ollut kovin miellyttävä. Se, mitä luulin kevyeksi historialliseksi kesälukemiseksi, osoittautui melko puuduttavaksi ja ennalta-arvattavaksi tarpomiseksi läpi 1900-luvun alun Euroopan ja Amerikan sukujen parissa, joista en saanut kiinni oikein ollenkaan. Kun vihdoin sain luetuksi järkäleen – yli 800 sivua tässä kirjassa – päällimmäinen tunne oli helpotus: voin vihdoin jättää taakseni tämän kirjan.

Ken Follettilla on miljoonien suosio. Itsekin olen lukenut vuosia sitten hänen ehkä kuuluisimman 1100-luvulle sijoittuvan teoksensa Taivaan pilarit. Muistan hyppien lukeneeni, mutta lieneekö ollut parempi kuin tämä Vuosisata-trilogian aloittava Kun suuret sortuvat 2010). Kirja kertoo viiden suvun tarinan ensimmäisen maailmansodan myllerryksissä. Alku on lupaava, mutta vähitellen lukeminen muuttui minulla suorittamiseksi. En tiedä, miksi en voi jättää kirjoja kesken, sillä nykyisin tunnen tarvetta lukea aloittamani kirjat loppuun. Ennen näin ei ole ollut. 

Helmet-haasteeseen tämä kohtuu mitäänsanomaton kirja menee kohtaan #30, tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Toni Morrisonin kirjat ovat upeita. Niin tämäkin omalla tavallaan. Koti (2012) kertoo sodassa pahasti traumatisoituneesta miehestä ja hänen paluustaan kotiin. Toinen päähenkilö on miehen sisko, jonka aikuistuminen on vaikeaa. Korean sodan veteraani Frank kokee vahvaa velvollisuutta tulla auttamaan vaikeuksiin joutunutta sisartaan. Rakkaus sisarusten välillä on syvä, ja kirjaa leimaa toivo paremmasta. 

Lukija ei tiedä kaikkea ja tarina aukeaa vähitellen. Mukana on myös välähdyksiä henkilöiden lapsuudesta. Sotaa ei kaunistella, eikä kotikaan ole onnela. Mustien arkea leimaa rasismi. Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea kestää edes sivuilta luettuna, vaikka Morrison ei liioittele eikä alleviivaa. Kerronta on toteavaa ja realistista, mutta silti kaunista. Ihan hieno lukukokemus siis, vaikkei kovin mieleenjäävä.

Tämä pieni kirja tuli luokseni arpajaisvoittona! En tiennyt siitä mitään etukäteen ja se ehti levätä kirjahyllyssäni lähes vuoden ennen lukemista. Helmet-haasteeseen kohtaan #41, valitse kirja sattumanvaraisesti.

Lisa Wingaten kirja Before We Were Yours (2017) on mielenkiintoinen tapaus: Tämä kirja tuli eteeni aivan yllättäen ja tiesin siitä vain sen, että se on valittu vuoden 2017 historialliseksi romaaniksi Goodreads-yhteisössä. Kirja kertoo sydäntäsärkevän tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 12-vuotiaasta Rill-nimisestä tytöstä. Rill ryöstetään neljän sisaruksensa kanssa jokilaivalla asuvilta vanhemmiltaan ja heidät viedään karmivaan lastenkotiin adoptoitaviksi rikkaisiin perheisiin. Seuraa hurja taistelu pitää perhe yhdessä ja päästä takaisin rakkaiden vanhempien luo. 

Tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: Välillä ollaan 30-luvun tapahtumissa, ja kerronta vei mukanaan. Lasten kohtalo on järkyttävä ja halusin koko ajan tietää, miten heidän käy. Välillä taas  ollaan nykyajassa, jossa nuori asianajaja Avery yrittää selvittää sukunsa salattua historiaa. Nämä osat kirjaa olivatkin sitten huomattavasti heikompia pakollisine rakkaustarinoineen. Turhan sentimentaalista osittain myös makuuni.

Kirjan tekee erittäin mielenkiintoiseksi sen historiallinen tausta. Vuosina 1920 - 1950 Yhdysvalloissa toimi laaja lastenadoptiojärjestö nimeltä Tennessee Children's Home Society, johon järjestelmällisesti varastettiin lapsia köyhiltä valkoisilta perheiltä. Hirviömäinen johtajatar Georgia Tann ei joutunut koskaan vastuuseen teoistaan, vaan rikastui toiminnalla. Satoja lapsia arvellaan kuolleen huonon hoidon takia orpokodissa. Vietin pitkän tovin googlaillen järkyttäviä kohtaloita.

Helmet-haasteeseen tämän äänikirjana kuunnellun teoksen laitan kohtaan #1, kirjassa muutetaan (vaikkei omasta tahdosta ollenkaan). 

Tästä nyt eteenpäin ja uusia tarinoita kohti!

George Saunders: Lincoln bardossa

Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 

Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

Sebastian Barry: Days Without End

Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:

“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta

Anneli Kanto: Lahtarit

"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Asko Sahlberg: Pilatus

Jäin koukkuun! Nyt tulee suuria sanoja, sillä uskallan väittää, että Asko Sahlbergin Pilatus (2016) on hienoin lukemani kotimainen historiallinen romaani sitten Waltarin teosten. Mahtavaa, että suomeksi kirjoitetataan näin hienosti juuri tässä, mielestäni vaikeassa genressä, jossa rima on valmiiksi asetettu todella korkealle.

En odottanut kirjalta mitään (korkeintaan pettymystä juuri lukemani John Williamsin Augustuksen jälkeen), enkä ole lukenut kirjailijalta mitään aiemmin. Alku ei lupaillut hyvää, sillä ensimmäinen luku oli nopeatempoinen ja hieman sekava, mutta jaksoin sen lukea, koska mieheni kehui kirjaa loistavaksi. Toisesta luvusta lähtien ei sitten tarvinutkaan kehuja enää, sillä kirja koukutti minut täysin.

Vieraileva "tähti" mieheni saa kunnian kirjoittaa jotain, koska hän löysi kirjan ensin. Helmet-haasteeseen kirja solahtaa loistavasti kohtaan #10 (kirjan kansi on mielestäni kaunis). Se on tyylikäs, kuuluisan Antonio Ciserin maalauksen Ecce Homo etukannessa kullattujen kirjainten kera. Kaunis ehdottomasti. Vielä kauniimpi on saman kirjailijan aiempi teos Herodes. Upea kirja, joka odottaa sekin lukijaansa. Mutta enemmittä puheitta kynä miehelleni:

Pontius Pilatus on henkilönä kaikille tuttu - tai ainakin pitäisi olla. Pilatuksen käsien pesu on jäänyt elämään niin kirjallisuuteen kuin arkikieleen, ja Pilatus on esimerkki henkilöstä, joka ei uskalla toimia kuten pitäisi. Olipa sitten uskonnollinen tai ei, niin yleissivistykseen kuuluu tietää Pilatuksen rooli kristinuskon synnyssä. 

On upeaa, että Asko Sahlberg on puhaltunut tämän Raamatun sivuilta tutun hahmon henkiin ja esittelee hänet lukijoille historiaan ja perimätietoon perustuen. Olen aina rakastunut Waltarin historiallisia romaaneja, ja Sahlberg, mestaria kunnioittaen ja hänen kynän jäljessään kulkien, on kirjoittanut upean kertomuksen miehestä, jonka tarina on nykylukijallekin ajankohtainen.

Valta. Intohimot. Pelko. Rakkaus. Vaikeus ja haluttomuus ymmärtää. Kotoilu. Itseensä käpertyminen. Paluu luontoon. Jeesus. Uskonto ja uskottumuus. Luottamus. Epätoivo. Itsensä hyväksyminen.

Pilatuksen elämä ja ajatukset ovat peili, josta lukija voi poimia ikuisia teemoja, pohtia niitä - tai sitten vain nauttia hienosta ja jännittävästä tarinasta, jonka miljöö ja henkilöt on rakennettu vaivaa säästämättä. Tällaistä lukee NIIIIIN mielellään, ja harmi, että kirja loppui niin nopeasti kesken. 

Onneksi Sahlbergilta löytyy tiiliskiven paksuinen Herodes, jota olen ahminut viime päivinä. Sekin on erinomainen opus. 

Mieleen jäi: Kahden maailman (juutalais-kristillinen vs. roomalainen) törmäys

Matka ajassa: Ajanlaskun alun molemmin puolin

Matka paikassa: Rooma, Germania, Juudea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana

John Williams: Augustus

Miksi lukea keskinkertaisia kirjoja, kun tarjolla on hyvää ja jopa upeaa, loistokasta kirjallisuutta? John Williams teki sen jälleen minulle: tekisi mieli kumartaa kunnioituksesta ja ihailusta – järjestää triumfi 😉 – sillä niin hieno historiallinen teos Augustus (1971, suomennos 2017) on. Lukekaa, lukekaa! 

Augustus on enemmän kuin historiallinen romaani, vaikka hyvä sinäkin, sillä se jatkaa samoista teemoista kuin Stoner. Mitä on valta? Mitä on olla ihminen ja mitä jää jäljelle elämästä lopuksi? Vähäeleistä, älykästä, taitavaa ja kaunista – kertakaikkisen nautittavaa kirjallisuutta. Kehuinko riittävästi? En ole onneksi ainoa kehuja, vaan kirja on laajasti lukijoiden ylistämä ja sai ilmestyessään National Book Award -palkinnon. Mikä onni, että se on uudelleen löydetty ja suomennettu näin hienosti.

Augustus maalaa henkilökuvan Rooman keisari Augustuksesta, Gaius Octaviuksesta, joka perii vallan enoltaan Julius Ceasarilta. Aikalaisina myös Kleopatra, Antonius ja Augustuksen tytär Julia ovat tarinassa keskeisesti mukana. Lukija saa tietää Augustuksesta palapelin lailla pieniä väläyksiä eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja asiakirjojen välityksellä. Aivan lopussa kirjailija päästää Augustuksen itsensä ääneen, mutta paljon henkilöstä jää silti arvoitukseksi. Pidin todella kirjan rakenteesta: kirjeromaani toimii ja on yllättävä. 

Tälle teokselle tekisi kunniaa kirjoittaa siitä samalla keveydellä ja kyvyllä kuin alkuperäinen teksti on kirjoitettu, mutta sehän olisi paljon pyydetty, joten annan Williamsin puhua Augustuksen suulla: 

"Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi voimaa ja  viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."

Ja vielä:

"Kohtalonani oli muuttaa maailmaa, minä sanoin edellä. Kenties olisikin pitänyt sanoa, että maailma oli minun runoni, että otin tehtäväkseni järjestää sen osat kokonaisuudeksi ja alistaa tämän ryhmän tuolle ja koristaa se arvollee sopivilla kaunistuksilla. Ja silti, jos minä kerran olen sommitellut runon, se on runo, joka ei säily pitkään oman aikansa yli. "

Olen nyt lukenut nyt kaksi John Williamsin kirjaa ja rakastanut kaikkea hänen kirjoittamaansa, eli jäljelle jää enää mahdollisuus lukea yksi hänen kirjoittamansa lännenromaani Butcher's Crossing. Tämä ei aiheeltaan ehkä kiinnosta aivan yhtä paljon, mutta aion silti lukea sen, koska minun tulee Williamsin tekstiä ja ääntä ikävä. Helmet-haasteeseen liitän tämän kirjan kohtaan #28, olen lukenut vain yhden kirjailijan aikaisemman teoksen.

Mieleen jäi: Keisarin tyttären Julian päiväkirjamerkinnät vankisaarellaan. Mitä uhrauksia hän joutuikaan tekemään!

Matka ajassa: 45 eKr. - 55 jKr.

Matka paikassa: Rooman valtakunta

Kenelle suosittelen: Kaunista kirjallisuutta kaikille

Miten tielleni: Ostin kirjan lahjaksi miehelleni, eli omasta kirjahyllystä  

Mika Waltari: Johannes Angelos

"En katsonut taakseni. Katsoin Konstantinopolin muureja ja torneja edessäni. Koetin nähdä ne turkkilaisten silmin enkä ihmetellyt enää, miksi marssivien askelten tahti pakosta hidastui joukkojen lähestyessä kaupunkia. Silmänkantamattomiin ne ulottuivat, nuo keltaiset ja ruskeat muurit sakaroineen. Ensin vallihauta ja sitä reunustava muuri. Vallihaudan takana ensimmäinen matala suojavarustus. Sen takana kohosi ulkomuuri torneineen, aseineen, miehineen, jo sinänsä mahtavampana kuin minkään Euroopan maissa näkemäni kaupungin muuri. 

- - Pieni, pieni on ihminen tuhatvuotisen jättiläismuurin rinnalla. Mutta aika on syöjätär. Mahtavimmankin muurin on kerran luhistuttava. Silloin aikakaudet vaihtuvat."

Tuhatvuotisen valtakunnan loppu. Hävitys ja Jumalan hylkäämä kaupunki. Mika Waltarin historiallisessa romaanissa Johannes Angelos (1952) Konstantinopoli kaatuu ja kuolee karmeasti, kipeästi ja täydellisesti. Waltari sijoittaa (tämänkin) romaaninsa historialliseen murrosvaiheeseen: vanhan, aarteita ja loputtomasti kertomuksia täynnä olevan aikakauden täytyy väistyä uuden edestä. Pieni ihminen vain värisee, seuraa lannistuneena, miten Konstantinopoli taipuu muuri hitaasti rakoillen Istanbuliksi vuonna 1453. 

Tuntuu, että tämä pienuuden teema toistuu toistumistaan Waltarin teoksissa. Ihminen saattaa olla harhainen, valtansa juovuttama tai uskonsa sokaisema, mutta lopulta hänet sysätään tähän pienuuden paikalle kaikkensa menettäneenä. 

Myönnetään, minulla on erityinen suhde Waltariin. Kun sain ensimmäistä kertaa Sinuhe egyptiläisen käsiini, minusta tuntui, että käsissäni on koko maailman paras kirja. Edelleenkin vertaan siihen joka ikistä lukemaani historiallista romaania. Waltarin teksti ja tarina on niin kovin suuri, etten toivu varmasti lukemastani koskaan. 

Tämä teos ei ole yhtä suuri – vaikka teen sille ehkä vääryyttä vertailemalla. Lukeminen tökki ja keskeytyi yli kuukaudeksi. Tarina tuntui melko tasapaksulta ja Waltariksi epätavallisen tylsää tekstiä kirjan loppupuolelle asti. Pitkään Johannes Angeloksen, yksinäisen vaeltajan, päiväkirjamerkinnät polkevat paikallaan. Rakkaustarina ei sytyttänyt ja Konstantinopolin muurit murtuivat aivan turhan hitaasti. Olin jo antamassa periksi. 

Kirjan loppu on kuitenkin jälleen huikeaa Waltaria. Niin hienoa tekstiä, että henkeä pidätellen lukija ihmettelee, mitä oikein lukee. Waltari taikoo minut Konstantinopoliin kulkemaan sen kuumilla kivillä ja katselemaan sen kimmeltävää merta. Niin kipeältä tuntuu kaupungin kuolema, että se on melkein liian kamalaa luettavaa. Waltari tekee taidetta, herättää henkiin ja kertoo ihmisyydestä sen kaikista pimeimmän. Jumala hylkää tässäkin kirjassa, mutta ihmisen loputon hullu vallanhimo säilyy ainiaan. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan # 34, kirja kertoo ajasta, jota en ole onnekseni elänyt. 

Mieleen jäi: Kirjan karmiva loppu jäi totisesti mieleen.

Matka ajassa: Kevät 1453

Matka paikassa: Konstantinopoli

Kenelle suosittelen: Historiallisista romaaneista pitäville, lienee klassikko tämäkin.

Miten tielleni: Kirjastosta osui käteeni ja pölyttyi pitkään ikkunalaudalla. 

Colson Whitehead: The Underground Railroad

 "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Colson Whiteheadin kirja The Underground Railroad (2016) on ensimmäisiltä sivuilta lähtien yksinkertaisesti niin jännittävä, että lukija pidättelee henkeään. Harvaa kirjaa alkaa elämään ja kuvittamaan näin – kuin elokuvaa olisin välillä silmät kiinni katsellut. Kolmannen sukupolven orjatyttö Cora  päättää karata henkensä uhalla väkivaltaiselta georgialaiselta puuvillaplantaasilta. Ainoa tässä koskaan onnistunut on Coran äiti, joka jätti lapsensa ja hävisi.

Onnistuminen on lähes mahdotonta: Etelävaltioissa ympäröivä  maa on tummaihoiselle vihamielinen, rasistinen ja murhanhimoinen. Vain harvat haluavat auttaa ja kovin monet haluavat pistää kahleisiin, riistää sielun ja hengen. Orja pysyy aina orjana lainkin edessä. Orjien metsästäjät – kokonainen Amerikkaan syntynyt ammattikunta – löytävät ne harvat karkaamaan onnistuneet vielä vuosienkin  päästä jopa kaukaa pohjoisesta ja palauttavat kahlittuina vankkureissa kohti varmaa kuolemaa isäntiensä käsiin. 

The Underground Railroad kertoo myös maanalaisesta orjia vapauteen auttavasta verkostosta. Verkosto on historiallinen tosiasia: sen avulla tuhannet pääsivät etelästä pohjoisiin osavaltioihin ja Kanadaan. Karanneita orjia piiloteltiin ja autettiin seuraaviin kohteisiin. Colson Whitehead vie fiktiossaan tämän vielä pidemmälle: mitä jos orjia olisikin kuljetettu maanalaista rataa pitkin asemalta toiselle oikeilla alkeellisilla junilla? Asemat löytyvät latojen tai kotien alta, ja junat kulkevat tasaisin välein läpi koko Amerikan.  

Kirja on väkivaltainen, raaka ja vaikea lukea välillä, mutta sitähän orjuus oli Amerikassa. Rikollista toimintaa, jonka yhteiskunta oikeutti. Orja on omaisuutta, joka voidaan helposti myydä pois ja riistää rakkaittensa luota. Hyödyke, jonka arvo on helposti laskettavissa. Tätä taustaa vasten kirjan päähenkilö Cora on yllättävän – ehkä epärealistisen – vahva ja sanavalmis. Täysin murtuneeksi kasvanut tuskin pystyisi vastaavaan matkaan ja sanavalmiuteen. Kirjassa on lyhyitä ja hyvin kiinnostavia lukuja myös toisten henkilöiden näkökulmasta. Heistä näkyvämmäksi nousee orjametsästäjä Ridgeway. Miten joku ihminen päätyy auttamaan ja toisesta tulee ammattitappaja?

Kirjan miljöö on muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta synkkä jopa kauhua herättävä. Varsinkin  Pohjois-Carolina on kuin suoraa kauhuelokuvasta tai Vietnamin sodan klassikkokuvauksesta Ilmestyskirja. Nyt.  Jopa maa tuntuu kirjassa olevan konkreettisesti sairas ja kirottu: Se on välillä soinen, välillä palanut, välillä ruton saastuttama. Ihmiset tämän keskellä saavat hirviömäisiä piirteitä ja tapahtumista tulee absurdeja. Uusi nuori valtio on rakennettu orjien käsin varastetulle maalle.       

Whitehead sekoittaa fiktiota ja faktaa ehkä enemmän kuin historiallisessa romaanissa yleensä. Tästä seuraa, että lukija jää miettimään, mitä oikein teoksessa on historiallisia tosiasioita ja mikä keksittyä. Orjuuden aika on varmasti amerikkalaiselle lukijakunnalle tutumpi aihe kuin minulle, joten ehkä tämä ei ole ongelmallista. Minua se hieman mietitytti, mutta toisaalta tätä teosta ei pidä lukea historiallisena realistisena teoksena pilkulleen. Se välittää ehkä juuri näistä kirjailijan fiktiivisestä lisäyksestä johtuen vielä paremmin orjuuden kauheutta ja absurdiutta. Kuinka monta oikeaa tarinaa onkaan jäänyt kertomatta tai historiaan kirjaamatta? Tämä kirja kertoo näiden tuhansien tarinan.

The Underground Railroad on palkittu ja kehuttu teos. Se on voittanut muun muassa National Book Awards 2016 -palkinnon. Toivottavasti kirja käännetään pian myös suomeksi, sillä sen se todella ansaitsisi, sillä toivoisi suomalaistenkin pääsevän tätä lukemaan. Jos tämä käsiin osuu, kannattaa se ehdottomasti lukea, vaikkei englanniksi tavallisesti lukisikaan. Helmet-haasteeseen liitän tämän kohtaan #16 ulkomaisen palkinnon saanut teos.

Mieleen jäi: (Kirjan ensimmäiset virkkeet) "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Georgiasta lähtevä matka vie läpi Amerikan

Kenelle suosittelen: Kaikille. Todella jännittävä, poikkeuksellinen kirja

Miten tielleni: Vinkin sain Goodreadsista, kirjan kohtuullisen jonotuksen jälkeen kirjastosta