Runoja ihmetykseksi ja pettymykseksi

Marraskuu oli julma ja pimeä tänäkin vuonna, ja olenkin siirtynyt jo lohtukirjallisuuteen, mutta vielä tänne blogiin puran jonoa lokakuussa(!) lukemastani. Tällä kertaa liitän yhteen kaksi runokokoelmaa: Aila Meriluodon Lasimaalauksen ja Anna Ahmatovan massiivisen tuotannon suomennoskokoelman Olen äänenne. Saavat luvan nyt olla rinnakkain, vaikkei se tee oikeutta kummallekaan teokselle. 

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Meriluodon Lasimaalaus on yksi suomalaisen modernin lyriikan perusteoksista, mutta silti se ei avautunut minulle ollenkaan - tai no, oli kokoelman loppupuolella muutama mielenjäävä naisaiheinen runo. Petyin siis. 

En jaksa runoissa etsiä loputtoman tarkasti piilotettuja merkityksiä, vaan etsin niistä enemmän tunnelmaa ja toki nautintoa sanojen keskellä. Meriluodon klassikko näyttäytyi enemmänkin taitavana sanahelinänä, sillä se ei koskettanut vaan jätti viileän olon, kuten usein tyhjissä kirkoissa kauniiden lasimaalausten alla. Ei makuuni, mutta toki tunnustan runojen paikan suomalaisessa kaanonissa, ja toki tunnen pientä tyydytystä siitä, että sain tämänkin aukon sivistyksessä umpeen.

Helmet-haasteeseen tämän teoksen laitan kohtaan #2, kotimainen runokirja

Anna Ahmatova: Olen äänenne - kootut runot 1904 - 1966

Oi, Anna! Olet ääneni todella! Olen rakastanut Anna Ahmatovan ajattomia ja ylimaalisen kauniita runoja aina siitä hetkestä, kun niihin teininä ensi kertaa törmäsin. Kiitos Sinnemäen ja Ultra Bran, että tutustuin heidän sanoitustensa ja laulujensa kautta Ahmatovan runoihin. 

Millainen nautinto onkaan lukea suomeksi kattava kokoelma koko elämäntyöstä! Anneli Heliö on suomennoksellaan (2016) tehnyt varsinaisen kulttuuriteon myös suomen kielelle. 

Ahmatova on venäläisen kirjallisuuden yksi kauneimmista lahjoista maailmalle. Runot eivät pelkästään ole kauniita, vaan ne ovat voimakkaita, eläviä ja täynnä tunnetta. Ahmatova kertoo ihmisen rakkaudesta, rakkauden kuolemasta, pettymyksestä, erosta, kuolemasta, ihmeellisestä Pietarista, rakkaudesta kaupunkiin ja sen ihmisiin. Ihmisenä olemisen riemu ja tuska - elämä itse - on hänen runojensa sielu. Ahmatova tiesi itsekin jo varhain, että hän tulee jäämään historiaan aikansa äänenä, ja sitä hän todella on.

Kokoelma on valtava järkäle (840 sivua), joka kannattaa ehkä lukea osissa tai kaikista mieluiten ostaa omaan kirjahyllyyn. Kirjan lopussa on myös taiteilijaelämänkerta, jota en lukenut loppuun asti. 

Itse asiassa jätin hieman tahallani myös runoilijan pitkän elämän viimeiset runot lukematta. Tuntui, että en kyennyt enää tällaisen valtavan kokoelman lukemisen keskellä keskittymään yksittäisiin runoihin. Joten palaan tähän kokoelmaan uudelleen rauhassa ja viipyen. 

Tämän vuoden Helmet-haasteen kirjoista tämä runokokoelma tulee jäämään mieleen yhtenä ehdottomista kohokohdista. Se on kirjallisuutena aivan omaa luokkaansa ja palkitsee lukijansa ylenpalttisesti. Haasteeseen siis tämä helmi kohtaan #37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Neuvostokirjailija ja ehkä tunnetuin venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira (1974) on riemullista luettavaa. Se hullu, iloinen, hieman kapinallinen ja absurdi lastenkirja – eli oikeastaan juuri oikeanlainen päätyäkseen rakastetuksi.  Kuten muissakin hyvissä lastenkirjoissa se kyseenalaistaa aikuisten maailman sääntöjä ja asettaa lempeän ymmärtävästi aikuisten päähänpinttymiä naurunalaiseksi. On vapauttavaa lukea tällaista kirjaa. Ehkä tässä yksi syy, miksi tämä teos on niin rakastettu.

Fedja-setä on pieni poika, joka päättää karata omilleen ja rakentaa kodin ovelan Matroskin-kissan ja kiltin Musti-koiran kanssa. Mukaan tähän uuteen elämään mahtuu ruualla toimiva traktori Tr-tr-Mitja,  kaiken toistava lintu, Naakanpoika Pitkäkynsi ja omaa energiaa tuottava Kotiaurinko ja muita hassuja hahmoja. Aikuisten maailmaa edustaa virkaintoinen ja kaikkialle nenänsä tunkeva Posteljooni Petshkin – vai voiko hänet nähdä jopa osana valvontakoneistoa? 

Lukiessani ääneen tätä kirjaa lapsille pelkästään kirjan hahmojen nimet herättivät suurta riemua. Ne maistuvat ihanilta suussa, eikö totta? Aivan nerokkaista hahmoja ja heillä on vielä tällaiset kielellisen iloittelun tuloksena syntyneet nimet! 

Juoni on yksinkertainen, mutta ihan dadaa – siis onnistuneesti sitä! Täydet viisi tähteä tällekin. Juonen sijaan tekee mieli palata vielä hahmoihin: Kissa on tässä teoksessa suosikkini tärkeilevänä ja omanarvonsa tuntevana hahmona. Koira taas on liikuttava. Elämänviisautta ja aivan mahdottoman hienoa huumoria täynnä tämä teos. Gennadi Kalinovskin piirrokset kruunaavat kaiken. Lisään tämän teoksen Helmet-haasteen kohtaan #22, kuvitettu teos.

P.S. Kirjoitan tätä kaukana Lapissa huonolla nettiyhteydellä, tästä siis myöhemmin ehkä lisää. Tänne matkatessa ehdin lukea jo kahta upeaa teosta pitkälle. Niistä luultavasti pian pakko kirjoittaa, vaikka eivät vielä ole lopussa. Valtavan hyvältä tuntuu lukea!

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Voi mikä sanallinen iloittelu tuli luettua! Mihail Bulgakovin kuuluisa satiiri Saatana saapuu Moskovaan on kyllä klassikon maineensa ansainnut. Lukija joutuu välillä vetämään henkeä, sillä niin kova vauhti on tässä teoksessa. Saatana laittaa Moskovan ja kirjan henkilöt niin kertakaikkisen sekaisin, että täytyy vain huokailla hämmästyksestä ja ihailusta, että joku on osannut näin hienon kirjan kirjoittaa. Saatana saapuu Moskovaan on taidetta.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella tasolla: välillä seurataan Wolandin ja hänen demonisaattueensa  sekoittamaa Moskovaa ja sen taiteilijaväkeä, välillä taas ollaan Jerusalemissa Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen kanssa. Kirjan edetessä lukija ymmärtää Jerusalem-osuuksien olevan kirjan henkilöhahmon Mestarin Pontius Pilatuksesta kertovan kirjan tekstiä. Tämäkin on hieno esimerkki, miten taitavasti ja saumattomasti teos etenee rakenteellisesti. Kieleltään teos on huikea ja Ulla-Liisa Heinon suomennos tekee varmasti kunniaa venäjänkieliselle alkuteokselle. Mielestäni suomennoksen nimi Saatana saapuu Moskovaan sopii teokselle vielä paremmin kuin muunkieliset nimet Mestari ja Margarita. Jo nimi kutsuu lukemaan.

Luulen, että kirja on niin läpianalysoitu, että jätän sen suosiolla minua taitavammille ja oppineemmille. Jotain minäkin kuitenkin: Satiiri tämä on. Se on selvää. On helppo löytää yhteiskunnallinen ulottuvuus teoksesta ja nähdä pilkan osuvan Neuvostoliiton byrokratiaan ja absurdiin kansalaistensa alistamiseen. Kansalaisia katoaa ja päitä putoaa Wolandin käsittelyssä, ja näinhän myös Neukkulassa oli. Onko teos kokonaisuudessaan allegoria siitä? En tiedä. Teos on kieleltään ja juoneltaankin noitajuhlineen, kuutamoineen ja Margaritan ja Mestarin rakkaustarinoineen liian kaunis ehkä tähän. Teos on vähän kaikkea sekaisin ja silti hienossa järjestyksessä.

Saatana saapuu Moskovaan luo maailman, joka on lähes surrealistinen marinoitua herkkusientä pitelevine kissoineen ja vierivineen päineen. Henkilöhahmot sortuvat hulluuteen ja mieli särkyy. Lukija ei voi tätä vastaanottaa  muuta kuin nauraen. Saatana saapuu Moskovaan on hauska, pilkallinen teos. Pilkka ja nauru lienevät kaikista tehokkaimmat aseet totalitarismia vastaan, joten Bulgakov suututti monet. Ei ihme, että teos oli tukevasti kiellettyjen listalla.

Kaiken hehkutuksen jälkeen täytyy todeta, että teos ei ollut helppo lukukokemus minulle. Luin sen armottoman hitaasti. Lukiolaisena tämä teos oli minulle liikaa ja jätin sen silloin kesken.
En tiedä tarkalleen, mistä tämä vaikeus johtui, sillä kirja on oikeasti loistava. Kaiken ihailun keskellä se hämmensi minua, välillä hieman tylsistytti – jopa ärsytti – ja välillä vain toivoin sen jo loppuvan. Se oli vaativa kirja syksyni aloituksen keskelle, mutta olen tyytyväinen, että sen luin. Olo on nyt kuin olisin juonut aivan liikaa punaviiniä Wolandin juhlissa. Mutta oli kyllä hyvät juhlat!

Mieleen jäi: "Margaritan kasvoihin tuijotti kaksi silmää. Oikea silmä, jonka perukoilla kyti kultainen kipinä, porautui toisen sielun pohjiin saakka, vasen, tyhjä ja musta kuin kapea hiilikaivoksen käytävä, kuin aukko pohjattomaan kaivoon, oli täynnä pimeyttä ja varjoja." (Margarita kohtaa Wolandin)

Matka ajassa: 1920-luku

Matka paikassa: Moskova, Neuvostoliitto

Kenelle: Kaikille, jotka eivät pelkää haasteita ja tykkäävät nauraa ääneen

Miten päätyi minulle: Kirjastosta. Jouduin uusimaan kerran.