Anne Frank: Päiväkirja

Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta

Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin. 

Rywka Lipszyc: Ghettopäiväkirja

Tässä on kirja, jota en ajatellut lukevani, vaikka kirjakaupassa sitä hypistelinkin. Aihe tuntui liian rankalta, ja jotenkin mielessä pyöri, että tänä vuonna holokaustikirjallisuus on ollut yliedustettuna lukemieni kirjojen joukossa. Toinen maailmansota kiehtoo ja holokausti sen karmeimpana ilmiönä vetää aina uudelleen puoleensa, mutta silti ajattelin jättäväni tämän kirjan väliin.

Pukki kuitenkin toi paketissa tämän käteeni – hyvä näin!

14-vuotiaan Rywka Lipszycin  kirjoittaman päiväkirjan (2015, suomennos 2016) tausta on uskomaton: neuvostolääkäri löysi sen Auschwitzin krematorion raunioista ja vei sen kotiinsa. Krematorioissa työskennelleiden juutalaismiehien tiedetään salaa kätkeneen maahan löytämiään päiväkirjoja ja dokumentteja. Tämä oli heidän vastarintaansa ja yritys dokumentoida rikoksia myöhemmälle maailmalle.  Rywka Lipszycin päiväkirja on luultavasti yksi näistä maahan piilotetuista teksteistä. Kirja päätyi vasta vuonna 2008 maailman tietoisuuteen, kun lääkärin perilliset luovuttivat sen tutkittavaksi Yhdysvalloissa.

Päiväkirjan tausta on niin erikoinen ja se on historiallisena dokumenttina niin arvokas, että kirjastakin melkein puolet on selittävää ja taustoittavaa tekstiä. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä ilman sitä lyhyehkö päiväkirjateksti saattaisi jäädä laimeaksi luettavaksi. Tiedän, että jotkut lukijat eivät ole tästä kuitenkaan innostuneet. Itse luin mielenkiinnolla myös alun. Valitettavasti vertausta Anne Frankin päiväkirjaan (jonka olen lukenut häpeäkseni vain puoliksi) ei voi olla tekemättä: se on kyllä itse tekstinä paljon vaikuttavampaa. Taustaansa vasten tämäkin päiväkirja on kuitenkin hieno lukukokemus. Pitää muistaa, että sen on kirjoittanut tyttö, jonka koulut keskeytyivät jo kymmenvuotiaana.

Päiväkirja sijoittuu vuoden 1943 lopusta vuoden 1944 kylmään kevääseen, eli gheton loppuvaiheisiin.  Lodzin ghetto oli Euroopan ghetoista pitkäikäisin, joten Rywkan ja hänen läheistensä kärsimys oli jatkunut jo vuosia. Äiti ja isä ovat jo kuolleet sekä kaksi pienempää alle kymmenvuotiasta sisarusta on kuljetettu tuhoamisleirille. Rywka elää serkkujensa luona yhdessä pienemmän siskonsa kanssa. Aikuiset ovat tästäkin perheestä jo kuolleet, vastuuta kantaa kylmäkiskoinen (ja varmasti äärettömän uupunut) 20-vuotias Estusia-serkku.

Päiväkirja kuvaa lohdutonta ympäristöä ja yhteisöä, joka on vauhdilla luhistumassa ja henkisesti jo riekaleina. Kaikesta nälästä, kovasta raadannasta, ihmisten pakkokuljetuksista ja jatkuvista sairauksista huolimatta Rywkan mieli on kirkas ja hän odottaa nuoren ihmisen vimmalla aikaa sodan jälkeen. Lohtua hän löytää uskonnosta, lukemisesta ja kirjoittamisesta, johon hänen rakas ystävänsä ja opastajansa Surcia oli hänet tutustuttanut.

Yhteisökin yrittää vielä pitää kiinni ihmisyyden rippeistä: uskonnollisia juhlia juhlitaan, vaikka ruokaa ei juuri ole, on kirjallisuuspiirejä, orpolasten adoptiotoimikuntia, nuorten kokouksia ja itsekyhättyjä kirjastoja. Yhteisö osoittaa myös solidaarisuutta: orpoja autetaan, omista ruoka-annoksista kerätään osuus sen menettäneille, eikä piileksiviä anneta ilmi. Kuitenkin Rywka toistuvasti suree nälän ja orjatyön negatiivista vaikutusta itseensä ja muihin. Hän useaan kertaan päiväkirjassaan toistaa, miten ghetossa heitä ei nähdä edes ihmisinä. Ehkä juuri tämä vähitellen tapahtuva ihmisyyden poistaminen juutalaisilta on kirjassa kamalinta luettavaa.

Rywka uskoo, toivoo ja rakastaa kaiken keskellä. Hän tulee läheiseksi ja hänen arkensa alkaa elää. Hän ei eroa tavallisesta teinistä juuri mitenkään. Se, mikä tapahtui hänelle, on tapahtunut ja tapahtuu valitettavasti tänäkin päivänä miljoonille. Turvallinen arki muuttuu kaaokseksi. Se, mistä ennen luki vain kirjoissa, tuleekin omalle kohdalle. Pelottavaa.

Mieleen jäi: "Silmieni eteen nousi kuva: himmeästi valaistu huone, ryhmä lapsia istuu pöydän ääressä tekemässä jotakin tai kuuntelemassa, kun luen heille. Luen heille ghetosta, kerron, näen heidän ihmettelevät katseensa, heidän päähänsä ei mahdu että jotain sellaista on voinut ollakaan...Ah, kunpa jo oikeasti elettäisiin sellaista aikaa." 

Matka ajassa: syksy 1943 - kevät 1944

Matka paikassa: Lodz, Puola

Kenelle: Toisen maailmansodasta, historiasta, aikalaiskertomuksista  kiinnostuneille

Miten tielleni: joululahja