Stephen King: Se

Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 

Heinäkuun heiniä

Pientä hiljaiseloa blogirintamalla ollut koko heinäkuun. Ehkäpä jopa tarkoituksella, sillä olen matkustellut ja kokenut kaikkea perusarjesta poikkeavaa. Lukenut kuitenkin olen, vaikken ehkä samalla intohimolla kuin viime kesällä. Ehkä voin syyttää hieman myös luettavaksi päätyneitä kirjoja – mitään suurta intohimoa ne eivät ole herättäneet, vaikka täydelliseltä pannukakkufiilikseltäkin olen välttynyt. 

Minulle ei selkeästi sovi blogattavien kirjojen jonot, koska motivaatio kirjoittaa kauan sitten luetuista kirjoista häviää. Siksi ajattelin nyt pistää heinäkuun kirjat samaan postaukseen, jotta pääsen taas aloittamaan "puhtaalta pöydältä" toivottavasti parempien kirjojen parissa. Tässä siis lyhyesti lukemastani:

Olin tämän kirjan panttivankina lähes koko heinäkuun, eikä tuttavuutemme ollut kovin miellyttävä. Se, mitä luulin kevyeksi historialliseksi kesälukemiseksi, osoittautui melko puuduttavaksi ja ennalta-arvattavaksi tarpomiseksi läpi 1900-luvun alun Euroopan ja Amerikan sukujen parissa, joista en saanut kiinni oikein ollenkaan. Kun vihdoin sain luetuksi järkäleen – yli 800 sivua tässä kirjassa – päällimmäinen tunne oli helpotus: voin vihdoin jättää taakseni tämän kirjan.

Ken Follettilla on miljoonien suosio. Itsekin olen lukenut vuosia sitten hänen ehkä kuuluisimman 1100-luvulle sijoittuvan teoksensa Taivaan pilarit. Muistan hyppien lukeneeni, mutta lieneekö ollut parempi kuin tämä Vuosisata-trilogian aloittava Kun suuret sortuvat 2010). Kirja kertoo viiden suvun tarinan ensimmäisen maailmansodan myllerryksissä. Alku on lupaava, mutta vähitellen lukeminen muuttui minulla suorittamiseksi. En tiedä, miksi en voi jättää kirjoja kesken, sillä nykyisin tunnen tarvetta lukea aloittamani kirjat loppuun. Ennen näin ei ole ollut. 

Helmet-haasteeseen tämä kohtuu mitäänsanomaton kirja menee kohtaan #30, tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Toni Morrisonin kirjat ovat upeita. Niin tämäkin omalla tavallaan. Koti (2012) kertoo sodassa pahasti traumatisoituneesta miehestä ja hänen paluustaan kotiin. Toinen päähenkilö on miehen sisko, jonka aikuistuminen on vaikeaa. Korean sodan veteraani Frank kokee vahvaa velvollisuutta tulla auttamaan vaikeuksiin joutunutta sisartaan. Rakkaus sisarusten välillä on syvä, ja kirjaa leimaa toivo paremmasta. 

Lukija ei tiedä kaikkea ja tarina aukeaa vähitellen. Mukana on myös välähdyksiä henkilöiden lapsuudesta. Sotaa ei kaunistella, eikä kotikaan ole onnela. Mustien arkea leimaa rasismi. Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea kestää edes sivuilta luettuna, vaikka Morrison ei liioittele eikä alleviivaa. Kerronta on toteavaa ja realistista, mutta silti kaunista. Ihan hieno lukukokemus siis, vaikkei kovin mieleenjäävä.

Tämä pieni kirja tuli luokseni arpajaisvoittona! En tiennyt siitä mitään etukäteen ja se ehti levätä kirjahyllyssäni lähes vuoden ennen lukemista. Helmet-haasteeseen kohtaan #41, valitse kirja sattumanvaraisesti.

Lisa Wingaten kirja Before We Were Yours (2017) on mielenkiintoinen tapaus: Tämä kirja tuli eteeni aivan yllättäen ja tiesin siitä vain sen, että se on valittu vuoden 2017 historialliseksi romaaniksi Goodreads-yhteisössä. Kirja kertoo sydäntäsärkevän tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 12-vuotiaasta Rill-nimisestä tytöstä. Rill ryöstetään neljän sisaruksensa kanssa jokilaivalla asuvilta vanhemmiltaan ja heidät viedään karmivaan lastenkotiin adoptoitaviksi rikkaisiin perheisiin. Seuraa hurja taistelu pitää perhe yhdessä ja päästä takaisin rakkaiden vanhempien luo. 

Tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: Välillä ollaan 30-luvun tapahtumissa, ja kerronta vei mukanaan. Lasten kohtalo on järkyttävä ja halusin koko ajan tietää, miten heidän käy. Välillä taas  ollaan nykyajassa, jossa nuori asianajaja Avery yrittää selvittää sukunsa salattua historiaa. Nämä osat kirjaa olivatkin sitten huomattavasti heikompia pakollisine rakkaustarinoineen. Turhan sentimentaalista osittain myös makuuni.

Kirjan tekee erittäin mielenkiintoiseksi sen historiallinen tausta. Vuosina 1920 - 1950 Yhdysvalloissa toimi laaja lastenadoptiojärjestö nimeltä Tennessee Children's Home Society, johon järjestelmällisesti varastettiin lapsia köyhiltä valkoisilta perheiltä. Hirviömäinen johtajatar Georgia Tann ei joutunut koskaan vastuuseen teoistaan, vaan rikastui toiminnalla. Satoja lapsia arvellaan kuolleen huonon hoidon takia orpokodissa. Vietin pitkän tovin googlaillen järkyttäviä kohtaloita.

Helmet-haasteeseen tämän äänikirjana kuunnellun teoksen laitan kohtaan #1, kirjassa muutetaan (vaikkei omasta tahdosta ollenkaan). 

Tästä nyt eteenpäin ja uusia tarinoita kohti!

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Eikö olekin kaunis kirjan kansi? Poika vailla huolia keskellä lapsuuden loputtomia huolettomia päiviä. Aurinkoa ja väriä. Leikkiä ja seikkailua. Ranskalais-burundilaisen kirjailijan Gaël Fayen kirjan Pienen pieni maa (suom. 2018) kansi sekä avaa kirjan maailmaa että pettää lukijan hyvin julmasti: kirja nimittäin kertoo erään lapsuuden ja viattomuuden lopusta. 

Ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin 10-vuotias poika, Gabi, elää melko onnellista ja turvattua elämää Burundista. Levottomuudet ja myöhemmin tutseihin kohdistuva kansanmurha tekee Gabin lapsuudesta, perheestä, suvusta ja koko elämästä täysin erilaisen. Naapurista tulee vihollinen ja leikkikavereista murhaajia. 

Kirja kulkee suurimmaksi osaksi lapsi-Gabin kerronnan kautta eteenpäin. Kirja alkaa kuitenkin jo aikuisen Gabin pohdinnalla, mikä etäännytti minut pitkäksi aikaa lapsikertojasta. Burundi kuvataan todella elävästi väreineen, ihmisineen ja tunnelmineen, enkä muista koskaan lukeneeni yhtään kirjaa, joka tähän pieneen valtioon sijoittuisi. Mielenkiintoinen lukumatka tämä oli, vaikkei kovin mieleenjäävä kuitenkaan.

Olisi kiva tietää kirjailijasta enemmän. Onko kirja missään määrin omaelämänkerrallinen vai täysin fiktiota? Kirja ei mässäile kauhuilla, vaan on suurimmaksi osaksi lapsen arjen kuvausta, joka vähitellen muuttuu aivan absurdiksi. Hutujen ja tutsien taistelut sekä kansanmurha ovat järkyttävä osa ihmiskunnan lähihistoriaa. En lainkaan muistanut, että tämä tapahtui vasta 1990-luvulla, eikä maailma – silloinkaan – tehnyt mitään, vaikka asiasta tiedettiin. Miten surullista! 

Olen viettänyt melkein koko alkuvuoden melko raskaiden kirjojen parissa; sota ja elämän rajallisuus ja usein myös raakuus vetävät puoleensa. Tämä tuskin tulee muuttumaan, mutta nyt tuntuu, että kuppi on hetkeksi täynnä. Vielä yksi rankka kirja on luettavana, mutta sitten saavat kauhut vähäksi aikaa jäädä. Pitää saada kevyttä, iloista, huumoristista, ovelaa ja yllättävää kirjallisuutta. Oikeasti valoa ja väriä kevääseen. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja olisi sopinut useampaan kohtaan, mutta valitsen kuitata tällä teoksella kohdan #47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mieleen jäi: "Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkoitettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta."

Matka ajassa: 1990-luku, kirjan alussa ja lopussa nykyhetki.

Matka paikassa: Burundi, Ranska, Ruanda

Kenelle: Afrikan historiasta ja lapsuuden kuvauksesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta

Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin. 

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Ozin yli 600-sivuinen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo kirjailijan oman lapsuuden tarinan 1940-luvun lopun myllerryksissä Jerusalemissa. Amosin lapsuus on kirjojen ja sanojen ympäröimä – tai lähes tuhahduttama. Hänen isänsä puhuu yli kymmentä kieltä, tutkii kirjallisuutta ja sanojen etymologiaa loputtomiin, ja kertoo tästä kaikesta lakkaamatta. Äiti taas on hiljainen kuuntelija, muistojensa vanki, ehkä elämänsä pettämä. Amos on vanhempiensa ainoa, palvottu lapsi, jolta odotetaan suuria. Lukijalle jää vaikutelma, että perheessä on rakkautta, mutta myös paljon puhumattomuutta, jopa pimeyttä. 

Amos Oz on selkeästi hyvin älykäs kirjailija. Hän vie tarinansa läpi ovelasti, yksityiskohtaisesti, kuitenkin pieniä harppauksia ottaen ja uudelleen toistaen. Hän sanoo itsekin, ettei mielistele lukijaa, eikä varo häntä. Hyvä lukija tekee itse tarinansa lukiessaan, ja kirjailija-Amos haluaa, että hänet irrotetaan ainakin jossakin määrin tekstistä, vaikka se omaelämänkerrallinen onkin: 

"Hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin." 

Silti uskon – hyvä lukija tai ei – Amoksen äänen kuuluvan kertojan kautta, ja hänet ehtii oppia tuntemaan pitkän teoksen aikana. Näkökulma on lapsen, vaikka koko ajan aikuinen kertoja kuvailee tapahtumia ja ihmisiä välillä kirkkaiden välillä häilyvien muistojen kautta. 

Kirjassa ei tapahdu suuria, vaikka toisaalta tapahtuukin: Israelin haparoiva ja holokaustin haavoittamien ihmisten perustama valtio syntyy ja Amoksen äiti tekee itsemurhan. Se luo käänteen koko loppuelämään.  Kirja on kuvaus arjesta, sen pienistä yksityiskohdista, ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Ohikiitävistä hetkistä, joista muodostuu kokonaisia ajanjaksoja ja ainutkertainen elämä.

Tarina rakkaudesta pimeydestä on tarina kirjoista. Amoksen lapsuus pursuaa niitä, hän kasvaa niiden keskellä, ahmii niitä ja päätyy kirjoittamaan niitä. Se on teos myös lukemisesta ja suhteesta tarinaan:

"Kirja ei laskelmoi, ei esitä tekosyitä tai kysy itseltään, kannattaako tämä ja ansaitsetko sen ja sovitteko te toinen toisellenne, vaan se tulee heti kun pyydät. Kirja ei koskaan petä sinua."

Siirtolaisuus ja juuristaan irrallaan oleminen ovat yhdet keskeiset aiheet kirjassa. Israel on siirtolaisten maa. Eurooppa sylkäisi juutalaiset pois, tuhosi loput ja henkiinjääneet löysivät itsensä takapajuisesta ja aavikoituneesta luvatusta maasta. Uutta halutaan rakentaa niin vahvasti, että lapsellekin päätetään puhua vain maan uutta henkiinherätettyä kieltä, hepreaa. Vanhaa hävetään, eikä muistella. Siionismi aatteena kuolee kirjan sivuilla, vaikka Amoksen tekstistä välittyy rakkaus omaan kansaan ja maahan. Lukemisen arvoinen teos, syvällinen mutta täynnä ironiaa ja huumoria.

Mieleen jäi: "Sen sijaan että olisin lähestynyt tyttöä niin kuin uusi heprealainen nuoriso jaloa arabikansaa, tai niin kuin leijona toisia leijonia, olisin voinut yksinkertaisesti lähestyä häntä niin kuin poika tyttöä. Vai olisiko se ollut mahdotonta?"

Matka ajassa: 1940-luvun loppu enimmäkseen

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Kirjanörteille, sanoja rakastaville  ja elämää rakastaville ihmisille.

Miten tielleni: Kirjastosta