Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda

Olen lukenut paljon viime aikoina - mutta blogannut vähän. Pieni blogini on minulle rakas, enkä ole sitä todellakaan hylkäämässä, mutta nyt vain ei kirjoittaminen ole jostain syystä maistunut. En suorita, en. Helmet-haaste myös menee tänä vuonna viimevuotiseen tapaan aivan hilkuille, koska jotenkin haasteen viimeiset kohdat tuntuvat hankalilta, ja kiinnostavaa luettavaa on vain niin paljon. Ihania aarteita jopa on kulkeutunut tielleni, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Helmet-haastetta vie kuitenkin eteenpäin seuraava kirja: Riitta Kylänpään voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2017 teoksellaan Pentti Linkola–Ihminen ja legenda. Ilman haastetta en olisi luultavasti lukenut koskaan kirjaa, koska Linkola on näyttäytynyt minulle jopa melko vastenmielisenä hahmona. Jostain kumman syystä kirja tarttui kuitenkin kirjastosta mukaan ja se osoittautui hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi, vaikkei se välttämättä kohteestaan onnistunut mielipidettäni vaihtamaan.

Linkola ei jätä kylmäksi ketään, ja se tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Itseäni kirjassa - joka lähtee aivan Linkolan elämän alusta liikkeelle - kiinnostaa eniten se, miten Linkolasta tuli ääriajattelun kannattaja. Kylänpää ei juuri tulkitse, vaan hän antaa äänen lukuisille Linkolan aikalaisille ja ystäville. Linkola itsekin puhuu, mutta kirja ei missään nimessä ole yksiääninen. Ristiriitainen hahmo näkyy kirjan sivuilla ja hyvä niin. 

Jo lapsena Linkola koki syvää yhteyttä luontoon ja eläimiin, erityisesti lintuihin. Vaikeampaa tuntuu olleen ihmisten kanssa eläminen. Linkola saattoi surra vielä aikuisena enemmän kaadettuja puita kuin menetettyjä ihmisiä. Tosin täytyy todeta, että Linkolaa kuvataan kirjassa myös jopa viihdyttävänä seuramiehenä ja syvästi ihmisiin kiintyvänä. 

Aviomiehenä Linkola tuntuu olleen – nyt täysin oma tulkintani ja vahva mielipiteeni – sietämätön. Harva  suostuu sellaiseen asketismiin elämässään, jonka eteen Linkolan vaimo ja myöhemmät naisystävät joutuivat. Positiivista ja elämäniloista äitiä käy myös sääliksi. 

Itse hänen luontofilosofiansa ei juuri minulle avaudu, ja hylkään sen muiden "massaihmisten" mukana liian radikaalina, epäeettisenä ja mahdottomana toteuttaa. Tosin täytyy myöntään, että jonkinlainen profeetan silmä Linkolalla tuntuu olleen: hän ennusti ja julisti ilmastonmuutosta ja lajien katoamista suomalaisille kymmeniä vuosia ennen muita. 

Linkola on aina ollut vastavirtaankulkija ja rohkeasti edellä aikaansa. Luultavasti hänen sanojaan on tarvittu, vaikka tärkeä sanoma on usein varsin vastenmielisesti ja ylimielisen kylmästi kerrottu. Kaukaa vähän ihailen tällaisia rohkeita ehdottomia ihmisiä, mutta lähelle en koskaan haluaisi. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #45, palkittu tietokirja.

Naomi Klein: Kun ei ei riitä

Tunnelmat, mielipiteet ja otteet ovat tiukentuneet Trumpin myötä Amerikassa ja muualla maailmassa. Vastakkainasettelun aika ei ole todellakaan ohi, vaan voimakkaasti polarisoitunut identiteettipolitiikka on tämän päivän todellisuutta. Keskustelua ei synny, eikä mahdollisuuksia siihen enää edes haeta. Naomi Kleinin Kun ei ei enää riitä (2018) nousee tästä ajasta ja on tämän aikakauden tyypillinen teos. Sen sanoma on, että keskustelun aika – tai ainakin välinpitämättömyyden ylellisyys – on ohi, koska ihmisoikeusrikkomukset, ilmastorikokset ja tai ainakin niiden uhat ovat kasvaneet jo niin sietämättömiksi, että on aika ryhtyä vastarintaan ja etsimään aktiivisesti vaihtoehtoa nykyiselle vallalle (huonoille päätöksille ja päättäjille). 

Naomi Klein on kanadalais-yhdysvaltalainen aktivisti, kirjailija ja tutkija, joka tunnetaan ehkä parhaiten teoksesta No Logo (1999). Siinä Klein paljastaa ylikansallisten yritysten vallan ja kaiken kattavan brändäyksen voiman.  Kleinin uusin kirja jatkaa tämän teoksen viitoittamalla tiellä, vaikka Klein itse kertoo sen syntyneen lähes spontaanisti ilman aiempien teosten tarkkaa tutkimustyötä ja lähdeviittauksia. 

Klein näkee brändäyksen periaatteiden rantautuneen kiistatta myös politiikkaan: Trump on luonut itsestään niin vahvan brändin, että hänen voi sanoa toimivan jo itsekin sen ehdoilla. Trumpismi vaatii jatkuvaa pönkitystä, brändin ylläpitoa twiitteineen ja uhitteluineen. Trump ja populaarikulttuuri ovat flirttailleet niin voimakkaasti, että Trumpista on tullut ilmiö, tositelevisiotähti ja tuote, että on mahdotonta sanoa, missä on brändi loppuu ja todellinen mies alkaa. Tämä on Kleinin kirjan ensimmäisen osan keskeisin väite, jonka hän perustelee vakuuttavasti. 

Trump palvelee pääomaa ja rikkainta omistavaa yhtä prosenttia, vaikka pääsikin valtaan pettyneen ja petetyn alemman keskiluokan äänin. Ilmastonmuutos on mahdollista kieltää, koska kaikista rikkaimmat ovat järjestäneet itsensä siltä turvaan. Karvaimmat iskut osuvat jo valmiiksi kärsiviin ja heikoimpiin. 

Kirjan toisessa osassa käydään läpi "sokkipolitiikan" käsitettä. Kun yhteiskuntaa kohtaa jokin sokki; ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin kohtaamme luonnonkatastrofeja tai sitten terroristi-iskut ympäri maailmaa horjuttavat totuttua järjestystä; päättelykykymme ja harkintamme hetkeksi herpaantuvat. Poikkeustilan varjolla valtaapitävät voivat tehdä pysyviä heikennyksiä yksilönvapauteen, ihmioikeuksiin ja luontoa suojeleviin lakeihin. Tämän on historia osoittanut useaan otteeseen. Klein varoittaa lukijaansa ja kehottaa häntä suojautumaan tällaisilta väistämättä edessä olevilta yrityksiltä.

Klein ei tyydy vain kertomaan ja kuvailemaan nykymaailma epäkohtia ja uhkakuvia–vaikka tekeekin sen varsin mielenkiintoisesti –, vaan esittää lukijalle konkreettisia toimintamalleja. Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Kenen kanssa kannattaa liittoutua? Kirjan loppupuoli on jo niin positiivissävytteinen, että se alkaa tuntua epäuskottavalta. Voiko maailma tosissaan kääntyä radikaalisti parempaan suuntaan? Kleinin mielestä voi, vaikka pessimistinen lukija hieman empii. Ehkä tämä naiiviltakin tuntuva maailmankuva on kirjan parasta antia: miksi vain velloa uhkakuvissa, kun on mahdollista vaikuttaa. 

Kirja on helppolukuinen ja kiinnostava. Se jaksoi kiinnostaa, vaikka jouduinkin pitämään pienen tauon sen lukemisessa. Suosittelen siis niillekin, jotka yleensä jättävät politiikan ja aktivismin muille. 

Helmet-haasteeseen sujautan tämän teoksen kohtaan #22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Mitenköhän Helmet-haasteen käy? Tuleeko kovakin kiire, sillä niin täydeltä on tämä vuosi tuntunut?

Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims

" – I met someone once who told me you can drink energy from the sun, store it in your cells so you grow strong. She said we should all do it. It's like a back-up store of it in our cells; she said there were sunlight pilgrims doing it all the time – it's how they get through the dark, by stashing up as much light as they can."

Jenni Faganin jäätäviä tuulia sisältävä dystopia The Sunlight Pilgrims (2016) kertoo vuoden 2020 talvesta. Golfvirta on hyytynyt, ja iso osa maailmaa – Eurooppa etunenässä – on valunut kohti uutta jääkautta. Jotkut puhuvat jopa ihmiskunnan viimeisestä talvesta. Ihminen joutuu vihdoin polvilleen luonnon edessä, vaikka Ikean valot sinnikkäästi loimuavatkin lähes loppuun asti. 

Kirjan asetelma on jännittävä, otollinen jopa hurjaan eloonjäämistaistelutarinaan. Faganilla on kuitenkin toisenlainen ote aiheeseen: Hänen tarinansa keskiössä on ihminen ja tämän ihmissuhdekiemurat, perhe, suku, tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ihminen pyrkii selviämään poikkeavissa olosuhteissa, mutta painii edelleen samojen ajatusten ja ongelmien kanssa kuin ennenkin. Hyytävästä miljööstä huolimatta itse tarina henkilöineen on lämmin. Pakkanen kipuaa ennennäkemättömiin asteisiin, maailma on kulkemassa kohti loppuaan, mutta ihminen elää loppuun asti täysillä. 

Harvoin kirjan ensi sivut vetävät puoleensa kuten tässä kirjassa. Äitinsä ja isoäitinsä juuri menettänyt keski-ikäinen Dylan pakkaa läheistensä tuhkat jäätelöpakkaukseen ja Tupperware-askiin ja jättää elokuvateatterinsa matkatakseen Cachan-Fellsiin. Siellä häntä odottaa pohjoinen pieni yhteisö, trailerikylä erikoisine asukkaineen. Ympärillä luonto on avara ja taivas upea, täynnä kuuta ja aurinkoja, revontulia ja tähtiä. Dylan joutuu kohtaamaan menneisyyttään ja samalla rakastuu vahvaan, yhteisönsä hylkimään naiseen, Constanceen. Constance on kesyttämätön, villi ja kävelee unissaan. Tämä on myös huolehtiva susiemo – tärkeintä on hänen tyttärensä Stella, joka joutuu painimaan oman transsukupuolisuutensa kanssa. Toiset lapset kiusaavat, eikä oma isä hyväksy häntä tyttönä. Kerronta kulkee Dylanin ja Stellan näkökulmien kautta, mutta myös Constancesta piirtyy lukijalle selkeä kuva. 

Minusta hienointa kirjassa on lähes pysähtynyt tunnelma – niihän kova pakkanen pysäyttää kaiken – ja luonto. Luonto on arvaamaton ja jopa tappava, mutta silti käsittämättömän kaunis. Saako ihminen elää osana sitä, vai tuleeko loppu? Kuvaus on siis kaunista, mutta henkilöiden välinen dialogi on ronskia ja realistista. Välillä tämä yllättävä arkisuus vähän haittasikin minua, mutta toisaalta se lienee täysin harkittu tehokeino kirjailijalta. 

Tästä hienosta lukukokemuksesta minun tulee kiittää Lukuisa-blogin Lauraa, joka kehui kirjaa. Olen seurannut hänen blogiaan jo jonkin aikaa ja huomannut hänen löytävän mielenkiintoisia kirjoja myös englanniksi. Olenkin lukenut paljon englanniksi viime aikoina, mikä on ollut upeaa! Tämä kirja siis Helmet-haasteessa kohtaan #2, kirjablogissa kehuttu kirja. Suositella voin minäkin tätä kirjaa!

P. S. Kirjan kansi on mielestäni myös tyylikäs ja kaunis, Art Deco -henkinen. 

Mieleen jäi: Upea kirjan loppu ja lumi sen eri muodoissa.

Matka ajassa: talvi 2020

Matka paikassa: Skotlanti

Kenelle suosittelen: Hieman erilaisesta dystopiakirjallisuudesta pitävälle.

Miten tielleni: Kirjastosta  

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Vesi on loputon, eikä sillä siis ole alkua eikä loppua. Se ei kuulu kellekään. Se on jatkuvassa liikkeessä ja muutos on vääjäämätön. Ihmissukupolvet vaihtuvat ja muuttuvat tomuksi. Historia kirjoitetaan uusiksi yhä uudelleen. Unohdus ja muisto vuorottelevat. Mitä meistä jää jälkeen? 

Emmi Itärannan upea esikoisteos Teemestarin kirja (2012) liikkuu ja lipuu kuin vesi. Kerronta on vahvasti hetkessä, vaikka maailmassa tapahtuu isoja muutoksia, kamaluuksia ja vääryyksiä. Miljöö luodaan pienillä arkisilla yksityiskohdilla. Ihmiskuntaa on kohdannut joitakin satoja vuosia aiemmin suuri katastrofi. Ilmasto on pysyvästi lämmennyt, vedestä on pula ja vallassa on kansalaisia sortava diktatuuri. 

Mitenköhän tämä ihanuus tuli luettua vasta nyt? Pidän dystopioista ja tämä kirja vastasi odotuksiani. Teemestarin kirjan ainoa vika on, että se on liian lyhyt. Olisin kaivannut lisää. Löydetäänkö menetetyt maat? Saako kansa oikeutta? Mikä on ihmiskunnan tulevaisuus. Emmi Itäranta, kirjoita jatko tälle tarinalle! 

Muutamia muitakin kysymyksiä jäi vastausta vaille. Meren uusi rantaviiva on ajanut ihmiset syvälle mantereelle. Kajaani on isohko kaupunki ja Kiinan eri kaupungit ovat sivistyksen keskittymiä. Miten teekulttuuri on levinnyt ikivanhana perinteenä Suomen Lappiin? Kuvittelin teemestareiden majojen, kivipuutarhojen ja vaatteiden näyttävän Japanin (vai Kiinan?) teekulttuurin toisinnolta. Vihreän teen maku oli suussani ja näin kauniit posliinit, kun luin seremonioista. Kauanko ihmiskunnan tuhoisista Hämärän vuosista on kulunut aikaa? Kuitenkin paljon on säästynyt (CD-levyjä ja muoviesineitä). Muuten maailma on kuitenkin hyvin uskottava. Pakko suositella.

Mieleen jäi: "Voisin jäädä aloilleni ja odottaa, kunnes tomu ottaisi voiton vedestä. Voisin antaa jonkun toisen kertoa tarinani, jos sitä kerrottaisiin lainkaan: jonkun, joka vääristäisi sen ja tekisi siitä tunnistamattoman ja ehkä valjastaisi sen omiin tarkoituksiinsa. -- "Voisin antaa sen tapahtua. Tai voisin yrittää jättää maailmaan merkin, antaa sille oman muotoni."

Matka ajassa: tulevaisuus joidenkin satojen vuosien päässä

Matka paikassa: Pohjois-Suomi

Kenelle: Dystopioista pitävälle

Miten päätyi minulle: Vinkki jostakin kirjallisuusblogista ja kirja kirjastosta lainana.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäen ekologinen jännitysromaani Sarasvatin hiekkaa (2005) on lukukokemuksena kuin lenkillä olisi. Ensin tuntuu todella raskaalta. Juoksu ei suju ollenkaan, hengästyttää ja jalat ovat raskaat. Vähitellen juoksu kuitenkin automatisoituu, hengitys tasaantuu ja viileä ihana ilma tuntuu iholla. Loppua kohden voimaa on hurjaa kiriin: maaliin tullaan täyttä vauhtia. Kun vihdoin pysähtyy, matka tuntuu joka lihaksessa.

Sarasvatin hiekka on kertomus ihmisen pienuudesta luonnon valtavien voimien edessä ja ihmisen turhauttavasta kyvyttömyydestä ymmärtää tätä. Ihminen – kirjassa erityisesti länsimainen ihminen – ei muista menneitä, elää omaa aikaansa pienenä mitättömänä hippuna maailman kaikkeidessa luullen kuitenkin hallitsevansa kaikkea. Historia kuitenkin on osoittanut, että luonto on kerralla pyyhkäissyt tavalla tai toisella kokonaisia sivilisaatioita pois maan kamaralta. Ihminen näkee näistä vain veden alle jääneitä raunioita ja ihmettelee, mitä lienee tapahtunut.

Kirjan alkuosa on hidastempoinen ja dialogi ei ole mielestäni onnistunut. Venäläinen meri- ja sukellusveneasiantuntija Sergei tutkii meren alle jääneitä muinaisia kaupunkeja kuivuneen joen Sarasvatin lähestöllä Intiassa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen 2020-luvulle maailmaan, jossa ilmaston lämpenemistä ei ole saatu loppumaan ja se on alkanut riistäytymään käsistä. Grönlannin mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa yllättävällä vauhdilla, eikä kukaan tiedä, mihin tämä johtaa. Kirjan tutkijahenkilöt osaavat lukea luonnon merkkejä ja tutkia historiaa: ihmiskunta on vaarassa tuhoutua megatsunamissa.

Kirjan edetessä pääsin mukaan hengästyttävään tapahtumien vyöryyn. Loppua kohden tuntui aivan kuin olisin seurannut suuren luokan Hollywood-katastrofielokuvaa. En muista lukeneeni vastaavaa suomalaista kirjaa, niin jännittävä ja visuaalinen kirjan loppu oli. Varsinkin jäätiköillä tapahtuvat jännitysnäytelmät ovat varsin hienosti kirjoitetut. Isomäki on selkeästi kunnianhimoinen, eikä pyri suomalaiseen vaatimattomuuteen teoksessaan. Isosti mennään loppuun asti ja teos on palkintonsa (mm.Tähtivaeltaja 2006, Finlandia-palkintoehdokkuus 2005) ansainnut. Kirjasta on ainakin ollut suunnitteilla elokuva, ja huomasin myös, että sen pohjalta on tehty palkittu sarjakuvakirja. Täytyy ehdottomasti kaivaa esille tuo sarjakuva kirjastosta.

Karmivaksi kirjan tekee sen osittainen pohjautuminen tosielämään. Kirjan lopun Isomäen päätesanojen lukeminen on valtavan pelottavaa. Ihminen on äärettömän tyhmä pelatessaan venäläistä rulettia luonnon kanssa. Ei meillä ole muuta kuin tämä planeetta. Sen kun ymmärtäisi.

Mieleen jäi: - Mitä tapahtuu? Mitä siellä oikein on? kysyi Amrita.
                    - Tuntemamme maailman loppu, sanoi Sergei hiljaa.  

Matka ajassa: lähitulevaisuus, 2020-luku

Matka paikassa: Grönlannin jäätiköt, Intia, Bahamasaaret

Kenelle: visuaalisesta luonnonkatastrofi- ja dystopiakirjallisuudesta pitävälle lukijalle