John Williams: Butcher's Crossing

"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."

John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.

Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.

Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.

Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.

Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.

Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.

Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.

Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972 - 2000

Luen liian vähän runoja, vaikka niitä rakastankin. Runot herättävät aina prosesseja, sillä ne puhuttelevat proosaa syvemmälle. Olen huomannut, että nautin erityisesti lyhyestä, niukasta ja napakasta ilmaisuvoimaisesta lyriikasta. Sellaista tarjoaa Eeva Kilven runous, joka on kaunista, oivaltavaa ja todella kirperän älykästä – jokaisella sanalla on paikkansa ja tarkoituksensa. Hän taitaakin olla yksi lempirunoilijoistani, erityisesti rakkausrunot ja naisen elämää osuvasti kuvaavat säkeet ovat hienoja.

Kokoelma Perhonen ylittää tien (2000) sisältää kuusi runoteosta; Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972),  Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996–2000). Tällaisten jättikokoelmien ongelma on se, että ne pitäisi lukea hitaasti, pureskellen ja pitää välillä pitkiäkin taukoja lukukertojen välillä. Harvoja kirjoja haluaisin enää omistaa, mutta tämän kokoelman ottaisin mielelläni omaan kirjahyllyyni, jotta voisin siihen palata ja lukea vaikka vain yhden runon silloin tällöin. Nyt ongelmana oli – vaikka yritinkin itseäni hillitä – että luin kerralla Kilven runoja liikaa. Runoteokset ovat kovin erilaisia, ja ne olisivat ansainneet tulla luetuiksi erikseen. Nyt päädyin kuluttamaan runoutta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. 

Kaikista teoksista nautin, mutta Ennen kuolemaa ja Animalia olivat vähiten nautittavia. Kuolema, luopuminen ja eläintensuojelu eivät nyt puhutelleet minua aivan niin syvältä kuin muut runot. Kilven runoissa on ihanaa luontokuvausta ja luonnon kunnioittamista: puut, perhoset, niityt ja käärmeetkin elävät kuin ihmiset. Tämä on kaunista luettavaa (jopa hengenheimolaiseksi koen runoilijan), mutta Animaliassa runot lähentelevät jo radikalismia, joka tuntuu vieraalta. Ylitse muiden taas nousee minulle kokoelman ensimmäinen Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Runoissa on paljon vanhuuteen liittyvää teemaa: luopuminen, menneen peilaaminen tähän hetkeen ja menetetyt rakkaat kulkevat säkeissä uudelleen ja uudelleen:

"Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen
että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla
ja sillä tavoin olemassa
ja läsnä,
tungokseen asti.
Täällä te olette kaikki.
Minä astun teidän joukkoonne,
kumarran kynnyksellä: 
Hyvää päivää!"


Runot ovat sielun ruokaa, uskallan väittää. Niiden lukeminen tekee hyvää aina, joten Helmet-haasteen kohta #4, kirja lisää hyvinvointiani, tulee täytytyksi. 

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Australialais-brittiläinen Evie Wyldin palkittu Kaikki laulavat linnut ei ole helppo kirja – se houkuttelee herkällä kannellaan, mutta jo alkusivuilla on lukijalla vaikeuksia pysyä mukana.  Kirjan maailmasta "tipahtaa", ellei ole tarkkana. Vaikka kirja haastaa lukijansa, se totisesti myös palkitsee ja lopulta pitää tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti. Kirja on kauhea, mutta samalla lähes runollinen. Se on surullinen ja koskettava, mutta silti siinä on toivoa.

Kirjan päähenkilö on yksin lammastilaa pitävä Jake Whyte. Miten austraalialainen nuori nainen on päätynyt Britannian syrjäisimmille saarille lampaita hoitamaan? Kuka tai mikä tappaa hänen lampaitaan? Mistä Jake on saanut selkäänsä kamalat arvet? Alusta lähtien on selvää, että jotakin kamalaa on tapahtunut naiselle ja jokin ajaa häntä edelleen takaa. Lukija joutuu kuitenkin lukemaan aivan viimeisille sivuille asti, jotta salaisuudet avautuvat. Vielä tämänkin jälkeen jää arvailtavaa ja aukkoja täytettäväksi.

Wyld leikkii sukupuolirooleilla, vaikkei tämä mikään ydinteema olekaan. Päähenkilöllä on miehen nimi ja hänellä on miehekkäät käsivarret, voimaa ja itsenäisyyttä menestyä miehisessä ympäristössä –ja kuitenkin hän on herkkä ja vahvasti nainen. Hän kohtaa naisia ikiaikoja kohdanneita haasteita ja hyväksikäyttöä, ja selviää niistä silti. Kirjassa on myös mies, jolla on naisen nimi.

Tarina on kerällä kuin lankakerä. Se etenee ajallisesti neljällä, viidellä tasolla, eikä niilläkään aina kronologisesti. Tästä johtunee alun vaikeus asettaa tapahtumia järjestykseen ja lukijan tömähtää helposti hämmentyneenä ulos kirjasta. Myöhemmin kirjan edetessä tätä vaikeutta ei enää ole, vaan kaikki asettuu paikalleen. Lankakerä pitää vaan keriä auki aivan loppuun asti. Yksi taso on nykyhetki Britannian yksinäisellä karulla saarella, jossa Jake yrittää epätoivoisesti suojella lampaitaan raa'alta saalistajalta. Toisella tasolla Jake on yksi lammastilan hoitajista – nainen miesten keskellä. Selvää on jo tuolloin, että hänellä on salattavaa ja että hän pakenee jotakin. Yhdellä juonen tasoista ollaan Australiassa vanhan miehen vankina nuhjaisella aavikoituneella lammasfarmilla. Loput tasot kuljettavat kohti lapsuuden kotia ja Jaken elämän suunnan lopullisesti muuttaneita tapahtumia.

Kirjan kieli on kaunista ja kerronta soljuvaa. Kuvaus ulottuu pitkälti myös hajuihin ja ääniin. Ympäristö muuttuu eläväksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Eläimiä kuvataan paljon: koirat, kengurut, linnut ja ennen kaikkea lampaat. Eläimet joutuvat usein tarinassa kärsimään. Niitä tapetaan tahallisesti ja vahingossa. Päähenkilö yrittää suojella eläimiä ja parantaa, mutta päätyy vahingossa niitä myös tappamaan. Päähenkilö päätyy useamman kerran tahtomattaan tappamaan jotakin kallisarvoista ja korvaamatonta. Eläinten kuolemia kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti. Kirjan kieli on kuitenkin armollisen lyyristä, sillä kamalimmatkaan tapahtumat eivät ole sietämättömiä lukea. Ehkä eläinten kärsimys on metafora ihmisen kärsimyksestä. Ainakin kummatkin kärsivät kirjassa yhtä lailla.

Eläimistä linnut ovat jo kirjan nimen perusteella keskiössä. Yritin koko ajan olla hereillä, kun kirjassa mainittiin lintuja ja niiden äännähtelyjä. En kuitenkaan päässyt aivan kiinni lintujen merkitykseen. Sivussa ne mielestäni ovat kirjan tapahtumista ja teemoista. Minulle jäi vahvasti tunne, että kirjailija on piilottanut tarinaan symbolisemman tason, joka ei minulle nyt avautunut. Tässä kirjassa olisi tutkittavaa myös toiseksi lukukerraksi. Kaiken kaikkiaan Evie Wyldin teos on palkintonsa ansainnut, sillä uskallan väittää, että se on tämän hetken parasta nykyproosaa.

Mieleen jäi:
 "Katsoin lintua uudelleen, näin sen vilkkuluomen sulkeutuneen ja pään retkottavan hervottomana ja ymmärsin, että olin rutistanut sen kuoliaaksi puhuessani puhelimessa. 

Käärin kyyhkysen sanomalehteen kuin annoksen kalaa ja ranskalaisia ja vien sen rannalle. Koira hypähteli vieressäni silmät kiiluen verenhimoisesti, ja yritin käyttäytyä rennosti aivan kuin en olisikaan menossa hävittämään murhaamani kesyn linnun raatoa. 

– –

Avasin sanomalehtikääreen ja annoin linnun ajelehtia merelle. Se yritti palata muutamia kertoja mutta kellui lopulta rohkaisua saatuaan pienten rantatyrskyjen ohi, loittoni loittonemistaan kuiva rinta hotaen valkoisena ja murtunut siipi sojottaen ylöspäin ja upposi sitten kuin meren nielemänä. Hyräilen Titanic-elokuvan tunnussävelmää."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Britannian rannikkon kaukainen saari, Australia
Kenelle: Haastavasta nykykirjallisuudesta ja lyyrisestä proosasta pitävälle lukijalle