Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari teki sen taas: kirja, jolta en odottanut juuri mitään, ruokkii sielua, henkeä ja melkein ruumistakin. Valitsin luettavakseni kirjahyllyssäni vuosia maanneen kirjan Surun ja ilon kaupunki (1936) Helmet-haasteen takia, sillä piti löytää kirja, joka kertoo yhden päivän tapahtumista. 

Kirjan alussa Helsinkiin tulee juna ja sen mukana yksinäinen ja arvoituksellinen matkustaja, jonka repusta pilkistää kirveenvarsi. Kaupunki asukkaineen on heräämässä uuteen aamuun ja juna sylkäisee uusia ihmisiä sen joukkoon. Kauan lukija ei saa seurata ensimmäistä henkilöä, vaan kirjassa siirrytään kuin huomaamatta ihmisestä toiseen. Henkilöitä suruineen ja iloineen ovat muun muassa kuoleva vanha nainen, työtä vailla oleva turhautunut nuorukainen, rikas johtaja, kirjansa kanssa painiva kirjailija, pappi ja poikakoulun rehtori. 

Kaupunki yhdistää henkilöt, jonka pieninä osasina he päivänsä viettävät. Henkilöt liittyvät toisiinsa sattuman, sukulaisuuden tai pienten kohtaamisten kautta, mutta kerronta on enimmäkseen ihmisten sisäisen maailman kuvausta. Helsinki on henkilöistä suurin ja ihailluin Tulenkantajien ihanteiden mukaisesti. Nykylukijaa mietityttää, eikö Helsinki ollut 1930-luvulla kuitenkin melko pieni kaupunki, mutta kirjassa se esitetään sykkivänä suurkaupunkina. 

Olisi mielenkiintoista lukea kirjaa ajankuvauksena, vaikkei se siihen kovin hyvin sopeudu. Jonkinlaisia  aatteenpaloja ja uhkakuvia on löydettävissä, ja köyhien ja rikkaiden välistä epätasa-arvoa pohditaan syvällisesti. Kirjasta nauttii kuitenkin eniten, kun antautuu sen kauniin kielen vietäväksi. Päivä kaupungissa on lyhyt, ja jo pian juna lähtee pois matkustajineen illan hämärässä.

Helmet-haasteessa on tämän kirjan jälkeen jäljellä enää yksi kohta, ja sitten on haaste tältä vuodelta suoritettu. Tämä kirja siis kohtaan #19, yhdenpäivänromaani. Kiitos haasteelle tämän kirjan lukemisesta, sillä luulen sen jääneen ilman tätä lukematta.

Mieleen jäi: Surumielinen ja ylevä tunnelma Helsingin kaduilla

Matka ajassa: Yksi päivä vuonna 1936

Matka paikassa: Helsinki

Kenelle suosittelisin: Waltaria kannattaa lukea aina, joten suosittelen kaikille

Miten teilleni: Omasta kirjahyllystä

Mika Waltari: Johannes Angelos

"En katsonut taakseni. Katsoin Konstantinopolin muureja ja torneja edessäni. Koetin nähdä ne turkkilaisten silmin enkä ihmetellyt enää, miksi marssivien askelten tahti pakosta hidastui joukkojen lähestyessä kaupunkia. Silmänkantamattomiin ne ulottuivat, nuo keltaiset ja ruskeat muurit sakaroineen. Ensin vallihauta ja sitä reunustava muuri. Vallihaudan takana ensimmäinen matala suojavarustus. Sen takana kohosi ulkomuuri torneineen, aseineen, miehineen, jo sinänsä mahtavampana kuin minkään Euroopan maissa näkemäni kaupungin muuri. 

- - Pieni, pieni on ihminen tuhatvuotisen jättiläismuurin rinnalla. Mutta aika on syöjätär. Mahtavimmankin muurin on kerran luhistuttava. Silloin aikakaudet vaihtuvat."

Tuhatvuotisen valtakunnan loppu. Hävitys ja Jumalan hylkäämä kaupunki. Mika Waltarin historiallisessa romaanissa Johannes Angelos (1952) Konstantinopoli kaatuu ja kuolee karmeasti, kipeästi ja täydellisesti. Waltari sijoittaa (tämänkin) romaaninsa historialliseen murrosvaiheeseen: vanhan, aarteita ja loputtomasti kertomuksia täynnä olevan aikakauden täytyy väistyä uuden edestä. Pieni ihminen vain värisee, seuraa lannistuneena, miten Konstantinopoli taipuu muuri hitaasti rakoillen Istanbuliksi vuonna 1453. 

Tuntuu, että tämä pienuuden teema toistuu toistumistaan Waltarin teoksissa. Ihminen saattaa olla harhainen, valtansa juovuttama tai uskonsa sokaisema, mutta lopulta hänet sysätään tähän pienuuden paikalle kaikkensa menettäneenä. 

Myönnetään, minulla on erityinen suhde Waltariin. Kun sain ensimmäistä kertaa Sinuhe egyptiläisen käsiini, minusta tuntui, että käsissäni on koko maailman paras kirja. Edelleenkin vertaan siihen joka ikistä lukemaani historiallista romaania. Waltarin teksti ja tarina on niin kovin suuri, etten toivu varmasti lukemastani koskaan. 

Tämä teos ei ole yhtä suuri – vaikka teen sille ehkä vääryyttä vertailemalla. Lukeminen tökki ja keskeytyi yli kuukaudeksi. Tarina tuntui melko tasapaksulta ja Waltariksi epätavallisen tylsää tekstiä kirjan loppupuolelle asti. Pitkään Johannes Angeloksen, yksinäisen vaeltajan, päiväkirjamerkinnät polkevat paikallaan. Rakkaustarina ei sytyttänyt ja Konstantinopolin muurit murtuivat aivan turhan hitaasti. Olin jo antamassa periksi. 

Kirjan loppu on kuitenkin jälleen huikeaa Waltaria. Niin hienoa tekstiä, että henkeä pidätellen lukija ihmettelee, mitä oikein lukee. Waltari taikoo minut Konstantinopoliin kulkemaan sen kuumilla kivillä ja katselemaan sen kimmeltävää merta. Niin kipeältä tuntuu kaupungin kuolema, että se on melkein liian kamalaa luettavaa. Waltari tekee taidetta, herättää henkiin ja kertoo ihmisyydestä sen kaikista pimeimmän. Jumala hylkää tässäkin kirjassa, mutta ihmisen loputon hullu vallanhimo säilyy ainiaan. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan # 34, kirja kertoo ajasta, jota en ole onnekseni elänyt. 

Mieleen jäi: Kirjan karmiva loppu jäi totisesti mieleen.

Matka ajassa: Kevät 1453

Matka paikassa: Konstantinopoli

Kenelle suosittelen: Historiallisista romaaneista pitäville, lienee klassikko tämäkin.

Miten tielleni: Kirjastosta osui käteeni ja pölyttyi pitkään ikkunalaudalla.