Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut minulle huikea lukukokemus – voisin jopa sanoa sen kuuluvan kaikesta lukemastani suosikkien joukkoon. Ferranten kerronta tulee lähelle, sillä se on koukuttavaa, intiimiä, raastavaa ja inhimillistä. Ostin kirjan heti syksyllä suomennoksen ilmestyttyä, mutta säästelin ensimmäisten lukujen jälkeen sen lukemista. Halusin viettää aikaa Lenun ja Lilan kanssa mahdollisimman pitkään: sarjan loputtua tuntuu kuin kokonainen maailma olisi loppunut.

Täytyy tunnustaa, että hitaaseen lukemiseen on myös toinen syy. Sarjan neljäs osa Kadonneen lapsen tarina alkaa hieman junnaavasti Elenan ja Ninon suhteen kuvauksella. Nino oli jo edellisessä osassa mielestäni vastenmielinen, joten lukijan on helppo arvata, mihin suuntaan suhde väistämättä kulkee. Kirjaa on kuitenkin mahdoton arvioida erillisenä osana, sillä se on niin kiinteä osa koko tarinaa, ja lopulta se viekin tarinan loppuun huikealla tavalla.

Sarjan viimeisessä osassa naisten elämä on edennyt kypsyyteen ja lopulta vanhuuteen. Elämä on lyhyt ja lopussa joutuu kysymään, mikä onkaan sen tarkoitus. Onko elämällä edes tarkoitus olla jokin syvempi merkitys? Joka tapauksessa vanhuus merkitsee luopumista ja katse kääntyy taaksepäin.

Kirjassa on todella luopumista ja kadottamista. Ihmisiä kuolee ja katoaa jälkiä jättämättä. Napolin kadut eivät heitä kaipaa, vaan ne muuttuvat tunnistamattomiksi. Kirjoitetut tekstit, aatteet ja ideologiat menettävät arvonsa ajan hengen vaihtuessa ja koko Italia muuttuu. Minne katosi lapsi ja lapsuuden ystävä? Minne katosi itse elämä?

Minusta kirjasarjan suurin ansio on naisten välisen ystävyyden syvällinen kuvaus. Lilan ja Lenun ystävyys on jopa hajottavaa, mutta se sitoo heidät yhteen syvemmin kuin mikään muu. Kummatkin naiset ovat epäluotettavia ja pettävät ystävänsä, vaikka silti heidät on nivottu yhteen läpi elämän.

Kadonneen lapsen tarina särkee sydämen. Loppuun asti lukija toivoo ja elää henkilöiden mukana, ja minun on vaikea päästää henkilöistä irti vielä lukemisen loputtuakaan. Kirjasta olisi kiva puhua ja sitä olisi kiva ruotia enemmänkin, ja tämä tekee siitä omalla kohdallani harvinaisen. Upea sarja!

Helmet-haasteeseen pistän kirjan kohtaan #2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

"Jokainen kertoo elämänsä niin kuin itse haluaa", Lila vastasi.

Oi, mikä kirja! Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (suom. 2018) on ihmeellisen ihana kirja vaikeasta, lähes mahdottomasta, kuitenkin läpi elämän kestävästä naisten välisestä ystävyydestä. Miten paljon pystymme läheisiämme tuntemaan? Sillä jokainen kertoo vain sen version, minkä haluaa.

Kirjan alusta alkaen on selvää, että Elenan ja Lilan elämät ovat kulkeneet eri suuntiin – yhä kauemmas toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Elenan aikuisuus näyttää valoisalta: hänellä on menestyvä ja sivistynyt kihlattu, lupaava kirjailijan ura ja mahdollisuus päästä kauas pois korttelista. Lila taas on eronnut yksinhuoltaja, joka joutuu työskentelemään kamalissa oloissa makkaratehtaalla. Poikkeuksellinen lahjakkuus on valumassa hukkaan. Elämä vie erilleen, mutta kuitenkin jokin pitää heidät kiinni toisissaan.

Päähenkilöt ja erityisesti kertojaminä Elena kasvaa upeasti sarjan aikana. Tämä osa on aikuisen naisen kertomaa tarinaa, ja kertoja tulee poikkeuksellisen läheiseksi. Avioliitto, parisuhde, naiseus, äitiys, ura – kaikki aikuisuuteen vaikuttavat tekijät ovat läsnä. Enää koulutus ei välttämättä pelasta naista, sillä läpi yhteiskuntaluokkien avioliitto ja äitiys asettavat naiselle elämän raamit. Suhteet miehiin ovat täynnä pettymyksiä. 1960- ja 1970-luvun alun radikalismi vaikuttaa Elenaan: työläisten ja naisten oikeudet nousevat aiheiksi, joiden puolesta marssitaan, kirjoitetaan ja taistellaan. Italiakin on murroksessa yhdessä koko maailman kanssa.

Lilan näemme vain Elenan silmin, ja ehkä siksi hän onkin niin kiehtova. Lila on raivostuttava, tasapainoton, raivoisa ja arvaamaton, mutta kuitenkin hän älykkyydessään kiehtoo miehet ja naiset pauloihinsa. Lila on poikkeuksellinen kaikessa, mitä hän tekee. Koko kirjan lukemisen ajan mietin, että hän on myös pahasti masentunut. Kaikkea kirja ei Lilasta kerro, sillä Elenakin kertojana tietää vain Lilan version tämän elämästä. Yhdessä vietettyä aikaa on yhä vähemmän, ja ystävyys jää sanojen varaan.

Ystävyys onkin tässä osassa entistä vaikeampaa, rakoilevampaa ja jopa lähenee vihaa välillä. Naisten välillä tuntuu olevan paljon olettamuksia, odotuksia ja jännitteitä, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat kummankin elämään. Voi vain odottaa, miten sarjan viimeinen osa päättyy. Räjähtääkö kaikki?

Koin tämän osan kaikista läheisimpänä ja koukuttavimpana, vaikken ehkä uskalla tätä kuitenkaan arvottaa muuten suhteessa aiempiin kirjoihin. Upea se on joka tapauksessa. Syvällinen – vaikka viihdyttävä. Harvan kirjan suorastaan ahmii näin, ja liitänkin tämän kirjan suosikkeihini.

Helmet-haasteeseen kirjalla kuittaan kohdan #5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla olen syntynyt. Minä käväisin syntymäni jälkeen 1970-luvulla vain muutaman kuukauden, mutta sieltä sitä alkuun ponnistettiin, joten 70-luku suoritettu!

Mieleen jäi: Napolin kaupungin rakkaudellinen kuvaus.

Matka ajassa: 1960- ja 1970 -luvut

Matka paikassa: Italia, Napoli, Firenze

Kenelle: Lue, lue, lue! Naisille tämä on suunnattu, mutta ennakkoluuloista viis! Mies, tartu kirjaan!

Miten tielleni: E-kirjana omalla lukulaitteella

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina (2012, suomennos 2017) jatkaa kahden nuoren naisen, Elenan ja Lilan, tarinaa täsmälleen siitä, mihin edellinen osa Loistava ystäväni jää. Kirja sai minut valtaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Se on häpeilemättömän viihdyttävä, jopa lumoava. 

Uuden nimen tarina jatkaa samoilla aiheilla ja teemoilla kuin edeltäjänsä: ystävyys, selviytyminen, sosiaalinen nousu ja toteutumattomat unelmat ovat tarinan ytimessä. Kirja etenee välillä vauhdilla, välillä viipyillen. Kaiken keskiössä on Lila, Elenan upea, älykäs ja arvaamaton ystävä, jonka opiskelu katkesi jo kansakouluun ja jonka kohtalona oli mennä naimisiin jo kuusitoistavuotiaana. 

Elena on sivustatarkkailijan roolissa, vaikka lukija tutustuu häneen paremmin ja kuulee vain hänen äänensä. Hänen tiensä on usein yksinäisen puurtajan, joka yrittää nousta köyhästä korttelista opiskelemalla myös Lilan edestä. Kaikilla mittareilla Elena päihittää Lilan, mutta hän kokee silti keskinäisessä kilpailussa jäävänsä ystävänsä varjoon, vallinaiseksi. Elena saa sen, mikä olisi kuulunut paremmin Lilalle, mutta joka häneltä riistettiin. 

Napoli jää tässä kirjassa enemmän taustalle, niin vimmaista on tyttöjen kasvun ja ihmissuhteiden jatkuvan sotkun selostus. Kotikortteli on sen asukkaille koko maailma, jossa on omat sääntönsä selviytymiselle. Se on aggressiivinen, primitiivinen ja lannistava paikka erityisesti naiselle. Perhe päättää kaiken, ja naisen osana on alistua miehensä tahtoon ja tyytyä usein ankeaan rooliinsa. 

Tarinaa rytmittävät useat miessuhteet. Miehet ovat väkivaltaisia, heikkoja, narreja tai kukkoilijoita – ja vain harvoin naistensa rakkauden veroisia. Lila ja Elena rakastuvat samaan mieheen. Minulle mies ei näyttäydy mitenkään kovin tavoiteltavana. Ehkä tämä on tarkoituskin: kertojana on jo tarinasta enemmän tietävä, elämänkokemuksen kyynistämä Elena. Ehkä lukija tietää enemmän kuin tarinan kokevat henkilöt. 

Lilan ja Elenan suuri rakkaus on heidän välinen ystävyytensä, joka on vahvempi kuin kuolema. He ovat sama henkilö, kahdessa eri ruumiissa, kahdella eri nimellä. Elena lähes palvoo ystäväänsä, vaikka häntä välillä inhoaakin, kokee kateutta ja hakeutuu tästä eroon. Naisten sielunkumppanuus on tämän vahvan tarinan tärkein aihe. Miehet vaihtuvat, rakastavat, hakkaavat, raiskaavat ja hylkäävät, mutta tämä ystävyys pysyy ja korjaa, vaikka välillä hajottaakin. 

Tekee mieleni julistaa tämä kirja viiden tähden arvoiseksi: Tällaista kirjallisuuden tuleekin olla. Hetkeäkään en laskenut sivuja, vaan toivoin, ettei lukeminen vielä loppuisi. Edellinen osa ei ihan samanlaista intohimoa herättänyt, mutta nyt olen Lilan ja Lenun lumoissa, enkä malttaisi odottaa seuraavan kirjan suomennosta. Onneksi kirjoja on vielä jäljellä kaksi. Uskon, että Lila vielä nousee, vaikka tämän kirjan lopussa hänen elämänsä melko pohjalla onkin. Ainakin toivon niin. 

Helmet-haasteeseen tämä tietenkin sopii kohtaan #7, salanimellä kirjoittavan kirjailijan teos. Miksi kirjailija ei halua nimeään julki? Onko tämä markkinointitemppu, joka lisää kirjailijan kiehtovuutta? Etäisesti ärsyttävää, mutta sallittakoon näin hyvän romaanin kirjailijalle sekin. Ferrante, nöyrin kiitos tästä kirjasta. 

Mieleen jäi: "Toistelin mielessäni joka päivä:olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä."

Matka ajassa: 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Napoli ja Pisa

Kenelle suosittelen: Vahvaa kuvausta naisena olemisesta ja selviytymisestä miesten hallitsemassa maailmassa.

Miten tielleni: Best seller -pikalainana kirjastosta

Hyvää vähälumista vappua blogini lukijoille!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni