Daphne du Maurier: Rebekka

Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.  

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Harvoin olen onnistunut väistelemään näin kaunista ja taitavasti kirjoitettua kotimaista teosta. En todellakaan tiedä, miksen ole tätä Finlandia-palkittua kirjaa aiemmin lukenut, varsinkin kun se on lojunut kirjahyllyssäni jo joulusta 2012. Lukulistalla Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012) on ollut koko tämän vuoden, ja nyt vihdoin sain sen luettua, ja voi, miten hieno kirja se onkaan!

Jää on kertomus ulkosaaristoon Luodoille muuttavasta nuoresta pappisperheestä. Päähenkilöinä ovat lempeä ja ehkä hieman hyväuskoinenkin pappi, Petter ja hänen sähäkkä, monimutkainen ja tehokas – jopa niin tehokas, että lukijana etäännyin hänestä hyvin pian – vaimonsa Mona. Kyläyhteisö ottaa pienen perheen hyvin vastaan ja alkaa sopeutuminen karuun luonnonvoimien armoilla elävään saaristoon.

Joitakin kylän henkilöitä esitellään kirjassa lukijalle tarkemmin, mutta pienehköön osaan he kuitenkin päätyvät, sillä heistä ajatuksineen ja tunteineen saa välillä vain välähdyksenomaisia "maistiaisia". Eniten ääneen pääsee Posti-Anton, joka aistii luonnossa ja meressä piilevät voimat ja tietää tulevia. Toinen kirjan tärkeä sivuhenkilö on Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina, jonka elämää avataan jonkin verran. Hänen tarinansa tuntuu uskomattomalta, jopa hieman epäuskottavalta, mutta onhan historia täynnä aivan käsittämättömiä tarinoita, joten sujahtihan hänkin saaristoon.

Kirjan suurin anti on mielestäni luonnon kuvaus. Saaristo elää tuulineen, jäineen, myrskyineen niin elävästi, että melkein vilustuin lukemieni sivujen välityksellä. Luontoa ei ihannoida, mutta sitä kunnioitetaan. Luonto on voima, joka tappaa säälimättä ihmisen kesken unelmiensa, päämääriensä ja ihanteidensa. Jää pisti minut hiljaiseksi pakottamalla miettimään elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, ennakoimattomuutta ja arkista elämänmenoa ylipäätään. Miten kaunista elämä on ja miten julmaa samalla! Kitsasta onnea ehkäpä, niin että osalta se otetaan pois ilman varoitusta.

Kirjan uskonnollinen konteksti ei minua haitannut. Jaksoin oikein hyvin jumalanpalvelusten pitkät kuvaukset, niin kauniisti ja yksityiskohtaisesti huomioiden Lundberg kirjoittaa. Mikään herkkä teos ei kirja kuitenkaan ole. Loppu on yksi karuimmista koskaan lukemistani. Jäin nieleskelemään tyhjää, ja toden totta kerrankin takakannen hehkutukset ovat totta: minun on vaikea ottaa uutta kirjaa käteeni. Luulen, että toivun piankin, mutta kirja jätti kyllä pysyvän jäljen.

P.S. Aivan ihanaa kirjoittaa tänne jälleen! Tauko teki hyvää!

George Saunders: Lincoln bardossa

Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 

Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

Jon Krakauer: Erämaan armoilla

Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.

Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.

Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 

Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana

Jon Krakauer: Into Thin Air

                                       

Niin kauan kuin ihminen on ollut, hän on halunnut uusia kokemuksia ja etsiä omia rajojaan. Aina ylemmäs, pohjoisemmas, etelämmäs, syvemmälle tai kauemmas. Jon Krakauerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja Into Thin Air (1997, suom. Jäätäviin korkeuksiin) liikkuu näillä ihmisen fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla. Mount Everestin huippu on paikka, jossa ihmisen keho alkaa kuolemaan hapen puutteesta. 

Kirja kertoo toimittaja-kiipeilijän näkemyksen vuoden 1996 retkikuntien traagisista tapahtumista, jolloin kaksitoista kiipeilijää menetti myrskyssä henkensä lauskeutuessaan alas vuorta pitkin. Onnettomuus on kuuluisa, sillä siitä on tehty useita dokumentteja, haastatteluja, ooppera (!) ja myös suuren rahan elokuva muutama vuosi sitten. 

Miksi lukea jostakin näin tutusta? Olen nimittäin ahminut kaiken Everestiin ja kiipeilijöihin liittyvät dokumentit ja haastattelut netistä. Aihe on kiinnostava ja jotenkin tällaiset ääritilanteisiin hakeutuvat "ääri-ihmiset" kiinnostavat minua. Kiipeilijät ovat valmiita uhraamaan henkensä – joskus valitettavasti myös moraalinsa – päästäkseen huipulle asti. Tavoite jättää taakseen kaiken muun.

Oma kokemukseni Himalajasta. Kuva Dulikhelista, Nepalista. Taustalla näkyy Himalajan korkeimpia lumihuippuja, Langtang (7264m) ja Gauri Shanker (7145m). En varmasti koskaan unohda, kun aamulla sumu sekä usva väistyi, ja näkymä avautui eteeni.  

Krakauer pohtii varsin avoimesti omia motiivejaan ja ryhmänsä vetäjien ja jäsenten toimia. Hän yrittää löytää vastauksen, miten on mahdollista, että kokeneet, pitkään valmistautuneet kiipeilijät menettivät henkensä ja koko matka päättyi täyteen katastofiin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Entä toiset? Kirjoittaja kokee syyllisyyttä, vaikka toisaalta yrittää puolustella valintojaan.

Kirja on myös kriittinen kannanotto Everestin kaupallisia valloitusyrityksiä kohtaan: lisähapen avulla sen vaarallisille seinämille ja jäätiköille päätyy ihmisiä, joiden siellä ei kuuluisi olla. Kun ihmiset ovat maksaneet oppailleen kymmeniä tuhansia euroja, heidän käännyttämisensä alas turvallisuuteen vedoten muuttuu yhä vaikeammaksi. Ihmiset maksavat päästäkseen huipulle ja oppaiden elinkeino ja maine riippuvat siitä, montako ihmistä he ovat sinne saattaneet.

Everest on tänäkin vuonna vaatinut henkiä. Kirjoittaja toistaa useasti, että vuoden 1996 tapahtumat tulevat toistumaan, vaikka millaisia turvakeinoja käytettäisiin. Luonto näyttää voimansa yhä uudelleen. Helmet-haasteessa tämä kirja komeasti kuittaa kohdan #5, kirjassa liikutaan luonnossa. Melkein liian kiehtova kirja, sillä mieleeni juolahti ajatus kiipeämisestä (tai enimmäkseen patikoinnista) Everest Base Campille, jonne melko hyväkuntoinen, kiipeilytaidoton vielä ehkä onnistuisi pääsemään. Sen ylemmäksi ei riitä rahat, eikä oikeastaan tahtokaan.

Pokhara, Nepal. Taustalla "Fishtail", Machapuchare (6933m) on pyhitetty Shiva-jumalalle, joten yksikään kiipeilijä ei ole voinut sen huipulle astua. Huikeita maisemia.

Mieleen jäi: "I'd always known that climbing mountains was a high-risk pursuit. I accepted that danger was an essential component of the game – without it, climbing would be little different from a hundred other trifling diversions. It was titillating to brush up against the enigma of mortality, to steal a glimpse across its forbidden frontier."

Matka ajassa: Kevät 1996

Matka paikassa: Nepal

Kenelle suosittelen: ääri-ihmisille tai heistä kiinnostuneille

Miten tielleni: Kirjastosta